Kiitos Helsinki 2011-2015

Kun mietin millaisten mutkien kautta tähän on tultu, oli hassua löytää itseni yksi ilta lenkiltä Hietalahden rannasta niin haikein mielin. Kuuntelin kun lokit kirkuivat ja pari myöhäistä turistia huuteli Sibelius-monumentin putkiin. Aurinko laski vaaleanpunaisena jonnekin sumuisen Rajasaaren taakse ja Elias jahtasi lempihanhiaan. Mietin, miten olo oli vähän kuin loman viimeisenä iltana. Samaan aikaan onnellinen ja niin haikea, että ihan vähän sattui. Regatta sulki oviaan ja mietin niitä kaikkia kertoja, kun sen 1,5 euron nuotimakkarat ovat pelastaneet laukkaavan mieleni. Ja Eliaksen hädän siitä, että kahvilanpöydät hyökkää taas päälle.

Muistelin niitä miljoonia kertoja, kun jatkuva ratikoiden ja metrojen kolina on kuristanut kurkkua. Kun olen nieleskellyt kyyneleitä aamuruuhkassa miettien, että haluaisin vain johonkin missä on hiljaista. Johonkin, missä ei tarvitsisi olla jatkuvasti kylässä ja jonkun tiellä. Miten olen koittanut miettiä, mistä miljoonan ihmisen kiire syntyy ja miten kellään on aikaa tai rahaa tehdä tänne kotinsa.

Kävellessäni taas kerran ohi Lasten- ja Naistenklinikoiden, hymähdin miten hassua on että juuri kun naapurissa olevalle synnytyssairaalalle olisi tarvetta, lähden karkuun.



Viimeiset kaksi vuotta olen melkein joka ikinen päivä koittanut löytää edes yhden hyväksyttävän syyn lähteä pakoon tätä hässäkkää. Töitä, kovia ääniä ja toisten kaupungissa elämistä. Kaikista eniten yksin heräämistä ja yksin pään tyynyyn painamista. Ikinä en missään ole ollut niin yksin kuin täällä. En edes silloin kun olin ihan oikeasti yksin tasan toisella puolella maapallo.

Välillä yksinolo on ollut ihanaa, mutta usein täällä kaveripiknikkien ja kaverin kanssa juostujen iltalenkkien keskellä yksinolo tekee myös ihan äärettömän kipeää. Se kun asuu isossa kaupungissa ihmisten keskellä kuitenkin ilman ketään kelle soittaa perjantaikaljalle tai maanantailenkille. Näin isoon paikkaan on ollut helppo hukkua ja jatkuva ihmisten vilinä ja äänet on toisaalta pitäneet minut yksinäisinä iltoina myös järjissäni.



Kiitos Töölönlahti, Stadionin torni ja Manskun ratikoiden kolina. Pahvilaatikot odottaa eteisessä ja nyt sanon ne kauan odotetut heipat. Oli hauskaa, pimeää, väsyttävää ja nauruntäyteistäkin. Sydänystäviä meistä ei tullut, mutta joku pieni palanen minua tänne silti jää. Jätän sen hyvillä mielin samoin kun jätän yksinäiset, hiljaiset illat ja hiljaa heräilevät aamut. Pidä hyvänä, nähdään taas.

Out of office

Tänään klikkailin sähköpostin poissaoloviestin vastaamaan puolestani kokonaiseksi vuodeksi ja sanoin kiitos ja hei töihin jääville tyypeille. Sain melko lailla ansaitun äitiyslomalahjan ja kasan donitseja.

Kunpa vaan osaisin kertoa, miten isolta tämä tavallinen keskiviikkopäivä tuntuu.

Saattaisin kertoa itkuntäyteisistä sunnuntaista, kuristavista maanantaista ja kahvinhakureissun syvistä huokauksista. Siitä tuhannennesta ”kyllä tämä tästä” –mantrasta ja kello kolmeentoista jumittuneista viisareista. Kertoisin sinulle myös työhön uponneesta keskittymisestä, maailman viisaimmista työkavereista ja ankkurin lailla seilaavan purteni turvanneista esimiehistä. Yhteisen perjantainodotuksen nauruista ja jaetuista maanantaikahveista.

