Näytetään tekstit, joissa on tunniste Raskaus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Raskaus. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Sata vaippaa, tuhat imetystä ja miljoona tuntia tuijotusta

Kahteen viikkoon on mahtunut melkoisen paljon. Yhden pienen ihmisen tähän astinen elämä noin niinkuin alkajaisiksi.

Kahden viikon takainen ensimmäinen aamu äitinä TYKSin seiskakerroksessa tuntuu hurjan kaukaiselta. Sitä edeltävät muistikuvat on hyvin hyvin hataria, lähinnä muistan kun tuore isä ja kätilö kärräsivät minut kuninkaallisessa sängyssäni heräämöstä osastolle aikaisin keskiviikkoaamuna.

Sairaalassaolo ei ollut kovinkaan mukavaa ja vasta nyt kotiin tultua elämä on alkanut pikkuhiljaa asettua uomiinsa. Katkonaisten öiden ja kolmen tunnin päikkäreiden aiheuttama pöhnä on vähän vienyt veroja minkäänlaisen hattaraisen vauvakuplan muodostumiselta, mutta yö yöltä homma alkaa käydä tutummaksi. Maitoa ei enää imettäessä ole sängyssä metrin kokoisen lätäkön verran ja pystyn jo könyämään itseni ja vauvan suht ketterästi sängystä ylös. Melko hyvin tiedän milloin tarvitaan maitoa, milloin uutta vaippaa ja milloin isoa röyhtäystä. Paitsi yöllä, kun on pimeää eikä väsynyt äiti näe muutenkin puolisokeilla silmillään joka suuntaan vehtaavan pöllönpoikasen naamaa.

Ollaan myös selvitty aika kunnialla yhdestä parin päivän Kotkan reissusta, useammasta kauppakäynnistä ja neuvola- ja lääkärireissuista. Vauva on saanut osakseen ansaitsemansa määrän paijauksia ja turvallisissa syleissä nukkumista ja hurjasti ihania paketteja.


Viikonloppuna lähtivät roskiin viimeisetkin syntymäpäiväkukat ja mietin, että tästä se kai vasta alkaa. J:n kanssa pohdittiin miten on pärjätty. Hyvin ekakertalaisiksi, sanottiin molemmat. Ekasta viikosta J taisi antaa itselleen yhdeksän isäpistettä, minä vaatimattomasti kymmenen äitipistettä. Elias on pikku hiljaa löytänyt paikkansa kasvaneessa laumassa, kaikki saavat ainakin pari tuntia yössä unta ja vauvalla on usein kuiva vaippa, maha täynnä ja tuttu sylipaikka. Ei kai sitä nyt kympin suoritukseen juuri muuta voi vielä vaatia?

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Odottavan aika on pitkä ja kiukkuinen


Ei liene tarpeellista kertoa, että alan olemaan aika valmis tämän raskauden kanssa. Mutta kerronpa silti. 

Oon ennen omaa raskautta vähän ihmetellyt miten ne viimeiset raskausviikot ja -päivät muka voi olla niin kamalia. Jos sitä nyt on jo yhdeksän kuukautta kärvistellyt niin ei kai se nyt niin paha voi olla. Kyllähän se lapsi sieltä tulee ennemmin tai myöhemmin, ja eikö olekin vaan kiva viikkailla pikkuisia vaatteita ja fiilistellä tulevaa. Ei ole.

Ihan hirveetähän tämä on. Vaikkei fyysisesti enää olekaan niin paha olla, koko touhu alkaa kyrsiä silti aika urakalla. Tämän on pakko olla joku hormonijuttu, koska yleensä kuitenkin kykenen keinolla tai toisella ajattelemaan kivoja juttuja ja pysymään edes jotenkuten iloisin mielin, vaikka olisikin vähän hankalaa. Nyt en. Vaikkei edes ole kovin hankalaa, pitkästyttävää vaan. 

Nyt ei vaan auta itku markkinoilla, Palle syntyy kun syntyy enkä voi tehdä sen edistämiseksi kai oikein mitään. Voin odotella, kääntää kylkeä ja pestä vessan kaakelit ehkä vielä kerran. Tai pyöräyttää neljännentoista koneellisen pyykkiä, leipoa lisää keksejä ja raahata jo itsekin kävelyyn kyllästynyttä Eliasta ympäri pururataa vielä kymmenen kierrosta. 

Kyllä hän sieltä joskus vielä syntyy.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Maailma matkaa radallaan

Välillä unohdan, että muiden elämä rullaa tälläkin hetkellä ihan omilla tavallisilla raiteillaan minun elämän pysähtyneisyydestä huolimatta. Naapurit lähtee aamuisin töihin tai leikkipaikalle. Pihalta ja seinien takaa kuuluu joka päivä lasten ja erilaisten remonttikoneiden ääniä ihan kuin mitään suurta ei olisi tapahtumassa.

