Viikonloppu polttarileskenä

Vietin viikonloppua ekaa kertaa piiiiitkään aikaan kaksin Eliaksen kanssa, kun J haettiin perjantaina polttaririehtoihinsa. Supersäälittävästi jännitin viikonloppua etukäteen jotenkin hurjasti, mutta kaikki meni oikein kivasti. Mitä nyt taloudenpyöritys yksin vähän pisti väsyttämään. Tai ei se taloudenpyöritys sinällään, mutta koska hyvin vähä-tapahtumaisen työviikon jälkeen pelotti jumittua yksin kotiin tekemättä mitään, haalin vähän liikaa kaikkea pikkupuuhaa niiden perus siivous-kaupassakäynti-koiralenkki –hommien oheen. (Ne ryökäleet vei J:n kännykänkin viikonlopuksi. Se oli kuulkaa yllättävän inhottavaa!)

Mutta oli kivaa! Söin pelkästään hyviä juttuja, makoilin sohvalla ja tallasin Taka-Töölöä ristiin rastiin kengät loskassa.

Lauantaina kävin ihan ypöyksin teatterissa katsomassa (tai siis kuuntelemassa, koska pennit ei riittänyt kuin ”rajoitettu näkyvyys” –paikkaan) Svenska Teaternin Mamma Mian. Ja voi jösses kun oli hyvä! Melkein yhtä hyvää kuin itse esitys, oli pistää hieno mekko päälle, föönata tukka ja haistella ihmishumua ja skumppaa. Melkein jo siitä voi maksaa 30 euroa. Muu lauantai kuluikin sitten sompaillessa ratikalla jumpasta toiselle puolella kaupunkia hakemaan halpoja luomumunia ja ihan vaan pari juttua varmaan Suomen suurimmasta K-kaupasta. Illalla Eliaksen kanssa lenkiltä kotiutuessa kaaduin sohvalle ulkovaatteet päällä ja totesin, että taidan sittenkin olla vähän raskaana. Ja saattaa olla, etten ihan jaksa suorittaa ja suoriutua vapaa-ajastani entiseen malliin. Siispä popcornit paloi kattilaan ja silmät painui ihan huomaamatta kiinni ennen kympin uutisia.

Sunnuntaina kotiin tuli kovasti odotettu ja hyvin kipeän oloinen polttarisankari. Omista raskausoloista muistin vielä varsin hyvin miltä tuntuu maata valkoisena sohvalla, joten paistoin kiltisti mukisematta maailman parhaan kebab-pizzan, hain ärrältä mehujäätä ja lenkitin koiran. Että olisi se huonompaankin vaimovalintaan voinut päätyä...

Show me my silver lining

Viime päivinä pohdittua. Ahdistavat vaatteet ja paskaakin paskemmat päivät, jotka sijoittuvat useimmiten tiistaille. Sellainen oli eilen.

Heräsin reilu 9 tunnin yöunilta hulluun hääpainajaiseen aivan naurettavan väsyneenä. Niin väsyneenä, että ainoa ajatus oli ”ei jumankauta, en todellakaan ole menossa töihin”. No, meninhän minä tietysti. 

Edellisiltana oli rapiat 20 astetta pakkasta, joten puin aamullakin tietysti päälle kaikki päälle mahtuvat housut, paidat, villasukat ja lapaset. Unohdin toki katsoa lämpömittaria, joka loskan määrästä päätellen olisi näyttänyt reilusti plussaa. Hääpainajaisia katsellessani oli ilmeisesti satanut myös yhden talven verran lunta, ja aura-autot keskittyivät lanaamaan arvon bemareille millin loskakerroksesta kuivaa ajoväylää. Kinokset lanataan pyöräteille, tietty. Pyörä puolet matkasta kainalossa ja puolet epävarmasti suojalumikinoksissa väpättäen selvisin oman elämäni sankarina kuitenkin töihin. Äkkiä kahvi naamaan ja Radio Helsinki korviin. Paitsi että joku kerkesi ensin sanoa ihan vaan pikkuisen ärsyttävällä äänensävyllä pikkuisen ärsyttävän asian. Ah, surkealla aamulla alkava surkea päivä oli valmis.