Kertoisin miten melkein vasta valmistujaiskaakaon juoneesta hiukan epävarmasta tytöstä on harmaista maanantaista ja itkupotkuraivareista huolimatta kasvanut aika reipas aikuinen. Kaikkitietävänä 25-vuotiaana koin suurta tuskaa siitä, ettei elämä ja työt olleett aina lainkaan kivaa. En ymmärtänyt miksi piti tehdä hölmön tuntuisia juttuja, jotta kerran viikossa tulisi perjantai ja kerran kuussa palkkapäivä. Halusin enemmän, hauskempaa, rennommin ja isommin.

Työelämä tuntui tosi pitkään siltä kuin olisi tunkenut neliönmuotoista palikkaa pyöreään reikään. Väkisin hampaat irvessä kirosin, miten en vaan sovi sinne enkä halua tehdä tällaisia töitä. Keskitin kaiken energiani ympäröivän maailmani kiroamiseen ja no, vittuuntumiseen. Poljin jalkaa pikkulapsen tavoin ja päätin, ettei mistään tulee täällä yhtään mitään.


Paitsi että tuli. Nyt vähän enemmän harmaan sävyjä näkevänä ja kaksi vuotta vanhempana olen oikeastaan aika saakelin kiitollinen jokaisesta päätä seinään hakaten vietetystä päivästä. Ilman ikuiselta tuntuvaa maanantaita en olisi ikinä tavannut töissä maailman viisaimpia tyyppejä ja oppinut jotain aika tärkeää töistä ja yhdessä elämisestä. Jos ei välillä olo olisi ollut surkea, ei olisi tullut niitä kiitolliseksi vetäviä lounastreffejä ja monia viisaita korvapareja. En olisi koskaan saanut nähdä sitä kokonaista maailmaa, jota en edes tiennyt olevan, enkä varmastikaan olisi saanut seinille hyppivää sieluani rauhoittumaan. 

Siinä jalkaa maahan polkiessa kuulin aika monesta suusta, että kaikki vielä järjestyy ja niillä hankalimmillakin ihmisillä ja hommilla on tarkoituksensa. Silloin se "kyllä se siitä" -vakuuttelu ihan vaan vitutti, nyt joudun myöntämään että se olikin ihan totta.

Siksi pistän koneen tänään kiinni kovin rauhallisin mielin. Haikeana siitä, miten hienoja juttuja ja ihmisiä tänne jää ja ylpeänä siitä, että saan lähteä vauvanodotukseen yhtä aikaa jo olleesta kiitollisena ja pirun jännittyneenä tulevasta. Vaikka työpaikka ja tietokone minua täällä odottavat, tiedän jo nyt sanoa varmaksi ettei tänne enää yhtenäkään maanantaina tepastele tämä ihan sama tyyppi. Ja niin on kuulkaa juuri hyvä.

Toinen jalka kesässä

Voi perkule, kun tekee tiukkaa nämä säälittävät muutamat viikot ennen alkavaa äitiyslomaa. Vähän niin kuin pari päivää ennen kesälomaa ei jaksa keskittyä mihinkään. Vasta viime päivinä on hiipinyt alitajuntaan, että tässä on kyse kuitenkin aika paljon isommista jutuista. Ei varmaan tarvi edes aloittaa siitä, miten istumatyö on ihan kelle tahansa perseestä, mutta raskaanaolevalle ihan yhtä helvettiä. Mikä taas ei yhtään edesauta keskittymistä viimeisiin työnakkeihin. Joka aamu silmät avattuani ensimmäinen suht selkeä ajatus on ollut 12 päivää, 11 päivää, 10... Ja joka-aamuinen huomenta-viesti J:lle on näköjään aika usein pikkuisen väsynyt naama hissin peilissä.