Meidän kodissa kuuluu vaan kellon tikitys ja hesarin sivujen kääntyminen. Koiran tassujen rapina ja minun jalkojen tepastelu levottomana huoneesta toiseen. Iltaisin huokaistaan hammaspesulla, että onpahan taas yksi päivä vähemmän odotettavana.


Joidenkin elämässä näyttää tapahtuvan vallan suuria. Pari päivää sitten lähdettiin karkottamaan supersynkkää ja sateista keliä lenkkipolulle, jossa löytäjäänsä odotti ihana viesti. Toivottavasti etsinnän kohde on löytynyt.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Viikko 40, eli ihan melkein viimeinen

Jännää. Tiedättekö sen HIMYMin slap betin? Missä Marshall saa lyödä Barneyta millon tahansa vapaavalintaisina hetkinä viisi kertaa. Barney sitten vainoharhasena odottaa aina millon lyönti lähtee kohti naamaa.

Täällä on vähän samat fiilikset.


Koska mitään ei tapahdu, vaikka synnytyksen kai pitäisi voida alkaa ihan koska vaan. Voiko tästä loputtomasta odotuksesta reklamoida johonkin? Tunnit ja päivät kulutan lähinnä vainoharhaisesti kuulostelemalla erilaisia tuntemuksia. Joita ei siis ole. On vaan aina uusi aamu vasemman ja oikean kyljen välillä seilatun yön jälkeen. On odoteltu, kävelty  metsäpolut puhki ja kateltu Netflixiä. (Vaikka uusi OITNB tuotantokausi onkin ollut ihan pettymys. Höh.)

En ihan vielä ole käsittänyt, että vaikkei siltä tunnu, tämä lapsi syntyy kyllä ennemmin tai myöhemmin. Sitä on näin normaaleissa fiiliksissä kovin vaikea käsittää.

Jännittää synnytys omasta ja meidän kaikkien puolesta. Jännittää miten kovasti Elias pahastuu uudesta perheenjäsenestä. Sillä on perjantaina viisivuotissynttärit ja ollaan luvattu järjestää oikeat synttärijuhlat. Munakokkelia, kalaa ja rapsutuksia on jo luvattu sankarille, joten on edes yksi hyvä syy olla odottamatta synnytystä perjantaiksi.


Kalenterin mukaan tällä viikolla on juhannuskin, mutta me ei sattuneesta syystä lähdetä kovin kauas. Käydään ehkä saunomassa ja grillaamassa äitillä, muuten vietetään varmaankin varsin urbaani juhannus. Saunotaan omassa pikkusaunassa ja lillutetaan varpaita korkeintaan parvekkeelle kannetussa ämpärissä. Makkaran voisin syödä, ja J:ltä toivon ehkä lettuja ja jätskiä.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Viikko 39

Viikon päästä on laskettu aika. Raskausskeneen perehtymättömille tiedoksi, että se ei tarkoita ettäkö meille syntyisi viikon päästä vauva. Ehei, vaan sitä että vauva voi syntyä ensi yönä tai vaikka kolmen viikon päästä. Koska hän nyt sitten kokeekaan ajan olevan kypsä.

Minun osalta alkaa olla tämä odotus aika nähty jo. Katsoin äsken kalenterista, että siihen ihan tosissaan on vielä yli kolme viikkoa kun Palle alkaisi olla niin yliaikainen että se pakotettaisiin ulos. Jollekin kolme viikkoa tuntuu pienellä hujaukselle, mutta 40 viikkoa raskaana olleelle se tuntuu aika saakelin pitkältä ajalta.

Tiedän että pitäisi nyt nauttia kahdestaanolosta ja kunnon unista ja rauhassa kahvinjuomisesta ja blaa blaa blaa. Mutta kuulkaas, johan sitä on tässä 40 viikkoa syöty niitä viimeisiä kahdenkeskisiä aterioita ja saunottu viimeisiä rauhallisia löylyjä. Nyt ei enää oikein meinaisi jaksaa.

Palle ei tunnu mahtuvan enää mahaan, eikä maha mahdu minuun. Vaikka kyseessä pitäisi olla aika pienikokoinen vauvaihminen, alkaa toisen ihmisen mukanakantaminen jo vähän tuntua. Alkaa tuntua myöskin se, etten aikoihin enää ole ollut muuta kuin raskaana. Minä ja maha, maha ja minä.


Vuosi sitten mietin millaistakohan on olla raskaana. Miten synnytystä voi ajatella ilman että oksentaa? Miltä tuntuu kun toinen potkii mahassa? Miltä tuntuu kasvattaa itsessään uusi ihminen? Millaista on odottaa jotain näin kauan?

Nyt tiedän. Nyt mietin sen sijaan miltä tuntuu saattaa ulos minusta tämä pieni ihminen. Mietin, miltä tuntuu pelätä toisen ja oman hengen puolesta tai miltä tuntuu tietää, että parin tunnin päästä perheessämme on jo uusi ihminen. Mietin millaista on herätä ensimmäiseen aamuun äitinä ja paijata uneen oman lapsen vauvantuoksuista päätä.

