Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rakkaus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rakkaus. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Palle on täällä

Yhtäkkiä keskiviikkona aamuyöstä meistä tuli äiti ja isä pienen pienelle vaaleatukkaiselle prinsessalle. Koitan kirjoittaa itse synnytyksestä ja sitä edeltäneistä fiiliksistä enemmän vielä myöhemmin, mutta sanottakoon että eihän se nyt mennyt ihan kauneimpien suunnitelmien mukaan. Lopputulos on silti maailman paras.

Elämäni kauneimmaksi lauseeksi tuli kuudelta aamulla maailman onnellisimman isän suusta kuultu "Palle on täällä" hänen osoittaessa voitonriemuisena paitansa sisään. Olin juuri herännyt hätäsektion jälkeiseltä uniretkeltä ja olinensimmäisen hereilläsekunnin aikana ehtinyt ajatella olenkohan A. hengissä ja B. äiti. Olin ja olen, tuolle isänsä paidan kätköistä kurkistaneelle ihmiselle. Hän on tyttö ja hänellä on kaikki hyvin. Siltä tuntuu se onni, kun millään muulla ei ole väliä.

Neljän päivän tuntemisella sanoisin  hänellä olevan isänsä kärsivällisyys ja äitinsä iso ruokahalu. Huonoimpinakin hetkinä minua on jaksaneet naurattaa tämän pienen pöllönpoikasen uni-ilmeet ja epäilevät silmät. Vielä hän ei öisin malta nukkua, niin kun ei mahassakaan, mutta onhan meillä tässä aikaa harjoitella. Toistaiseksi hormonihöyryt ovat pitäneet onneksi huolta siitä, että tunnin yöunet on oikeastaan ihan ookoo.

Tänään päästään varmaankin jo sairaalasta kotiin ja saadaan vihdoin kaikki neljä tyyppiä saman katon alle. Mahassa on suuren suuri reikä, mikä tekee olosta vähän vähemmän hyvän mutta se on onneksi kaikessa kurjuudessaankin ihan pientä. Kun yöllä pistin kuulokkeet päähän sairaalanaapurin ulinaa lieventämään ja Paula Vesalan Miten ja miksi pärähti soimaan, oli kaikesta huolimatta kovin onnellinen olo.

Kun kanssas lähden tiedät sen, taakseni kääntyisi en koskaan. Pois surut pyyhin menneisyyden kun huominen sinä oot.

Ei haitannut epäinhimillinen määrä unitunteja, parikymmentä tikkiä mahassa ja levällään olevat sisäelimet. Ei edes verhon takana viidettä tuntia voihkiva äiti ja itkevä vauva tai tieto siitä, että J viiletti samoihin aikoihin varpajaisissa todennäköisesti kylmä kalja kädessään.

Miten onni löysitkin juuri meille, mietin ja katsoin kyyneleisin silmin minua tapittaviin pieniin silmiin. Kaikki on hyvin juurikin näin.

tiistai 3. helmikuuta 2015

Onnellisin tyttö

Kirjoitin tämän tekstin kolme vuotta sitten ja vuosi sen jälkeen julkaisin sen edelliseen blogiini. Hyvä että kirjoitin. Nyt monta aamua, halausta, riitaa ja uutta ihmistä myöhemmin muistaisin asiat varmaan kovin erilaisina.

Näin se kuitenkin meni ja sen samaisen tyypin kanssa menen naimisiin ihan pian. Melkoista. Paljon on tapahtunut tässä välissä, mutta yhdestä asiasta olen edelleen vakaasti samaa mieltä.

Kaukaa katsottuna elämä on nimittäin ihan saakelin hienoa. Hetkittäin läheltä tarkasteltuna valitettavasti myös ihan paskaa. Ja silti, kaiken sen hetkittäisen ruskean liejun alla, juttujen pitää tuntua pelkästään oikeilta. Jos se ei tunnu oikealta, se ei ole sitä. Ei mies, nainen, työ, kaveri, koulu – mikään. Oikea ei ole aina ja vain helppoa tai kivaa, mutta uskon oikean tuntuvan hetkittäisistä liejuista huolimatta eniten kevyeltä, hyvältä ja oikealta. Tuntui silloin ja tuntuu nyt.