Älkää nyt naurako, mutta tajusin vasta eilen että meidän kolmihenkisen perheen elämä alkaa vedellä viimeisiään. Mitä todennäköisimmin meitä on pian neljä ja minun ja J:n kahdenkeskinen aika on ikuisiksi ajoiksi ohi. Tai ainakin 20 vuodeksi. Ja joo joo, totta kai sitä kahdenkeskistä aikaa on tulevaisuudessakin, mutta ei ihan tällaisena kuitenkaan. Ei näin arkisena, helppona ja tavallisena. Perus-Reetta kävi eilen kriiseilemään, että mitä jos me vihataankin sitä elämää? Tai jos ei tykätäkään Pallesta? Jos ei tykätäkään enää toisistamme kun elämä muuttuu? Apua, kaikki muuttuu ja loppuu ja elämä tällaisena on auttamatta ihan kohta eletty. Apua, sinne meni krapula-aamut, päiväleffat ja hitaat sunnuntaiaamut. Tylsät lauantait ja hiljaiset automatkat. Miten tässä näin kävi?!

Mutta tuo nyt on tuollaista asiaan kuuluvaa välipanikointia. Oikeasti odotan jo hurjasti alkavaa uutta elämää. Muuttoa, vappujuhlia ja lämpenevää kesää. Sitä, että hyvällä tuurilla on hetki aikaa hengähtää ja ihan vaan fiilistellä auringonpaistetta ja ulkoilmaa Eliaksen kanssa ennen varsinaista tapahtumaa. Heitellä frisbeetä ja juoda tölkkicokista. Aamuisin pyöräilen kuitenkin töihin yhä yhtä koomassa kuin aina aiemminkin. Löntystän kahvikoneelle ja kuuntelen aamuradiota ihan muina toimistorottina, enkä ihan käsitä että tämä oli ihan kohta tässä. Ihan tosi kohta. Hui että. Huijaisin jos sanoisin ettei jännitä.

Pullea pääsiäinen

Hui hui, enää 17 työpäivää. Eikun yksihän menikin jo, eli 16.

Ehdin pääsiäislomalla raskautua toden teolla ja aika monta kertaa olen tainnut sanoa, ettei tämä ole enää kovin kivaa. Sattuu jatkuvasti ihmeellisiin paikkoihin ja tuntuu vaan nyt jo yksinkertaisesti sille, ettei minä ja vauva enää oikein mahduta tähän yhteiseen kotiimme. En siis toki mitenkään usko, että pääsiäisen suklaasikailulla ja muulla ruuan ahtamisella olisi mitään tekemistä tämän olon kanssa. Öhhh… Varsin outoa on myös se, miten olen ollut raskaana jo reippaasti yli 200 päivää, mutta vauva painaa vasta kolmasosan siitä, minkä kokoinen sen olisi aika hyvä olla syntyessään. Huh huh, niitä mittoja odotellessa…

Kovasti taas muuttui Pallen kotiin saapuminen todemmaksi, kun saatiin J:n siskolta iso kasa ihania pikku pikku vaatteita. Nyt kun äitiyspakkauskin näytti olevan jo postin kyydissä, aletaan olemaan aika hyvin varustautuneita noin niinkuin vaatemielessä. Mistään muusta ei sitten tarvitsekaan sanoa mitään...

Se päivän valivalituksista, pääsiäinen oli nimittäin oikeasti oikein kiva. Takatalven keleistä johtuen ei päästykään lähtemään mökille, mutta tehtiin kaikkea muuta mukavaa. Torstaina käytiin häälahjakortilla varsin onnistuneilla treffeillä Murussa ja perjantaina katsomassa vesisateessa Via Crucista. Ihan loppuun asti ei tämä möhömaha sitä jaksanut katsella, mutta olihan se silti hieno. Lauantaina ajeltiinkin kohti Kotkaa ja anoppilaa. 

Kivan pääsiäislomailun kruunasi Kotkassa sunnuntaina kevätretkeilyt porukalla ja vielä maanantaina vähän keväthommia pihalla. Illalla kotiin könysi liiallisista suklaamunista vähän sekaisin oleva unelias porukka.