Vielä en tiedä, mutta aika pian kyllä.

Sitä ennen varmaan odotetaan, odotetaan ja odotetaan vähän lisää. Ja katsotaan Netflix tyhjäksi.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Semmoinen loma

Neuvolan synnytysvalmennuksessa annettiin seuraavanlaisia ohjeita loppuraskauteen:

Pakkaa sairaalakassi

Käy puolison kanssa elokuvissa ja nauti yhdessäolosta

Nuku päiväunia.

Joo, nyt ollaan kaikkien mittareiden mukaan todellakin loppuraskaudessa, mutta ihan kaikkea noista ei olla tehty. Sen sijaan olen…

muuttanut yhteensä noin viisi päivää sisältäen kolmet kamojen roudaukset paikkoihin A, B ja C.

lukenut vähän niin kuin huvikseni yhdet kappaleet pääsykoemateriaaleja ja istunut helvetilliset neljä tuntia elämäni ekoissa pääsykokeissa.


repinyt maailman veemäisintä tapettia seinistä, sijoittanut Pallen ruokarahat rautakauppaan ja syönyt vähän ehkä liikaa muutto- ja remppamäkkiä.

hamstrannut kuukauden pyykit kolmeen pyykkikoriin ja sataan pyykkinyssäkkään, jotta uudenkarhean pesukoneen saapuessa on sitten jotain mitä pyykätä. 

pakannut sairaalakassiin yhden suklaapatukan ja kolme laturia. Kuullut neuvolassa ettei Palle ole jättiläisvauva ja päättänyt synnytyksen olevan varmaan niin lyhyt ja hulvaton toimenpide, etten ehkä tarvitse muuta pakattavaa. 

nukkunut kuin pikkuinen possu ja kiittänyt hyvässä asennossa olevaa Pallea siitä, ettei yölläkään tarvitse heräillä vessaan.


askarrellut uudelle ihmiselle yhden sängyn tapaisen ja sellaisen hoitopöydäksi kutsuttavan, jolle uskoisin Pallen olevan kiva levitellä pissaa ja puklujaan.

miettinyt joka ilta, että huomenna on pakko ruveta lepäilemään ihan vaan seuraavana päivänä kirotakseni tuhannennen kerran olevani jo ihan liian raskaana näihin hommiin. 

tullut siitäkin huolimatta siihen lopputulokseen, että mieluummin remppaan, muutan, siivoan, kokkaan, kävelen tai jynssään keittiön kaappeja kuin istun alas, neulon tumppuja ja odotan. 



perjantai 22. toukokuuta 2015

Pallon matkassa

Vaikka joku saattaisi sanoa, että täällä blogin puolella raskauskuulumiset on ehkä olleet hiukan negatiivisväritteisiä niin kyllähän mulla ja mahalla on mennyt myös ihan hyvin.

Suurimmat kolotukset on ahdistaneet varmaan sitä varsinaista kipua enemmän ihan sen takia, että ennen raskautta olen aina ollut melkoisen terve ja kivuton. Ajoittaiset selkäkivut ovat ennen aina menneet ohi tunneissa tai päivissä ja vatsakivutkin yleensä ruokavaliota johonkin suuntaan tuunaamalla.

Siksi on ollut pikkuisen ahdistavaa olla melkein joka päivä jostain kohtaa krempallaan. Eikä ainakaan vähiten sen vuoksi, ettei tuota rehellistä vitutusta ole päässyt purkamaan kunnolla liikuntaan. Siis siihen räkä poskella suoritettuun verenmakuiseen hikoiluun, ei mihinkään muka-reippaaseen kävelyyn tai salilla notkumiseen.



Raskausajan liikunta on varsinkin näin raskauden lähestyessä loppuaan ollut kovin erilaista kuin minun normaalit jumppailut. Olen tosin ollut varsin onnellisessa asemassa siinä, että olen ylipäätään pystynyt liikkumaan koko raskauden ajan. Jos sitä alkuajan kammotustalvea ei lasketa. Tai no, olisin minä silloinkin pystynyt liikkuumaan. Ei vaan yksinkertaisesti huvittanut. Jälkeenpäin ajatellen olisi ehkä kannattanut huvittaa, niin alkutalvi olisi saattanut olla vähän vähemmän kamala ja musta. Äkkiä ne kammotusolotkin on kuitenkin unohtuneet ja siitäkin ajasta selvittiin.