”Lupasin joskus kertoa milloin pelkäsin maailman eniten. Tässä ois.

Tapahtui melko tasan vuosi sitten pitkän syksyn jälkeen lumen peittämässä Helsingissä.

Isollasiskolla oli silloisen poikaystävänsä kanssa ollut jonkinmoiset kotikekkerit, joista oltiin siirrytty muutaman taksin voimin Helsingin yön silmään, tarkemmin ottaen Bar Cubaan Erottajankadulle. Mojitot tuoksui jo narikassa ja tanssilattialla oli hikistä ja ahdasta niin kuin aina. Tyttöjen kanssa pistettiin oikein jalalla koreasti juhlatamineissamme. Naurettiin, juteltiin ja käytiin ostamassa lisää ylihinnoteltua lämmintä kaljaa. Kaikilla oli ihan mukavaa.

Naureskelin isonsiskon ja serkun kanssa jollekin hurjan hauskalle, kun joku kosketti mua pikkusen tönästen olkapäälle. "Sori pääseks miä tästä ohi", se sanoi leveästi hymyillen. Siinä muutaman oluen iloisissa tunnelmissa minusta oli hirveän hassua että joku sanoo niin leveästi miä, joten koin asiakseni selvittää että mistä se miä oikein tulee. Kotkasta kuulemma, ja hän jatkoi matkaansa vessaan. Ja minä jatkoin Cascadan tahtiin heilumista.

Siinä sitä sitten humppailtiin aikamme, kunnes tämä leveä hymy kohtaa omani tanssilattialla. Kerran, toisen ja kolmannen käänsin pään ja siemailin hämmentyneenä väljähtänyttä omenasiideriäni. Koitin telepaattisesti viestittää hymylläni, että kiva kun hymyilet mutta nyt ei pysty.



Kunnes elämäni heitti häränpyllyä. Jukkapojan Silkkii huojutti letkeään tahtiinsa koko lauantaiyön yhdistämää ihmismassaa, ja taas kerran se sama hymy lukkiutui omaani. Siinä sitä oltiin. Keskellä tanssilattiaa se hymy puikkelehti kaikkien niiden päitten välistä sydämeni syvimpiin sopukoihin.

Näin varsin järkevänä ihmisenä en olisi sitä koskaan uskonut. Että kun ihan ensisilmäyksellä rakastuu, se tuntuu juurikin sille. Kun joku kipittäisi pientä polkua silmistä sisään aina sydämeen asti.

...

Edellisenä kesänä olin ostanut ikioman ja rakkaan kodinpuolikkaan. Toinen puolikas kuului poikaystävälleni. Astellut Leppävaaran Sampopankista ulos kahdenkymmenen opintolainan kokoinen velka niskassa. Itkenyt ja nauranut koko pitkän kuuman kesän repien vuosien patinoimaa tapettia seinistä ja hioen sata vuotta vanhaa lautalattiaa.

Saanut valmiiksi ikioman kodin. Päättänyt että siinä minun on ihan hyvä olla.

...

Sinä tammikuisena iltana Cubassa minulla oli ihan mukavaa ja elämä oli ihan kivasti hanskassa. Kunnes siihen tuli yksi pitkä tukka ja leveä hymy. Ja elämä heitti häränpyllyä.

Onneksi kodinpuolikkaassani oli leveät ikkunalaudat. Kokonaiset kolme viikkoa istuin peppuni puuduksiin ikkunalaudalla ja olin sekaisin. Kovasti. Se oli jännä tunne. Vähän kuin olisi katsellut omaa elämäänsä ulkopuolisena ja miettinyt että mikä helkkari tuota tyttöä vaivaa.

Ihmettelin, itkin, puhuin ja unohdin syödä. Kuka se oli? Mitä minulle oikein tapahtuu?