Tänään alkanut arki onkin sitten ollut juurikin sitä itseään. Töitä, tiskausta, pyykkiä, jumppaa ja nakkikeittoa. Aika perussettiä siis vielä ainakin sen 16 päivää.

Niitä aikoja

Olen kehittänyt jonkun pakonomaisen tarpeen tallentaa muistiin kaiken tähän vauvanodotukseen liittyvän. Koska minulla on pieni aavistus, että ihan kohta aika moni asia tulee olemaan kovin erilaista. Voi sitten kelailla tänne ja tunnistaa, että tuo oli se hetki kun ajattelin vielä noin. Siksi lätkäisen tämän päivän aatokset tähän näin, ilman sen suurempaa sensurointia tai mieltäylentäviä kuvia.

(Eikun olikin yksi kuva. Väittää olevansa viime pääsiäiseltä. )

Mutta niin...noh, nyt on näin ja huomenna taas jollain lailla. 

On aikoja, kun on maailman kivointa odottaa vauva. Silloin kun vauva pyörii päättömästi ympyrää tai nyrkkeilee hentoisin nyrkein automatkalla kylkeen. Tai kun viikkaan viidettä kertaa samoja pieniä sukkia ja tilaan äitiyspakkauksen. Mietin miten paljon tykkään Eliaksesta ja lasken, että jos lastaan rakastaa ihan vaan edes kymmenkertaisestisiihen verrattuna niin saatan ehkä räjähtää. Tai silloin, kun katson neuvolassa esimerkillisesti käyrällä nousevaa Pallen kokoa ja tajuan miten tuo esimerkillinen tyyppi elää minussa. Ja ihan vaan minusta. Miten naisihmisen keho voi olla niin käsittämättömän viisas, ettei edes google osaa kertoa sitä kaikkea.

Sitten on myös niitä toisia aikoja, joista en kertoisi instagramissa tai kahvipöydässä. Niitä mistä raskausjutuissa kerrotaan vaan, että ”raskausaika on suurien myllerrysten aikaa”.

Ne on niitä, kun pääsee töistä kotiin jokainen luu ja nivel istumisesta solmussa ja potkii kiukkuisena märät tuulihousut mytyksi eteisen lattialle. Eikä saa saakeli housujakaan pois ilman, että sattuu ja ahdistaa. Kun teini-ikäisen angstilla valuvat kyyneleet poskella kiroaa, miten kaikki muut voi tehdä kaikkea. Juoda punaviiniä kun huvittaa tai hikoilla jumpassa kun vituttaa. Miten päälle mahtumattomaan mekkoon tai ahdistaviin äitiyshousuihin tiivistyy hetkeksi ihan koko maailman vääryys.

Niitä hetkiä, kun samalla avarakatseisuudella kiukkuaa, miten kukaan maailmassa ei voi tietää kuinka perseestä tämä välillä on, eikä ketään ihan varmasti edes kiinnosta. Kun muka ihan koko muu maailma menee eteenpäin kaikkiin niihin miljooniin suuntiin, joihin en nyt itse pääse mukaan. Kun jumpassa huomaan, etten enää jaksa tai pysty suunnilleen muuhun kuin vesipullo kädessä notkumiseen.

Ne on niitä hetkiä, kun ei edes haluaisi sanoa mitään ääneen, koska tajuaa miten hölmöltä ja lapselliselta se kaikki jonkun toisen korvaan kuulostaisi. Mutta totta se on, etten edes teininä ole kokenut olevani näin kiukkuinen ja yksin kuin nyt ohimenevinä päivinä ja hetkinä olen. Ilman yhtään mitään syytä.

Lohdullisinta on kuitenkin se, että uskoisin näiden kuuluvan tähän kuvioon. Ja uskoisin myös, että vuoden päästä sanoisin tämän päivän itselleni, että on ihan ookoo olla vielä kesken. Koska ihan valmista ja täydellistä äitiä minustakaan ei taida koskaan tulla.