Toisen kolmanneksen liikuin vielä suht entiseen malliin, mitä nyt ne mieluisimmat bodycombatit ja superhyperspinningit jäivät pois aika ilkeiltä tuntuvista supistuksista johtuen. Kävin kuitenkin vielä melko säännöllisestikin bodypumpissa, -stepissä ja –balancessa. Ihan vaivihkaa salillakäynti ja ihan peruskävelylenkit alkoivat kuitenkin korvata jumpissa heilumista yhä useammin. Hikiliikuntakerrat alkoivat vähentyä tasaisesti sitä mukaa mitä lähemmäs toinen kolmannes lähestyi loppuaan. Oikeasti juoksemassa taisin käydä viimeisen kerran tammi-helmikuussa siinä 20 raskausviikon tienoilla ja sen jälkeen olen ottanut juoksuaskeleita lähinnä ihan fiilistelymielessä silloin tällöin.

Ennen raskautta luulin, että raskaus ja viimeistään vauva vievät liikkumis- ja oikeastaan koko elämiskyvyn ihan kokonaan. Olin varma, että turpoaisin muodottomaksi palloksi, enkä voisi nousta sohvalta viimeiseen kolmeen kuukauteen. Mutta tässä sitä vaan ollaan hyvän matkaa viimeisellä kolmanneksella ja ihan hengissä. Osansa suht siedettävään oloon on varmasti hyvällä tuurilla, mutta väittäisin että myös pienellä viitsimisellä. Elias pakottaa ylös ja ulos ihan samalla lailla kuin ennenkin, eikä muukaan kotiväki nyt kovin paljoa sääliä valituksilleni ole osoittanut. Yritetty kyllä on…

Vaikka sitä pään tyhjentävää ekstaattista hikiräkäliikuntaa on ihan jumalaton ikävä, niin sanoisin että tämä löllöttelyliikunnaksi kutsumani heiluminen on pitänyt minut suht täysissä sielun ja ruumiin voimisissa lokakuusta asti. Joka kerta on liikkumisen jälkeen sattunut ja ahdistanut hiukan vähemmän kuin sinne lähtiessä. No okei, se yksi ”no ei se nyt niin paha voi olla” intervalli-spinning oli ihan rehellisesti liikaa. Ja ehkä myös saatoin joskus ihan vähän itkeä tirauttaa, etten "ihan oikeasti pääse noin saakelin kovaa" J:n vetäessä iltalenkillä superpowerwalkiaan kymmenen metriä taapertavaa mamma-askeltani edellä. Jotenkin tosi naurettavan lapsellisesti olen muutenkin ollut muille kovin kateellinen siitä, että joku voi tehdä burpeita tai sata vatsalihasliikettä. Tilani on kuitenkin varsin ohimenevä ja ihan itse aiheutettukin. 

Aika kivaa on ollut huomata, että kyllä se pallokin vielä mukana kulkee kun vähän jaksaa raahata. Vaikka kaipaan kunnon hikoilua niin kovasti, että melkein välillä itkettää nähdä hikinen J ja sen vatsalihasakrobatiat salilla, olen myös pikkuisen ylpeä siitä miten hyvin olen pärjäillyt mammakävelyineni ja pallomahoineni. Ja samalla ihan saakelin kiitollinen siitä, että kroppani on jaksanut juuri nyt kun siltä on jotain pyydetty. Toivottavasti jaksaa vielä jatkossakin. Olisi kai joku synnytyskin tässä hoidettavana. 

torstai 21. toukokuuta 2015

Mökiltä moi

 Jaahas, sehän on jo melkein kesä. Äitiysloma on ihan virallistenkin kirjojen ja kansien mukaan alkanut ja minä senkun kasvan. Ja Palle myös. Se kasvaa niin kovasti, ettei sen möyryily ole aina enää ihan vaan kivaa ja söpöä, vaan välillä vähän hemmetin kipeää. Mutta muutoin fiilis on juurikin se, mitä vähän pelkäsinkin. Eli en usko, että tämä vauva on kovinkaan ajoissa syntymässä. Kaikki tuntemukset on oikeastaan koko raskauden olleet aina pari viikkoa kaiken maailman raskaus viikko viikolta -juttuja jäljessä, joten vähän epäilen jonkun laskeneen pari viikkoa vikaan. 

Koitan kuitenkin olla ihan kovin paljoa odottamatta, sillä näissä hommissa odottavan aika todellakin voi käydä aika pitkäksi. Niin tai näin, varma olen siitä etten enää kuuden viikon päästä ole raskaana. Tänään tuossa mökkihommien tohinoissa pistin silmät kiinni ja koitin kaikin voimin miettiä miltä tuntuu, kun ei ole raskaana. Millaista olisi kun ei sattuisi ihan pikkuisen koko ajan johonkin ja voisi liikkua nukkuessaan. Voisi juosta hikisen lenkin ja juoda kylmän kaljan. Sekin voisi olla ihan kivaa.


Näillä mennään kuitenkin toistaiseksi. Lähdettiin mökille karkuun tylsäksi käyvää odottelua ja täällähän tätä hommaa riittää. Ihan niin kovasti, että välillä saatan melkein unohtaa olevani jo melko kovasti raskaana.

