Näytetään tekstit, joissa on tunniste J. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste J. Näytä kaikki tekstit

torstai 20. marraskuuta 2014

Seis maailma

Olen viime viikot kirjoittanut varmaan kymmenen juttua tuonne luonnoksiin talteen. Ajatellut, että vaikken halua kertoa niitä ihan omimpia ajatuksia kaikille täällä, haluan kuitenkin pitää ne tallessa niiden aikojen varalta kun en enää muista mitä juuri nyt ajattelin.

Olen halunnut kirjoittaa häistä, pimeästä syksystä ja peloista. Jännityksestä, muutoksista ja koulujutuista (sain vihdoinkin ekan avoimen kurssin puolikkaan väkerrettyä kasaan, wuhuu!). Mutta kun asiaa on paljon, en ole oikein osannut taas sanoa yhtään mitään. Ja kun en uskalla sanoa mitään, mietin kaikkea koko ajan vaan omassa päässäni. Se ei ole hyvä juttu, se.

Nyt ajattelen monista asioista jo ihan eri tavalla kuin pari viikkoa sitten. Silti haluan kertoa miltä oikeasti tuntui juuri silloin, kun vähän kaikki menikin yhtäkkiä mullin mallin. Silläkin uhalla, että nämä on tosi, tosi henkilökohtaisia juttuja ja minua jännittää kertoa. Jännittää, että mitä ihmiset ajattelee ja jännittää jos käykin vielä jotain pahaa.

Mutta äh, sitä sanotaan kai elämäksi.


------

Oli lokakuinen lauantai-iltapäivä meidän Rauman kodissa ja kello oli ihan yhtäkkiä pysähtynyt. Ja siirtynyt käymään aikaa ennen ja jälkeen sen lokakuisen lauantain.

Tasan viikkoa aikaisemmin olin istunut J:n kanssa anoppilan keittiön pöydän ääressä ja ollut jotenkin hurjan hämmentynyt. Olin aina pitänyt kovasti itsestäänselvyytenä, että haluan lapsia. Sitten joskus. En ollut koskaan oikein päässyt missään keskusteluissa ihan tarkasti jyvälle siitä, milloin tämä joskus voisi olla. Oletin että vähän samalla lailla kuin rakkaudessa, senkin sitten vaan tietäisi. Silloin sanoin sen kuitenkin ensimmäistä kertaa ihan ääneen, että en olekaan enää yhtään varma.

Kun vertaan itseäni vaikkapa kivat ekonominhommat lastentarhoihin vaihtaneeseen siskooni, en ole oikeastaan melkein yhtään lapsirakas. Lapset on minusta ihan kivoja kun ne on jonkun toisen, mutten ole oikein koskaan päässyt niiden kanssa ihan samalle tasolle. Lapset pitää hurjan kovaa ääntä ja tuntuvat olevan hiljaisinakin niin kovin vaativia. Ensin on yövalvomiset, koliikit, sormiruokailut ja uhmaiät. Sitten tuleekin jo angstiriehumiset ja kaljapullot sängyn alla.

Siinä hetkessä anoppilan pöydän ääressä, sanoin aika selvästi J:lle ääneen etten olekaan enää yhtään varma haluaisinko tai jaksaisinko sitä kaikkea säätöä. Meillähän on tosi kivaa ihan kolmistaankin.

Ja hittolainen kun elämä on välillä juuri semmoinen salakavala huppupää, joka kaartaa takavasemmalta mustalla skootterilla kylkeen ja lujaa. Juuri kun kaikki oli nätisti suunniteltu kivaan pikku kalenteriin, keskelle elämää tipahtaakin jotain aivan muuta. Töissä niitä sanotaan showstoppereiksi – oikeassa elämässä yllätysvauvoiksi.

Istuin Rauman kodin keittiönpöydän ääressä naama ison O-kirjaimen kokoisena, hämmennyksen kyyneleet poskilla. En osaa, en uskalla ja mitä äitikin sanoo, sopersin minkä kyynelten seasta osasin. Olin aina luullut, että sinä hetkenä kun raskaustesti näyttää plussaa olisi jotenkin valmis ja varma. Minua ihan vaan pelotti.

Ulkona oli niin harmaata kuin lokakuussa vaan voi olla ja radiosta soi Nopsajalan ”Seis maailma”. Katsoin keittiön ikkunasta näkyvää harmaata maisemaa, joka sekin näytti jotenkin ihan erilaiselta.

Pyyhin kyyneleet paidan hihaan ja J halasi niin kovaa, ettei sen edes tarvinnut sanoa mitään ääneen. Kaikki järjestyy kyllä.

