Pikku pikku askelin

Voi vauvantuoksu ja haikarat sentään. Kaveriperheeseen syntyi eilen pieni uusi ihminen. Samalla hiljaa ja huomaamatta seuraamiini blogeihin ryömineet vauvablogit ovat täynnä vauvanodotusta ja joissain jo ihan uuden vauvan tuoksua. On kaappiin viikattuja pieniä vaatteita, pieniä mutta silti isoja vaippoja ja pakkaseen valmiiksi tehtyjä ruokia.

Minua vähän (hah, oikeesti ihan hitosti) jännittää, koska kaikki tämä tarkoittaa vääjäämättä myös sitä, että meidän Palle on mitä todennäköisimmin sylissäni pienenä ja matkasta vähän kiukkuisen oloisena jo ennen kuin ehdin käsittääkään. Odotan kyllä vauvan tapaamista jo kovasti, mutten mitenkään voi väittää olevani tuohon kohtaamiseen valmis. Onkohan sitä koskaan? Ehkä ei, koska siitähän se matka oikeastaan  vasta alkaa.

Töissä saatan unohtua tuijottamaan näytöllä viliseviä kirjaimia pää tyhjänä samalla mahassa juoksua harjoittelevien jalkojen menoa ihmetellen. Hymyilen, kun mietin miten tyyppi muistuttaa liikkeissään kovasti isäänsä. Jalat vievät kovasti ja äkkiä kun on tarvis, mutta suurimman osan ajasta on selvästi parempi tarkkailla ja harkita seuraavia liikkeitä. Liikkeistä päätellen taisi kestää pari kuukautta ennen kuin tyyppi uskalsi kääntyä kosovolaiselta teehetkeltään kylkiluita kutittelemaan.

Jokunen viikko sitten olin vielä enemmän ulapalla kaikkien vauvahankintojen kanssa. Veikkasin, että juoksen viikkoa ennen laskettua aikaa stressierkkinä ympäri vauvakauppoja ja tuhlaisin pienen omaisuuden tutteihin ja pikkusukkiin. Hah! Nyt on kuulkaa jo vaikka mitä. On vaunut, parilla eurolla haalittu kasa vaatteita ja semmoinen hifistely-kantoreppukin.

Ja tärkeimpänä kaikista: koti. Yksi täsmäisku Turkuun, maailman paras äiti ja meillä on ihan kohta oma koti Turussa. Mikä parasta, siinä on parveke, tiskikone ja hissikin. Hiukan jännittää, mutta kun tietäisitte miten pitkään olen odottanut muuttoauton starttaamista Helsingin kodin pihasta, uskoisitte kun sanon että juuri nyt olen varsin onnellinen. Vaikka viiden vuoden sijaan etäsuhteilua kesti vain kaksi, se oli meidän kaikkien mielenterveydelle ihan tarpeeksi. On meinaan itketty, urpoiltu ja koettu hevosen kokoista sunnuntaiahdistusta ja maanantaityhjyyttä. Ihan, ihan kohta se loppuu.

Jatkossa itketään ja urpoillaan varmaan ihan muita asioita, mutta aika aikaansa kutakin. Kun vapun tienoilla pakkaan kipot ja kupit vuoden tauon jälkeen laatikoihin, syön muuttomäkit ja hurautan kehää pitkin kohti hiljaisuutta, olen varmaan melkoisen huojentunut. Siitä, että selvisin ja siitä, ettei tarvinnut selvitä yksin. Siitä, että toukokuusta alkaen voisi ehkä ihan vaikka elääkin elämää. Sellaista tavallista, jossa selvitään vähemmän ja eletään enemmän.

Koska olen tyttö

Olen tässä viime viikkoina pohtinut aika paljon tyttöjä ja poikia, niiden juttuja ja maailmaa. Ehkä eniten tätä mahassani kasvavaa tyyppiä. Miettinyt millainen siitä tulee, onko sillä isän pitkät ripset ja minun kaksi milliä pitkä pinna. Tykkääkö se laulaa tai piirtää, vetää Eliasta hännästä tai syödä banaania. Olen miettinyt miten tyyppi viihtyy meidän hassussa perheessä ja malttaakohan se nukkua. 