Niin taitaa tosin unohtaa moni muukin. J ehdotti tänään iltapäivälenkin piristykseksi pientä vuorikiipeilyä. Kumisaappaissa. Jota kuinkin pystysuoraa kallionseinää. Öö… ei. Muistutin, että mahassani koittaa kovasti kasvaa oikea ihmisenalku, joka ei ehkä arvostaisi kuperkeikkakyytiä alas vuoren rinnettä tai syntymistä mökkisaunan lauteille. "Hmph, vähän seikkailumieltä", sanoi tuleva isä ja lampsi kumisaappaissa tylsää mökkitietä eteenpäin.

torstai 19. helmikuuta 2015

Kun pelottaa

Näin alkuviikosta pitkästä pitkästä aikaa erästä rakasta tyyppiä, jonka kanssa ollaan tunnettu ihan pikkutaaperoista asti. Oikeastaan ollaan tunnettu ihan kokonainen elämä. Nyt tämä pieni rakas tyyppi on saanut vielä pienemmän vauvan perheeseensä ja ihanasta parivaljakosta on kasvanut aika mahtava kolmikko. Kolmikon alkumetrit on vaan olleet harvinaisen kivikkoiset. Suoraan sanottuna näin vierestäkin katsottuna ihan saakelin pelottavat. Ei niistä kivikoista nyt sen enempää, mutta nyt kun näin piiiiitkästä aikaa nämä kaukomaan eläjät täällä minun kotikulmilla, tajusin ehkä ensimmäistä kertaa miten pelottavaa äidiksi ja isäksi tuleminen ihan oikeasti on.

Siinä maha täynnä nepalilaista kotiin talsiessa tunsin, miten oikeastaan ihan kaikki olikin yhtäkkiä saakelin pelottavaa. Työmatkapyöräily, nukkumaan meneminen, autolla ajaminen, lapsen odottaminen, synnytys, lapsen kävelemään oppiminen… ihan sinä tavallisena tiistai-iltana kaikesta olikin tullut yhtäkkiä kuolemanvakavaa ja saakelin pelottavaa. Vähän kuin minun hattaranvärisestä vauvamaailmasta olisi avattu yhtäkkiä verhot siihen oikeaan elämään. Sinne missä ihmiset voivat sairastua, kukaan ei nuku ikinä ja koira äksyilee kaikille. Vauva ei syö, äitiä itkettää ja isää vituttaa.

Olen meinaan juuri sellainen, että omat ja muidenkin kivat jutut on maaaaailman iloisimpia ja parhaita ja iloitsen hyvistä jutuista ihan sydämen pohjasta niin, että aika usein ihan sattuu pelkästä ilosta. Mutta sitten on ne surulliset ja pelottavat jutut, jotka valtaavat koko pienen mieleni ihan samalla lailla. Joku voisi sanoa, että otan elämän kaiken kaikkiaan aika isosti.

Ja nyt on kuulkaa niin, etten voi pelkäämiselläni pelastaa ketään. En itseäni, vauvaa enkä tätä ihanaa uutta perhettä (joka pärjää kyllä ihan satavarmasti muutenkin). Kun pelottaa, niin pelottaa, mutta jotenkin sen kanssa olisi opittava elämään. Vaikka vauvaelämä olisikin joskus ihan perseestä, haluan uskoa että yhtä usein se on kuitenkin jotain ihan muuta. Ekoja pieniä potkuja mahassa ja ekoja sydämen sykkeitä, yhdessä auringonvaloon herättyjä aamuja ja naurettuja nauruja.

Tänään se vähemmän pelottava juttu voi olla ihan vaan vaikka tieto siitä että juuri tänään kaikki on varsin hyvin. Voiko sitä oikeastaan muuta pyytääkään?


Onneksi toi tyyppi ei paljoa ressaa tai jännitä. Pitää meidän muidenkin jalat mukavasti maassa.

PS. Olen unohtanut kirjoittaa häistä! Mutta ne oli ja nyt minulla on uusi nimi ja aika saakelin hyvä mies. Oli onnenkyyneleitä, sydämestä kouraisevaa kiitollisuutta ja maailman parhaita kakkuja. Ihan vähän myös sukulaishässäköitä, menetettyjä hermoja ja vajaakuntoinen morsian – eli peruselämää. Kerron varmasti lisää kunhan saadaan kuvia eetteriin!

maanantai 19. tammikuuta 2015

Viikonloppu polttarileskenä

Vietin viikonloppua ekaa kertaa piiiiitkään aikaan kaksin Eliaksen kanssa, kun J haettiin perjantaina polttaririehtoihinsa. Supersäälittävästi jännitin viikonloppua etukäteen jotenkin hurjasti, mutta kaikki meni oikein kivasti. Mitä nyt taloudenpyöritys yksin vähän pisti väsyttämään. Tai ei se taloudenpyöritys sinällään, mutta koska hyvin vähä-tapahtumaisen työviikon jälkeen pelotti jumittua yksin kotiin tekemättä mitään, haalin vähän liikaa kaikkea pikkupuuhaa niiden perus siivous-kaupassakäynti-koiralenkki –hommien oheen. (Ne ryökäleet vei J:n kännykänkin viikonlopuksi. Se oli kuulkaa yllättävän inhottavaa!)