Samaan vihaan-kaikkea-ja-kaikkia –päivään mahtui kuitenkin hyvä ilta. Ja se melkein kuulkaas korjaa kokonaisen päivän. Eilen kirjoittelin valmiiksi postausta kasvavan mahan aiheuttavista pukeutumisongelmista, varsinkin ihmisille joka omistaa ihan naurettavan vähän vaatteita. Vihaan yli kaiken puristavia ja epämukavia vaatteita, enkä epä-raskaanaolevassa tilassakaan todellakaan halua pitää muita vaatteita kuin yöpaitaa tai collareita yhtään enempää kuin on pakko. Eli nyt varsinkin ahdistaa, puristaa ja sattuu, mutta hääsäästämisen päälle loksauttama piheys ei anna periksi ostella yhtäkään yli kahden euron vaatekappaletta. 

Niin se maailma kuulkaa vastaa kuin sinne huutaa, sillä illalla apuun riensi ihana serkkutylleröni raskausvaatteineen. Köröttelin bussilla jonnekin Espoon perukoille (en muuten tiennyt, että pääkaupunkiseudulla voi olla niin hiljaista, vähäloskaista ja ylipäätään niin vähän rumaa) ja kävin moikkaamassa maailman herttaisinta kummityttöä veljineen. Tänään kelpasikin pönöttää töissä vaatteissa, jotka ei muistuta olemassaolosatan ihan koko aikaa. Olo oli jopa melkein mukava.

Muutenkin elämä alkaa olla taas aika ok. Tänään töissä kahvikoneelle puuskuttaessani sen taas muistin ainakin yhden ohimenevän hetken ajan. Perhana ihan sama vaikka kaikki on vähän levällään, töissä elämä on sitä mitä se on, hiukan epävarmalta ja jännältä näyttävä kevät pelottaa ja monet asiat ihan vaan ärsyttää. Niin paljon on silti tuhat kertaa paremmin kuin ne muutama asia, joista voi aina nillittää. 

Eli tulkoon loskaa ja jatkukoon tämä väsymys vaikka koko 9 kuukautta. Nyt on tätä, huomenna jotain ihan muuta. Aina on silti aika hyvin. 

Mahassani asuu vauva

Hah, kirjoittelin maanantai-iltana valmiiksi jutun hääjärkkäilyangstistani, mutta se jäi kaikessa hötäkässä julkaisematta. Ehkä ihan hyvä niin, sillä nyt voin hyvillä mielin pikkuisen marmattaa jostain ihan muusta. 

Mitähän muuten tapahtui sille pelkkää hyvää –jutulle? Se on vähän piilossa nyt, vaikka hyväähän tässäkin elämäntilanteessa on. Häät on ihan kohta, vauva on terve, minä olen aika terve, J on terve ja oikeasti ihan kaikki on hyvin. Yleensä en haluaisi edes kirjoittaa siitä mikä harmittaa, mutta nyt haluan. 

Raskausjutuista haluan kirjoittaa juuri niin kuin ne ajattelen, koska voi hyvin olla ettei näitä tunteita ja ajatuksia tule enää koskaan. Ja siksi haluaisin muistaa tämän ikuisesti ensimmäiseksi jäävän raskauteni juuri sellaisena kuin se oli. Hemmetin pelottavana, hämmentävänä ja välillä iloisenakin.

Noniin, asiaan. Tänään ahdistaa: kasvava maha. Illalla nyyhkytin sohvan pohjalla koko raskautta, kasvavaa mahaa ja muuttuvaa kroppaa. Mietin miten näin iloinen asia voi hämmentää ja ahdistaa näin kovasti, vaikka onhan se toisaalta ihan järkeen käypääkin. En minä ole koskaan muuttunut näin kovasti näin lyhyessä ajassa.

