Palle on täällä

Yhtäkkiä keskiviikkona aamuyöstä meistä tuli äiti ja isä pienen pienelle vaaleatukkaiselle prinsessalle. Koitan kirjoittaa itse synnytyksestä ja sitä edeltäneistä fiiliksistä enemmän vielä myöhemmin, mutta sanottakoon että eihän se nyt mennyt ihan kauneimpien suunnitelmien mukaan. Lopputulos on silti maailman paras.

Elämäni kauneimmaksi lauseeksi tuli kuudelta aamulla maailman onnellisimman isän suusta kuultu "Palle on täällä" hänen osoittaessa voitonriemuisena paitansa sisään. Olin juuri herännyt hätäsektion jälkeiseltä uniretkeltä ja olinensimmäisen hereilläsekunnin aikana ehtinyt ajatella olenkohan A. hengissä ja B. äiti. Olin ja olen, tuolle isänsä paidan kätköistä kurkistaneelle ihmiselle. Hän on tyttö ja hänellä on kaikki hyvin. Siltä tuntuu se onni, kun millään muulla ei ole väliä.

Neljän päivän tuntemisella sanoisin  hänellä olevan isänsä kärsivällisyys ja äitinsä iso ruokahalu. Huonoimpinakin hetkinä minua on jaksaneet naurattaa tämän pienen pöllönpoikasen uni-ilmeet ja epäilevät silmät. Vielä hän ei öisin malta nukkua, niin kun ei mahassakaan, mutta onhan meillä tässä aikaa harjoitella. Toistaiseksi hormonihöyryt ovat pitäneet onneksi huolta siitä, että tunnin yöunet on oikeastaan ihan ookoo.

Tänään päästään varmaankin jo sairaalasta kotiin ja saadaan vihdoin kaikki neljä tyyppiä saman katon alle. Mahassa on suuren suuri reikä, mikä tekee olosta vähän vähemmän hyvän mutta se on onneksi kaikessa kurjuudessaankin ihan pientä. Kun yöllä pistin kuulokkeet päähän sairaalanaapurin ulinaa lieventämään ja Paula Vesalan Miten ja miksi pärähti soimaan, oli kaikesta huolimatta kovin onnellinen olo.

Kun kanssas lähden tiedät sen, taakseni kääntyisi en koskaan. Pois surut pyyhin menneisyyden kun huominen sinä oot.

Ei haitannut epäinhimillinen määrä unitunteja, parikymmentä tikkiä mahassa ja levällään olevat sisäelimet. Ei edes verhon takana viidettä tuntia voihkiva äiti ja itkevä vauva tai tieto siitä, että J viiletti samoihin aikoihin varpajaisissa todennäköisesti kylmä kalja kädessään.

Miten onni löysitkin juuri meille, mietin ja katsoin kyyneleisin silmin minua tapittaviin pieniin silmiin. Kaikki on hyvin juurikin näin.

Odottavan aika on pitkä ja kiukkuinen

Ei liene tarpeellista kertoa, että alan olemaan aika valmis tämän raskauden kanssa. Mutta kerronpa silti. 

Oon ennen omaa raskautta vähän ihmetellyt miten ne viimeiset raskausviikot ja -päivät muka voi olla niin kamalia. Jos sitä nyt on jo yhdeksän kuukautta kärvistellyt niin ei kai se nyt niin paha voi olla. Kyllähän se lapsi sieltä tulee ennemmin tai myöhemmin, ja eikö olekin vaan kiva viikkailla pikkuisia vaatteita ja fiilistellä tulevaa. Ei ole.

Ihan hirveetähän tämä on. Vaikkei fyysisesti enää olekaan niin paha olla, koko touhu alkaa kyrsiä silti aika urakalla. Tämän on pakko olla joku hormonijuttu, koska yleensä kuitenkin kykenen keinolla tai toisella ajattelemaan kivoja juttuja ja pysymään edes jotenkuten iloisin mielin, vaikka olisikin vähän hankalaa. Nyt en. Vaikkei edes ole kovin hankalaa, pitkästyttävää vaan. 

Nyt ei vaan auta itku markkinoilla, Palle syntyy kun syntyy enkä voi tehdä sen edistämiseksi kai oikein mitään. Voin odotella, kääntää kylkeä ja pestä vessan kaakelit ehkä vielä kerran. Tai pyöräyttää neljännentoista koneellisen pyykkiä, leipoa lisää keksejä ja raahata jo itsekin kävelyyn kyllästynyttä Eliasta ympäri pururataa vielä kymmenen kierrosta. 

Kyllä hän sieltä joskus vielä syntyy.

Maailma matkaa radallaan

Välillä unohdan, että muiden elämä rullaa tälläkin hetkellä ihan omilla tavallisilla raiteillaan minun elämän pysähtyneisyydestä huolimatta. Naapurit lähtee aamuisin töihin tai leikkipaikalle. Pihalta ja seinien takaa kuuluu joka päivä lasten ja erilaisten remonttikoneiden ääniä ihan kuin mitään suurta ei olisi tapahtumassa.

Meidän kodissa kuuluu vaan kellon tikitys ja hesarin sivujen kääntyminen. Koiran tassujen rapina ja minun jalkojen tepastelu levottomana huoneesta toiseen. Iltaisin huokaistaan hammaspesulla, että onpahan taas yksi päivä vähemmän odotettavana.

Joidenkin elämässä näyttää tapahtuvan vallan suuria. Pari päivää sitten lähdettiin karkottamaan supersynkkää ja sateista keliä lenkkipolulle, jossa löytäjäänsä odotti ihana viesti. Toivottavasti etsinnän kohde on löytynyt.