Mutta oli kivaa! Söin pelkästään hyviä juttuja, makoilin sohvalla ja tallasin Taka-Töölöä ristiin rastiin kengät loskassa.

Lauantaina kävin ihan ypöyksin teatterissa katsomassa (tai siis kuuntelemassa, koska pennit ei riittänyt kuin ”rajoitettu näkyvyys” –paikkaan) Svenska Teaternin Mamma Mian. Ja voi jösses kun oli hyvä! Melkein yhtä hyvää kuin itse esitys, oli pistää hieno mekko päälle, föönata tukka ja haistella ihmishumua ja skumppaa. Melkein jo siitä voi maksaa 30 euroa. Muu lauantai kuluikin sitten sompaillessa ratikalla jumpasta toiselle puolella kaupunkia hakemaan halpoja luomumunia ja ihan vaan pari juttua varmaan Suomen suurimmasta K-kaupasta. Illalla Eliaksen kanssa lenkiltä kotiutuessa kaaduin sohvalle ulkovaatteet päällä ja totesin, että taidan sittenkin olla vähän raskaana. Ja saattaa olla, etten ihan jaksa suorittaa ja suoriutua vapaa-ajastani entiseen malliin. Siispä popcornit paloi kattilaan ja silmät painui ihan huomaamatta kiinni ennen kympin uutisia.

Sunnuntaina kotiin tuli kovasti odotettu ja hyvin kipeän oloinen polttarisankari. Omista raskausoloista muistin vielä varsin hyvin miltä tuntuu maata valkoisena sohvalla, joten paistoin kiltisti mukisematta maailman parhaan kebab-pizzan, hain ärrältä mehujäätä ja lenkitin koiran. Että olisi se huonompaankin vaimovalintaan voinut päätyä...

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Show me my silver lining

Viime päivinä pohdittua. Ahdistavat vaatteet ja paskaakin paskemmat päivät, jotka sijoittuvat useimmiten tiistaille. Sellainen oli eilen.

Heräsin reilu 9 tunnin yöunilta hulluun hääpainajaiseen aivan naurettavan väsyneenä. Niin väsyneenä, että ainoa ajatus oli ”ei jumankauta, en todellakaan ole menossa töihin”. No, meninhän minä tietysti. 

Edellisiltana oli rapiat 20 astetta pakkasta, joten puin aamullakin tietysti päälle kaikki päälle mahtuvat housut, paidat, villasukat ja lapaset. Unohdin toki katsoa lämpömittaria, joka loskan määrästä päätellen olisi näyttänyt reilusti plussaa. Hääpainajaisia katsellessani oli ilmeisesti satanut myös yhden talven verran lunta, ja aura-autot keskittyivät lanaamaan arvon bemareille millin loskakerroksesta kuivaa ajoväylää. Kinokset lanataan pyöräteille, tietty. Pyörä puolet matkasta kainalossa ja puolet epävarmasti suojalumikinoksissa väpättäen selvisin oman elämäni sankarina kuitenkin töihin. Äkkiä kahvi naamaan ja Radio Helsinki korviin. Paitsi että joku kerkesi ensin sanoa ihan vaan pikkuisen ärsyttävällä äänensävyllä pikkuisen ärsyttävän asian. Ah, surkealla aamulla alkava surkea päivä oli valmis.

Samaan vihaan-kaikkea-ja-kaikkia –päivään mahtui kuitenkin hyvä ilta. Ja se melkein kuulkaas korjaa kokonaisen päivän. Eilen kirjoittelin valmiiksi postausta kasvavan mahan aiheuttavista pukeutumisongelmista, varsinkin ihmisille joka omistaa ihan naurettavan vähän vaatteita. Vihaan yli kaiken puristavia ja epämukavia vaatteita, enkä epä-raskaanaolevassa tilassakaan todellakaan halua pitää muita vaatteita kuin yöpaitaa tai collareita yhtään enempää kuin on pakko. Eli nyt varsinkin ahdistaa, puristaa ja sattuu, mutta hääsäästämisen päälle loksauttama piheys ei anna periksi ostella yhtäkään yli kahden euron vaatekappaletta. 


Niin se maailma kuulkaa vastaa kuin sinne huutaa, sillä illalla apuun riensi ihana serkkutylleröni raskausvaatteineen. Köröttelin bussilla jonnekin Espoon perukoille (en muuten tiennyt, että pääkaupunkiseudulla voi olla niin hiljaista, vähäloskaista ja ylipäätään niin vähän rumaa) ja kävin moikkaamassa maailman herttaisinta kummityttöä veljineen. Tänään kelpasikin pönöttää töissä vaatteissa, jotka ei muistuta olemassaolosatan ihan koko aikaa. Olo oli jopa melkein mukava.