Sanottakoon muuten ihan alkuun, että minulla on joskus muinoin ollut tosi paha olla oman kehoni kanssa ja meni aika pitkään, että pääsin siihen onnelliseen tilaan missä olin ennen raskautta. Olin painanut melko lailla kilolleen saman verran jo vuosikaudet ja minun oli pitkän tekemisen jälkeen hyvä olla omassa kehossani. Painoin normaalin ihmisen verran, jaksoin liikkua ja söin kaikkea mikä sai minut voimaan hyvin. Välillä myös karkkia ja quarterpoundereita hyvillä mielin, enkä ollut vuosikausiin kokenut tarvetta laihduttaa. Jos elin muutaman viikon ilman maitoa tai sokeria, tein sen siksi että välillä vaan voin paremmin niin, en siksi että olisin halunnut olla eri kokoinen tai muutenkaan toisenlainen.

Tiesin aika tarkalleen miten kroppani toimii. Jos oli maha kipeä tai olo vetämätön ja nuutunut, tiesin että se johtui melkein aina jostain mitä olin syönyt, eikä sitä voinut useinkaan korjata lääkkeillä tai unella. Joskus teki mieli pullaa ja silloin söin pullan, vaikka tiesin aika tarkkaan mitä siitä seuraa. Se kaikki oli ihan ok. Elelin tervettä elämää omassa kehossani, joka oli minulle hyvä ja minun ikioma.

Kunnes kotiini muutti pieni ihmisenalku, eikä mikään minussa ollutkaan enää vain minun. 

Mahassani kasvaa ja asuu joku. Selkä on kipeä vaikka venyttelisin, tekisin töitä seisten ja kävelisin. Väsyttää vaikka söisin mitä ja nukkuisin kuinka paljon. Ärsyttää vaikka joogaan, lasken kymmeneen ja hengitän. Heräilen jatkuvasti, keskellä yötä ja aamulla aikaisin, vaikka miten nukuttaisi. En voi juoda viiniä tai syödä kattilallista merilevää, vaikka tekisikin mieli. 

Yhtäkkiä tätä yhden hengen kanoottiani ohjaa joku ihan muu kuin minä. Joku parikymmenttä senttinen pieni ihminen, jota en ole vielä koskaan nähnyt tai tuntenut.

Ja se sattuu. Hävettää ja ahdistaa myöntää miten nämä typerän kuuloiset jutut kirpaisee jostain syvältä. Eilen illalla J:lle kasvavaa mahaani nyyhkyttäessäni itkinkin ehkä eniten sitä, että ajattelen koko raskaudesta näin itsekkäästi ja jotenkin lapsellisesti. Minustahan tulee hemmetti soikoon äiti, jonka pitäisi jotenkin ylijumalallisesti laittaa toisen etu aina omansa edellä ja suojella poikasiaan pahalta maailmalta. Ja minä tässä kotisohvalla nyyhkytän pientä kasvavaa mahaa raskausviikolla 17. Tervetuloa paska äiti –fiilikset jo näin hyvissä ajoin.

Joku lempeämpi ääni minussa kuitenkin sanoo, ettei minua se maha tai kontrollin menettäminen pelkästään pelota. Kasvava maha vaan tekee näkyväksi sen, mitä en vieläkään ihan käsitä. Minusta tulee äiti. Se on iso asia, joka vähän jännittää. Kun työkaveri kommentoi söpöä mahaani tai joku paijaa pientä sisälläni kasvavaa ihmistä, tuntuu että ne kaikki muut on tähän sata kertaa valmiimpia kuin minä. Eikö ketään muuta muka pelota? Tai ahdista? Tai edes ihan hiukan jännitä? 

Tapahtuu niin hemmetin paljon, niin pienen pienessä ajassa, ettei maailmaa pohdiskeleva pääni vaan yksinkertaisesti pysy mukana. Se on ihan ok, onhan?