Montaa juttua olen siis mietiskellyt, mutten juurikaan sitä tykkääkö tyyppi autoista ja moottoreista vai barbien vaatteista ja balettihameista. Mitä useammin vastaan kysymykseen siitä, kasvaako mahassa tyttö vai poika, sitä varmempi olen siitä ettei sillä ole yhtään mitään väliä. 

Toki ymmärrän, että monia sukupuoliasia kovasti kiinnostaa ja se on ihan ok. Toki se kiinnostaa meitäkin vauvan äitinä ja isänä. Mutta ihan vaan siitä syystä, että olemme kärsimättömiä ja uteliaita, ei siksi että lapsen tai itsemme kannalta toivoisimme hänen olevan jompi kumpi. Koska (luojan kiitos) minä ja tämä pieni tyyppi saadaan kasvaa täällä, missä tyttöydellä tai poikuudella ei ihan oikeasti ole yhtään mitään väliä.

Minulla ei vielä ole oikeastaan hajuakaan miten lapsista kasvatetaan hyviä ihmisiä. En tiedä, miten lapselle opetetaan hänen olevan ehjä ja tärkeä, enkä tiedä miten toisen päähän lempeästi taotaan, ettei ketään saa loukata. En tiedä mitään imettämisestä, unikouluista tai sormiruokailusta.

Sen silti tiedän, että toivoisin mahassani kasvavan ihmisen näkevän maailman hienona paikkana. Sellaisena, jossa voi leikkiä mörköä ja tanssia balettia, korjata autoja ja lennättää leijaa. Kumittaa koepaperin rikki lujuuslaskuissa, täristä laulukokeessa ja juosta kilpaa pallon perässä. Leipoa kiiltävän sacher-kakun, ajaa pappatunturilla ja juoda saunakaljaa laiturilla.

Minun tyttöni saa ihan vapaasti kasvaa marengissa ja poikani moottoriöljyssä, mutta ikinä koskaan en halua kummankaan kokevan olevansa enemmän tai vähemmän sen takia, että on tyttö tai poika.

Itse olen ympäröivästä siskokatraasta huolimatta elänyt kovin poikamaisessa maailmassa. Laskenut MAOLin puhki, koska se oli kivaa ja juonut monen monta kaljaa koodaripoikien kanssa tyttönä. Olen myös tanssinut balettia, leiponut pullaa ja letittänyt hiuksia - ja ollut yksi pojista vähintään yhtä monta kertaa. En todellakaan ole tänään, tässä ja tällainen koska olen tyttö, vaan ihan vaan koska olen minä.

Mahassani kasvaa siis Palleksi ristitty tyyppi, joka nimestään huolimatta voi olla yhtä hyvin tyttö tai poika, tärkeä ihmisen alku kuitenkin. Olkoon hän isäänsä tullut hassu räkänokkainen futari tai äitinsä kanssa taivaanrantaa rikkinäisissä sukissa maalaileva rillipää.

Jos jotain eväitä hänelle toivoisin osaavani antaa, kasvattaisin tyypille aukiolevat silmät ja ison sydämen. Kuiskaisin askelissaan haparoivan ihmisen korvaan, että ihan kaikki on mahdollista. Niin tytöille, pojille, pienille ja isoillekin.

Meidän häät

Ollaan J:n kanssa puhuttu monesti häiden jälkeen miten häitä ei vieläkään oikein osaa käsittää. Tapahtui niin älyttömästi kaikkea, että pienet päämme ei ihan pysyneet kaikessa juhlahumussa mukana. Omia sukulaisia, yhteisiä kavereita ja toisen rakkaita. Puheita, ruokaa ja salaa kuiskittuja isoja ja pieniä juttuja.

Koska yhteen päivään mahtui melkein pieni elämä, olen näin jälkikäteen ajatellen maailman tyytyväisin, että pidin pääni niissä muutamissa linjauksissa, joita minulle häiden suhteen oli.

Toinen niistä oli pistää ihan hurja summa rahaa meidän kuvaajiin, Johannaan ja Jouniin. Hurja summa tarkoittaa enemmän kuin vaikka viinoihin. Enkä kadu yhtään. Kun itse on ihan onnesta ymmyrkäisenä koko päivän, oli ihanaa huomata että joku on ollut tallentamassa ne ohikiitävät hetket meille tulevaisuuden muisteloihin talteen. Koska niin kuin kaikki tietää: se päivää menee niin kovin nopeasti.