Muutenkin elämä alkaa olla taas aika ok. Tänään töissä kahvikoneelle puuskuttaessani sen taas muistin ainakin yhden ohimenevän hetken ajan. Perhana ihan sama vaikka kaikki on vähän levällään, töissä elämä on sitä mitä se on, hiukan epävarmalta ja jännältä näyttävä kevät pelottaa ja monet asiat ihan vaan ärsyttää. Niin paljon on silti tuhat kertaa paremmin kuin ne muutama asia, joista voi aina nillittää. 

Eli tulkoon loskaa ja jatkukoon tämä väsymys vaikka koko 9 kuukautta. Nyt on tätä, huomenna jotain ihan muuta. Aina on silti aika hyvin. 

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Mahassani asuu vauva

Hah, kirjoittelin maanantai-iltana valmiiksi jutun hääjärkkäilyangstistani, mutta se jäi kaikessa hötäkässä julkaisematta. Ehkä ihan hyvä niin, sillä nyt voin hyvillä mielin pikkuisen marmattaa jostain ihan muusta. 

Mitähän muuten tapahtui sille pelkkää hyvää –jutulle? Se on vähän piilossa nyt, vaikka hyväähän tässäkin elämäntilanteessa on. Häät on ihan kohta, vauva on terve, minä olen aika terve, J on terve ja oikeasti ihan kaikki on hyvin. Yleensä en haluaisi edes kirjoittaa siitä mikä harmittaa, mutta nyt haluan. 

Raskausjutuista haluan kirjoittaa juuri niin kuin ne ajattelen, koska voi hyvin olla ettei näitä tunteita ja ajatuksia tule enää koskaan. Ja siksi haluaisin muistaa tämän ikuisesti ensimmäiseksi jäävän raskauteni juuri sellaisena kuin se oli. Hemmetin pelottavana, hämmentävänä ja välillä iloisenakin.




Noniin, asiaan. Tänään ahdistaa: kasvava maha. Illalla nyyhkytin sohvan pohjalla koko raskautta, kasvavaa mahaa ja muuttuvaa kroppaa. Mietin miten näin iloinen asia voi hämmentää ja ahdistaa näin kovasti, vaikka onhan se toisaalta ihan järkeen käypääkin. En minä ole koskaan muuttunut näin kovasti näin lyhyessä ajassa.

Sanottakoon muuten ihan alkuun, että minulla on joskus muinoin ollut tosi paha olla oman kehoni kanssa ja meni aika pitkään, että pääsin siihen onnelliseen tilaan missä olin ennen raskautta. Olin painanut melko lailla kilolleen saman verran jo vuosikaudet ja minun oli pitkän tekemisen jälkeen hyvä olla omassa kehossani. Painoin normaalin ihmisen verran, jaksoin liikkua ja söin kaikkea mikä sai minut voimaan hyvin. Välillä myös karkkia ja quarterpoundereita hyvillä mielin, enkä ollut vuosikausiin kokenut tarvetta laihduttaa. Jos elin muutaman viikon ilman maitoa tai sokeria, tein sen siksi että välillä vaan voin paremmin niin, en siksi että olisin halunnut olla eri kokoinen tai muutenkaan toisenlainen.





Tiesin aika tarkalleen miten kroppani toimii. Jos oli maha kipeä tai olo vetämätön ja nuutunut, tiesin että se johtui melkein aina jostain mitä olin syönyt, eikä sitä voinut useinkaan korjata lääkkeillä tai unella. Joskus teki mieli pullaa ja silloin söin pullan, vaikka tiesin aika tarkkaan mitä siitä seuraa. Se kaikki oli ihan ok. Elelin tervettä elämää omassa kehossani, joka oli minulle hyvä ja minun ikioma.

Kunnes kotiini muutti pieni ihmisenalku, eikä mikään minussa ollutkaan enää vain minun. 

Mahassani kasvaa ja asuu joku. Selkä on kipeä vaikka venyttelisin, tekisin töitä seisten ja kävelisin. Väsyttää vaikka söisin mitä ja nukkuisin kuinka paljon. Ärsyttää vaikka joogaan, lasken kymmeneen ja hengitän. Heräilen jatkuvasti, keskellä yötä ja aamulla aikaisin, vaikka miten nukuttaisi. En voi juoda viiniä tai syödä kattilallista merilevää, vaikka tekisikin mieli. 

Yhtäkkiä tätä yhden hengen kanoottiani ohjaa joku ihan muu kuin minä. Joku parikymmenttä senttinen pieni ihminen, jota en ole vielä koskaan nähnyt tai tuntenut.

