Pelkkää hyvää

Jos osaisin, antaisin useimmiten vaan olla. Esimerkiksi aamulla puoli kuudelta J:n kanssa aamupuuron keitosta tapellessa (Maito vai vesi ensin. Tärkeitä hommia, katsos). Kun huono käytös tai ilkeät sanat satuttaa ja tekisi mieli valittaa toisen käytös oikeaksi tai paremmaksi. Ja etenkin silloin kun huolehdin huomisesta. Tai oikeastaan silloin kun huolestun yhtään mistään. Niinä hetkinä voisi vaan päästää irti.

Koska Reetta hyvä, jokainen, siis ihan joka ikinen, huolesi, murheesi, surusi ja ärsytyksesi lähtisi pois jos vain antaisit olla. Päästäisit irti. Siispä, anna olla.

Toistan: anna olla.

Vain koska minunkin elämässä on asioita, joita en rakasta, se ei tarkoita ettenkö voisi koittaa puhua asioista hyvin ja kivasti. Koska jos asiaa oikein kovasti pohtii, niin hyvä ja kivahan on aika jees. Kun tämän yhden kerran täällä vaan ollaan, sinä, minä ja me kaikki, niin olisihan se suotavaa, että kaikilla voisi olla kaikki hyvin ja kivasti.

Tänään aamulla saatoin käydä uudestaan nukkumaan  kaksi kertaa. Ihan vaan koska maailma oli paha ja väsytti. Saatoin myös kiroilla  puurokattilan ääressä ja olla muutenkin aika ärsyttävää aamuseuraa. Purra huulta heitellessäni kuivumaan kaksi päivää pyykinpesukoneessa viihtyneitä sukkia. Kirota liian pienelle ja täydelle tiskialtaalle.

Mutta silti. Oli myös kukkia. Oli ihan viidakonkuuloisia ääniä lähimetsässä, iloinen ja yhteistyökykyinen koira ja aikainen työaamu. Oli niiden kaikista rakkaimpien naamat samalla tyynyllä herätessä.

Eli jos joskus olen pitkään poissa, se saattaa johtua siitä ettei ole mitään hyvää sanottavaa. No ei vaan, koska aina on hyvää. Pelkkää hyvää.