Päivät kului ja lumet rupesi pikkuhiljaa sulamaan ikkunan alla olevasta vaahterasta. Samaan tahtiin se minun vanha ihan mukava elämä lipui sormien välistä lätäköksi lattialle, ja mietin että mitä hemmettiä minä oikein olen tekemässä. Pelkäsin, tärisin ja itkin. Luulin kovastikin monta vuotta rakastaneeni sitä elämää mikä minulla jo oli. Mutta kun kerran tuntee jotain ihan muuta, sen on vaan kovin, kovin vaikea antaa olla.

Kuuntelin First aid kitiä ja katselin ikkunasta toiselle puolelle tietä. Ja päätin että jos joskus niin nyt oli aika olla rohkea. Pelkäsin niin kovasti että oksetti. Monta viikkoa. Uskottelin itselleni että jos nyt uskallan, minun ei tarvitse enää koskaan tehdä mitään uskallusta vaativaa. Ei juosta maratonia tai hypätä benjihyppyjä.

Enhän minä edes tiennyt kuka se oli. Sillä oli typerä pipo päässä kuumassa baarissa ja se oli Kotkasta. Ei kovin vahva alku. Facebookissa on todella monta kotkalaista käyttäjää. Jännä juttu, koska Kotka ei ole kovinkaan suuri kaupunki.

Onneksi en ole turhaan koulunpenkkejä kuluttanut. Tiesin meinaan että mitä suurimmalla todennäköisyydellä meillä on edes yksi yhteinen kaveri. Muutaman sentin kokoiset profiilikuvat vilisi silmissä kun koitin selata kaikkien kavereideni kotkalaiset kaverit läpi. Enkä oikeastaan edes muistanut minkä näköinen tyyppi oli kyseessä. Jos se ei hymyilekään sen kuvassa tai on ilman pipoa? Tai mitä jos se onkin joku noista hölmöistä kenen profiilikuva on joku rantamaisema tai muuten vaan liian kaukaa otettu tärähtänyt kuva. Satoja ja taas satoja kuvia. Kymmeniä epätoivoisia puheluita isollesiskolle.

On hassu sanonta, että joku heittää häränpyllyä. Varsin osuva sanonta on myös kun sydän pomppaa kurkkuun.

Juuri siltä tuntui kun skrollailin eteenpäin iPadillani satoja kotkalaisia päitä ja yhtäkkiä näin, että tuossahan se on. Kuvassa näkyi kaukaa otetussa kuvassa ulkomaan auringon ruskettama poika hihattomassa paidassa. Vaikkei siitä näkynyt naamaa tai pipoa, tiesin että se oli siinä.

Aikani mietin että mitäs sitten. Siinä se on iPadin näytöllä ja minä istun kotisohvalla jonkun toisen kanssa omistamassani asunnossa.

Kamalaa, mutta väistämätöntä, oli pistää vanha elämä ruskeisiin pahvilaatikoihin ja jättää sille hyvästit. En voinut olla mistään varma, mutta kuitenkin olin varmempi kuin mistään. Koskaan.



Ja niin siinä kävi. Rakastuin niin kovasti että ajattelin ettei millään muulla ole enää väliä. Iltaisin laitoin kädet ristiin ja vannoin sydän pullollaan etten ikinä koskaan pyydä enää mitään kun minulle kävi näin. (Saatoin kyllä vähän huijata...)

Voiko ensisilmäyksellä muka rakastua. Kenenkään toisen puolesta en voi sitä luvata, mutta silmät kirkkaina väitän että ihan varmasti voi. Mistäkö sitten tiedän, että tämä on rakkautta? Esitän samat vankat perustelut kuin äiti joskus, mutta sen vaan tietää.

Ja jos olinkin väärässä, onko sillä niin väliä jos olen edes tämän ajan saanut laittaa iltaisin silmät kiinni ja tiennyt olevani maailman onnellisin tyttö.”


Kuvat: Johanna Hietanen Photography

torstai 18. syyskuuta 2014

Helsinki - Rauma - Helsinki

Heräisin ilman kelloa sunnuntaiaamuna. Elias loikkaisi sänkyyn ja kaivaisi pienen koirankuonon mentävän kolon tyynyn alle meidän väliin. Tuhisisi hetken ja nukahtaisi uudestaan tyytyväisen koiran uneen.