Ja siitä hinnasta. Nyt kun katson noita satoja kuvia, todellakin ymmärrän ettei yhden hääkeikan palkkiollakaan vielä kuvaajat millekään loisteliaille tuntipalkoille pääse. Jos itse käytin viikonloppuna 20 kuvan tallennukseen, koon muuttamiseen ja lähettämiseen yli tunnin, voi laskeskella kauanko parin tuhannen kuvan läpikäyntiin, muokkaukseen, tallennukseen ja nettiin lataamiseen menee. Pikkuisen enemmän kuin yksi ilta, sanoisin.

Toinen meille molemmille tärkeä juttu oli, ettei juhlissa olisi puheiden lisäksi mitään sen kummempaa ennalta järkättyä ohjelmaa. Haluttiin että ihmiset saisi olla mahdollisimman rauhassa koko illan ilman jatkuvaa häppeninkiä ja koollekutsumista. Me mukaan lukien. Varsinkin kun juhlissa oli paljon molempien sukulaisia, joita ei nähdä turhan usein, oli kiva saada vaihtaa kuulumisia ihan rauhassa ilman jatkuvaa kiirettä ja paniikkia aikataulusta. Jääräpäistä toivettamme kuunneltiin ja ohjelmassa ei ollut mitään hassunhauskoja ylläreitä. Pari yllätysjuttua kyllä, muttei meidän mielestä mitään vaivaannuttavaa tai väkisin väännettyä vaan pelkästään itkettävää ja kivaa.

Koska kuvia on tosiaan pal-jon, voisin kirjoitella häistä tarkempia muisteloita parissa omassa jutussaan. Muutenkin voitaisiin pistää vaikka kiitoskortit maailmalle ja kuvat jakoon asianosaisille ennen kuin niitä koko interwebille julkaisen.

Mutta sellainen se juuri oli kuin kuvittelinkin - maailman ihanin päivä.

Vauvavarustus

Jaahas, oishan tuolla taas noita juttuja kirjoitettuina mutta odottakoon ne hiukan myöhempiä aikoja. Heräsin tuossa kuun vaihtuessa eilen siihen, ettei meillä ole juurikaan mitään hommattuna vauvaa varten. On pari kirpparivaatetta ja lahjaksi saadut tuttipullo ja tutti, mutta ei ne vielä ihan taida riittää… Vaunut kai ainakin tartteis. Ja turvaistuimen. Ai niin ja joku vauvaperheelle sopiva kotikin ois ihan jees.

Mutta ei hätää. Olen meinaan tapani mukaan googletellut asioita. Tiedän jo aika paljon kantoliinoista (hyviä, mutta alkuun tuhottoman hankalia), kantorepuista (hyviä ja helppoja, mutta kalliita), vaunuista (heittoaisa pitää olla ja kääntyvät etupyörät) ja kodin suotavasta varustuksestakin (tiskikone on vaan pak-ko olla, maksoi mitä maksoi). Liekö joku psykologinenkin juttu, mutta mitään en ole kuitenkaan vielä oikein uskaltanut ostaa. Kun eilen illalla havahduin siihen, ettei vauva ollut kyllä koko päivänä (tai ehkä edellisenäkään!) potkinut yhtään ja pikagoogletus vei ensimmäisenä kohtukuolematarinoihin, näin jo sieluni silmin sairaalasta tyhjin käsin kotiutuessa kotona odottavat tonnin vaunut. Ei, ei, ei. En osta vielä mitään. Ehtiihän tässä.

Ja ehtiihän tässä. Ihan varmasti.

(Niin ja kyllä se vauvakin illalla heräili. Varmaan aika kiukkusena J:n mahalle huutamisesta ja minun jatkuvasta tökkimisistä. Perhana kun saa edes lämpöisessä mahassa rauhassa nukkua.)

Ja niin, se asuntokin. Sekin pitäisi löytää. Noh, onhan tässä aikaa ennen kesää. Sitä odotellessa ei varmaan tapojemme mukaisesti tehdä mitään ajoissa, vaan makoillaan kevät ja sitten äippälomalla juoksen stressaantuneena pallona ympäri vauvakauppoja ostamassa sikahintaisia vaunuja ja turvaistuimia. Perushommia.