----



Tuolta tuntui silloin - nyt onneksi jo vähän erilaiselta. Vieläkin pelottaa, mutta enemmän sen toisen kuin omasta puolestani. Melkein yhtä paljon pelottaa kertoa kellekään näitä uutisia, enkä vieläkään uskalla sanoa kovin monelle ääneen "vauva". Ihan vaan koska pelottaa sitten joutua selittelemään kaikille jos jotain sattuisi.

Mutta siis öö, selittelemään mitä? Kyllähän kaikki aikuiset ihmiset tietää, että asioita tapahtuu. Sikiöitä kuolee, vauvoja kuolee, aikuisia kuolee ja mummojakin kuolee. Eikä se oikeastaan tee tästä hetkestä yhtään vähäpätöisempää tai vähemmän totta.

Eli kyllä, meille tulee vauva.

Ehkä. Toivottavasti. Jos vaan kaikki menee hyvin. Meneehän kaikki hyvin? Oltaisiinhan me mieluummin se 95% kuin se 5%, joohan? Tämä on kuulkaa minunlaiselle suunnittelijalle ja pärjääjälle ihan hemmetin hyvä koulu. Kun ei voi tehdä muuta kuin odottaa ja toivoa, mutta itse ei voi vaikuttaa juuri mihinkään. Voi vaan luottaa siihen, että kaikki järjestyy, ihan aina. 

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Nyt on hyvä


”Eräs läheiseni, alle kouluvuotiaan vanhempi sanoi minulle taannoin, että jos nyt saisi päättää, hän ei olisi lasta hankkinut. Hän ottaisi mieluummin kaikki omat harrastuksensa ja aikansa. Kyse ei ole siitä, etteikö hän rakastaisi lastaan yli kaiken, antaisi hänelle parhaansa – ja hän todella on hyvä ja vastuullinen vanhempi – mutta hän ei nauti lapsiperheen arjesta, ei aamupalan, lounaan, välipalan, päivällisen ja iltapalan tekemisestä, ei tunnin istuskelusta hiekkalaatikolla, ei jakuvasta lapsen kysymyksiin vastaamisesta, eikä eteenkään jatkuvasta rajojen vetämisestä lapselle, joka rajojaan kokeilee. ”

Juttu on ote Oisko tulta? –blogin jutusta, jossa kirjoittaja pohtii lasten saamista ja erityisesti muiden odotuksia siitä, että jossain kohtaa niitä lapsia on haluttava. Toiset niitä saavat, toiset eivät, mutta mukamas kaikkien pitäisi niitä haluta. On näemmä ihan ok kysyä kahvipöydässä, että millonkas teille tulee sitten niitä pieniä. Olisi kuulemma niin kivaa olla setä, mummo, vaari, serkku, kummi tai mikä vaan.

A-pu-a.


Kymmenen vuotta sitten kuvittelin, että tämän ikäisenä olisin varmasti jo äiti. Asuisin omakotitalossa ja kastelisin pelargonioita aamuisin. Käyskentelisin vauva rintarepussa omalla takapihalla ja leipoisin pullaa. 

Oikeassa elämässä asun pikkuisessa, mutta ihanassa kerrostaloasunnossa Töölössä ja olen juuri ja juuri pystynyt kasvattamaan yhden yhteiskuntakelpoisen koiran, joka on vain kerran vähän puraissut ohikulkijaa. No okei, kaksi. Yksi parhaista tietämistäni jutuista on katsoa peiton alla läppäriltä Klikkaa mua ja syödä sipsejä. Pyyhkiä tahmaiset kädet peittoon ja nukahtaa pesemättä hampaita. Tai juoda gin-tonic erityisen ärsyttävänä maanantainana. Ihan vaan koska voi. 

Ei saakeli, mitä se lapsikin sellaisesta äitistä sanoisi, joka töistä kotiin tullessa gin tonic kädessä ja suklaata suupielessä rupeisi lätkimään grandiosaa uuniin. Vai oisinkohan sellainen? Ehkä luopuisin kaikesta ja rupeaisin Äidiksi. Pesisin kestovaippoja ja hämmentelisin bataattisosetta aamusta iltaan. Luopuisin viimeisimmistäkin sosiaalisen elämän rippeistäni ja omistaisin koko elämäni tähtisilmieni kasvattamiselle. Ai että, sehän se vasta olisi elämää.