Ja se sattuu. Hävettää ja ahdistaa myöntää miten nämä typerän kuuloiset jutut kirpaisee jostain syvältä. Eilen illalla J:lle kasvavaa mahaani nyyhkyttäessäni itkinkin ehkä eniten sitä, että ajattelen koko raskaudesta näin itsekkäästi ja jotenkin lapsellisesti. Minustahan tulee hemmetti soikoon äiti, jonka pitäisi jotenkin ylijumalallisesti laittaa toisen etu aina omansa edellä ja suojella poikasiaan pahalta maailmalta. Ja minä tässä kotisohvalla nyyhkytän pientä kasvavaa mahaa raskausviikolla 17. Tervetuloa paska äiti –fiilikset jo näin hyvissä ajoin.

Joku lempeämpi ääni minussa kuitenkin sanoo, ettei minua se maha tai kontrollin menettäminen pelkästään pelota. Kasvava maha vaan tekee näkyväksi sen, mitä en vieläkään ihan käsitä. Minusta tulee äiti. Se on iso asia, joka vähän jännittää. Kun työkaveri kommentoi söpöä mahaani tai joku paijaa pientä sisälläni kasvavaa ihmistä, tuntuu että ne kaikki muut on tähän sata kertaa valmiimpia kuin minä. Eikö ketään muuta muka pelota? Tai ahdista? Tai edes ihan hiukan jännitä? 

Tapahtuu niin hemmetin paljon, niin pienen pienessä ajassa, ettei maailmaa pohdiskeleva pääni vaan yksinkertaisesti pysy mukana. Se on ihan ok, onhan?

keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Kiitos vuosi

Tämän vuoden ensimmäiset hetket vietin oksentaen viidettä kertaa tyhjän mahan sisältöä karibialaisessa vessassa. Ihan kivaa sekin, mutta vuoden viimeiset hetket aion viettää mustassa silkkimekossa, joka mahtuu päälle viimeistä kertaa pieneen toviin.

2014 oli hyvä vuosi.

Paljon ekoja kertoja, kertoja jotka vannoin viimeisiksi ja ihan oikeita viimeisiä kertoja. Kihlasormus, ensimmäinen kuva mahassa kasvavasta ihmisestä, mutta pääasiassa kuitenkin ihan tavallisia päiviä. Uusia töitä, vanhoja töitä, työkavereita ja palkkapäiviä. Opiskelu- ja liikuntahommia, iltapissalenkkejä ja koiran kuono nenässä alkaneita aamuja. Ainakin sata yksin nukkumaan mentyä yötä liikaa, mutta myös ihanan usein perjantaina kotiin könynneitä rakkaita.



Vaikka välillä on itkettänyt ja elämä tuntunut surkealta, päällimmäisenä mieleen vuodesta 2014 jää ihan vaan, että kiitos. Kiitos ihan kaikesta. Ikävästä, loppuneista rahoista, kahden kuukauden krapulasta ja perjantaipizzoista. Itkuista varsinkin. Kiitos vuosi 2014, että olit paljon vaikeampaa, pelottavampaa, enemmän ja parempaa kuin itse olisin 365 päivää sitten osannut itselleni luvata.

Siksipä koitan tänäänkin olla lupaamatta ja suunnittelematta mitään. Vuoden päästä olen kuitenkin jo ihan jossain muualla.

Hyvää uutta vuotta! Juokaahan sitä kuohuvaa!

(kuva on taas Johannan. Tai Jounin.)

maanantai 24. marraskuuta 2014

Back to basics

Noniin, nyt kun ne isoimmat jutut on saatu pois alta, voinenkin tässä palata takaisin perushommiin.

Oikeasti tekisi mieli kirjoittaa ah-niin-ihanasta alkuraskaudesta, mutta ehkä en sittenkään. Ihan vaan koska:
A. Ketään (edes minua) ei kiinnosta tarinat pahoinvoinnista ja sohvanpohjalta avautuvista näkymistä.
B. Näen jo sieluni silmin ne kaikki lasta pitkällisesti yrittävät ihmiset omassakin lähipiirissäni, ketkä loukkaantuisivat tämmöisestä turhasta valituksesta, koska olenhan kuitenkin onnistunut tulemaan raskaaksi. Ja tottahan se on.

Mutta sanottakoon silti, että kiitos kiitos kiitos työpaikasta, joka mahdollistaa etätyöt ja vauvan isästä, joka ainakin esittää jaksavansa  kuunnella valituksiani. Kiitos.

No niin, sitten päivän muihin aiheisiin...

Ai niin, ei ollut muuta. Koska olen viime viikot keskittynyt valittamaan ja voimaan pahoin. Hemmetti, hävettää itseänikin olla tämmöinen nyhverö. Tähän on tultava muutos.

On. Tultava. Muutos. Onhan sitä nyt lapsia ennenkin tähän maailmaan odotettu, ei tämä nyt ihan näin vaikeeta oikeasti voi hei olla, eihän?

(En ole tainnut pariin kuukauteen ottaa edes yhden yhtä valokuvaa. Toistaiseksi mennään ilman kuvia siis.)