Ottaisin ne kaksi rakkainta kainaloon ja kuuntelisin hetken ihan hiljaista kotia. Pukisin takin ja kengät ja hakisin lehden postilaatikosta, jossa lukee kaksi nimeä. Istuisin hiljaa keittiössä kahvi ja lehti seuranani. Lukisin uutisia, joista en muistaisi kohta enää mitään ja katselisin pihamaan kiireisiä oravia.

Hymyilisin, koska sinä päivänä kenenkään ei tarvitsisi lähteä.



Pienenä unelmoin vaaleanpunaisesta barbin autosta ja hamsterista. Vähän isompana omasta kodista ja työpaikasta. Nyt sitä kaikkein isoimmalta ja tärkeimmältä tuntuvaa unelmaa ei saa rahalla kaupasta, eikä äitille itkemällä. Ei oikeastaan mitenkään muuten kuin odottamalla. Sitä, jossa molemmat sanoisi samaa taloa kodikseen ja saisin jakaa jokasunnuntaisten heippojen sijasta ihan tavallisen arjen.

Toiset on epämukavuusalueellaan tavatessaan uusia ihmisiä tai tehdessä jotain ensimmäistä kertaa. Minä vihaan odottamista. Olen ihan naurettavan kärsimätön ja surkea ohjista irtipäästäjä. Vaikka kuulin aika viisaan lauseen matkanteosta:

"Personally, I love feeling in over my head. It reminds me that I’m still running toward the light and not away from it."

Siispä annan Onnibussin viedä minut taas maailman mutkaisinta tietä perille ja totean, että matka Helsingistä Raumalle on yllättävän pitkä.

(Ja kaunis.)

maanantai 25. elokuuta 2014

Kesäretkillä

Melkein voisi sanoa, että oli taas se kaikkien aikojen kesä. Tuntuu että yhdessä kesässä on ehtinyt
jo elää pienen elämän.

Kesällä oli yläasteen luokkakokous ja hullun hauskoja unohtuneita kavereita. Vieläkin hymyilyttää kun mietin miten ihanaa oli nähdä niitä tyyppejä. Sanotaan, että lapsuuden tuttujen kanssa pystyy usein jatkamaan juttua tasan siitä mihin se on vuosia ja vuosia sitten jäänyt. Niin kävi nytkin.

Monilla oli lapsia, kotona tai mahassa. Oli erottu ja rakastuttu, opiskeltu ja irtisanouduttu. Monet oli muuttaneet kauas pois lapsuudenmaisemista ja toiset taas asettuneet takaisin juuri sinne. Oli ihana nähdä, että kaikki meistä elää ihan omanlaistaan elämää, vaikka koulun jälkeen polut on kulkeutuneet hyvinkin kauas. Osaa tyypeistä en ollut nähnyt kymmeneen vuoteen.

Silti on ihan hullua miten rakkaita ja tärkeitä ne yhteiset muistot yhtäkkiä on. Monia juttuja en todellakaan olisi muistanut, mutta onneksi joillain on parempi muisti ja valokuviakin. Oli teinirakkauksia, jälki-istuntoja, väärennettyjä allekirjoituksia, salakuljetettuja siidereitä. Kolmiodraamoja, tulevaisuuden haaveita ja hurjan epävarmoja askeleita.

Siispä menkää luokkakokouksiin, jos mahdollista. Vaikka pelottaisi ja epäilyttäisi, että onko niiden kanssa muka enää mitään yhteistä. Meinaan on. Jos ei muuta niin yhteinen lapsuus ja nuoruus.







Mutta oli kesällä toki muutakin. Kesäiltoja maalla ja kaupungissa. Liian aikaisia ja helteisiä aamuja, ikkunat auki nukuttuja öitä. 

Oli yksi erityisen tärkeä Turun reissu ja kaksi onnellisen leveää hymyä pitelemässä sadetta puun alla. 

Mutta kohta meidän pieni perhe jakaantuu taas kahtia ja muuttokuorma siirtyy kohti Raumaa. Toivottavasti kaikkien aikojen kesää seuraa samanmoinen syksy.