Luulin aina, että nämä jutut olisi jotenkin helppoja. Että kun vaan muuttaa omaan kotiin, ansaitsee omat rahat ja hankkii ikioman elämän, kaikesta tulee helppoa ja vapaata. Mutta nämähän on vaikeita hommia. Mitä jos en jaksaisikaan niitä lapsia? Jos se olisikin semmoinen ärsyttävä näsäviisas räkänokka? Jos se koko perhehomma rupeisikin ahdistamaan ja kaduttamaan?



Eniten pelottaisi se, etten olisi enää minä. Tai J ei olisi enää semmoinen hassu hölmö kuin se on. Jos me ei enää läheteltäisi typeriä Whatsapp-viestejä tai tapeltaisi huonosti tiskatuista viinilaseista. En enää pelkäisi tukehtuvani hikeen spinning-tunnilla tai jättäisi juomasta viimeistä tequilaa Cubassa. Semmoiset jutut pelottaa pientä ihmistä ja nämä on kuulkaa vakavia asioita.

Näitä jään siis pohtimaan ja suuntaan mökille kera yhden koiran ja neljän melkein aikuisen. Niinkin on aika hyvä.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Puolimatkan krouvi

Ja hups vaan se on taas keskiviikko.

Olen aina vierastanut sellaista elämää, jossa viikot ovat yhtä perjantain odotusta. Koska silloinhan sitä odottaa vaan, että elämä rullaa ohitse. Ja se on vähän hupsu ajatus.

Mutta no, olen silti joka päivä erittäinkin tietoinen siitä miten monta yötä viikonloppuun on. Ja joka viikko päivät hulahtaa ohi ihan yhtä nopeasti. Eihän sitä kerkeä kun käydä istahtamassa töissä ja pyörän selässä ja kohta kymppiuutiset onkin jo ohi. Mutta kyllähän sitä tänäänkin on tehnyt jo kaikenlaista.


Siinä se on. Eka selfie, kyllä on komia. J:n roimasti liian iso kypärä (oma hukassa, taas) oli ehkä päivän asun tyylikkäin osuus. Harmi kun kuvaan ei mahtunut ylisuuri mikki-college tai mutaiset tuulihousut. Kevät-kesä 2014 parhaimmillaan. Mutta älä äiti huolestu, vaihdoin minä töissä melko säädyllisiin työvaatteisiin.

Saattaapi olla, että omaan Etelä-Helsingin komeimman työmatkan. Nättejä maisemia ja olen havainnut, että sitä pitkin kulkee vain onnellisia ihmisiä. Ihan totta. Minulla on jo työmatkatuttujakin. Hei vaan, sinä Olympiastadionin ohi pyöräilevä poika ja baanaa säällä kuin säällä suhiva neon-värinen nainen. Olette reippaita. 


Töiden jälkeen autoiltiin Espooseen katsomaan serkkutyttösen uutta ihanaa kotia ja pientä poikaa. Toinen melkein samanmoinen odotteli vielä masussa. Naureskeltiin espoolaistumiselle, crocseille ja puutarhaletkulla linnuilta suojautuville sankareille. Pieni poika hurjasteli autoilla ja tykkäsi hämmästyttävän paljon hetelmistä, jätskistä ei niinkään.

Hitsi kun oli kivaa. Voitti töidenjälkeisen Facebook-koomailun melko kirkkaasti.


Hauskoja tyyppejä ja ok hommia. Ei pöllömpi puolimatkan krouvi. 

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Kesä-minä


Se on hassua, miten viikolla suunnittelee, pohtii ja vääntää ja kääntää hurjasti kaikkea. Elämää, rahaa, tulevaisuutta ja töitä. Miettii, että mitä sitä oikein pitäisi tehdä ja murehtii ihan hölmöjä juttuja.

Vaikka oikeasti kaikki on aika yksinkertaista, enkä tarvitse ympärilleni kauhean paljoa. Vähän ruokaa, hiljaisuutta, kylmän kaljan ja nuo tyypit. Siinä on oikeastaan kaikki.

Lastattiin perjantai-iltana pyörät katolle ja suunnattiin pitkällisen mennäkkö-vaiko-eikö-mennä -pohdinnan jälkeen mökille. Vaihtoehtona olisi ollut sosiaalista elämää ja pippaloita Helsingissä, mutta nyt kävi näin. Ja se saattoi olla viikon paras päätös.



Nukuin, kuolasin poskelle ja kävin naku-uinnilla. Söin aamupalaksi lettuja, luin lukematta jääneitä lehtiä ja poimin kesäkukkia pulloon.

Kesäjuttuja ja kesämiehiä. Kiva viikonloppu!