Viikko 40, eli ihan melkein viimeinen

Jännää. Tiedättekö sen HIMYMin slap betin? Missä Marshall saa lyödä Barneyta millon tahansa vapaavalintaisina hetkinä viisi kertaa. Barney sitten vainoharhasena odottaa aina millon lyönti lähtee kohti naamaa.

Täällä on vähän samat fiilikset.

Koska mitään ei tapahdu, vaikka synnytyksen kai pitäisi voida alkaa ihan koska vaan. Voiko tästä loputtomasta odotuksesta reklamoida johonkin? Tunnit ja päivät kulutan lähinnä vainoharhaisesti kuulostelemalla erilaisia tuntemuksia. Joita ei siis ole. On vaan aina uusi aamu vasemman ja oikean kyljen välillä seilatun yön jälkeen. On odoteltu, kävelty  metsäpolut puhki ja kateltu Netflixiä. (Vaikka uusi OITNB tuotantokausi onkin ollut ihan pettymys. Höh.)

En ihan vielä ole käsittänyt, että vaikkei siltä tunnu, tämä lapsi syntyy kyllä ennemmin tai myöhemmin. Sitä on näin normaaleissa fiiliksissä kovin vaikea käsittää.

Jännittää synnytys omasta ja meidän kaikkien puolesta. Jännittää miten kovasti Elias pahastuu uudesta perheenjäsenestä. Sillä on perjantaina viisivuotissynttärit ja ollaan luvattu järjestää oikeat synttärijuhlat. Munakokkelia, kalaa ja rapsutuksia on jo luvattu sankarille, joten on edes yksi hyvä syy olla odottamatta synnytystä perjantaiksi.

Kalenterin mukaan tällä viikolla on juhannuskin, mutta me ei sattuneesta syystä lähdetä kovin kauas. Käydään ehkä saunomassa ja grillaamassa äitillä, muuten vietetään varmaankin varsin urbaani juhannus. Saunotaan omassa pikkusaunassa ja lillutetaan varpaita korkeintaan parvekkeelle kannetussa ämpärissä. Makkaran voisin syödä, ja J:ltä toivon ehkä lettuja ja jätskiä.

Viikko 39

Viikon päästä on laskettu aika. Raskausskeneen perehtymättömille tiedoksi, että se ei tarkoita ettäkö meille syntyisi viikon päästä vauva. Ehei, vaan sitä että vauva voi syntyä ensi yönä tai vaikka kolmen viikon päästä. Koska hän nyt sitten kokeekaan ajan olevan kypsä.

Minun osalta alkaa olla tämä odotus aika nähty jo. Katsoin äsken kalenterista, että siihen ihan tosissaan on vielä yli kolme viikkoa kun Palle alkaisi olla niin yliaikainen että se pakotettaisiin ulos. Jollekin kolme viikkoa tuntuu pienellä hujaukselle, mutta 40 viikkoa raskaana olleelle se tuntuu aika saakelin pitkältä ajalta.

Tiedän että pitäisi nyt nauttia kahdestaanolosta ja kunnon unista ja rauhassa kahvinjuomisesta ja blaa blaa blaa. Mutta kuulkaas, johan sitä on tässä 40 viikkoa syöty niitä viimeisiä kahdenkeskisiä aterioita ja saunottu viimeisiä rauhallisia löylyjä. Nyt ei enää oikein meinaisi jaksaa.

Palle ei tunnu mahtuvan enää mahaan, eikä maha mahdu minuun. Vaikka kyseessä pitäisi olla aika pienikokoinen vauvaihminen, alkaa toisen ihmisen mukanakantaminen jo vähän tuntua. Alkaa tuntua myöskin se, etten aikoihin enää ole ollut muuta kuin raskaana. Minä ja maha, maha ja minä.

Vuosi sitten mietin millaistakohan on olla raskaana. Miten synnytystä voi ajatella ilman että oksentaa? Miltä tuntuu kun toinen potkii mahassa? Miltä tuntuu kasvattaa itsessään uusi ihminen? Millaista on odottaa jotain näin kauan?

Nyt tiedän. Nyt mietin sen sijaan miltä tuntuu saattaa ulos minusta tämä pieni ihminen. Mietin, miltä tuntuu pelätä toisen ja oman hengen puolesta tai miltä tuntuu tietää, että parin tunnin päästä perheessämme on jo uusi ihminen. Mietin millaista on herätä ensimmäiseen aamuun äitinä ja paijata uneen oman lapsen vauvantuoksuista päätä.

Vielä en tiedä, mutta aika pian kyllä.

Sitä ennen varmaan odotetaan, odotetaan ja odotetaan vähän lisää. Ja katsotaan Netflix tyhjäksi.

Semmoinen loma

Neuvolan synnytysvalmennuksessa annettiin seuraavanlaisia ohjeita loppuraskauteen:

Pakkaa sairaalakassi

Käy puolison kanssa elokuvissa ja nauti yhdessäolosta

Nuku päiväunia.

Joo, nyt ollaan kaikkien mittareiden mukaan todellakin loppuraskaudessa, mutta ihan kaikkea noista ei olla tehty. Sen sijaan olen…

muuttanut yhteensä noin viisi päivää sisältäen kolmet kamojen roudaukset paikkoihin A, B ja C.

lukenut vähän niin kuin huvikseni yhdet kappaleet pääsykoemateriaaleja ja istunut helvetilliset neljä tuntia elämäni ekoissa pääsykokeissa.

repinyt maailman veemäisintä tapettia seinistä, sijoittanut Pallen ruokarahat rautakauppaan ja syönyt vähän ehkä liikaa muutto- ja remppamäkkiä.

hamstrannut kuukauden pyykit kolmeen pyykkikoriin ja sataan pyykkinyssäkkään, jotta uudenkarhean pesukoneen saapuessa on sitten jotain mitä pyykätä. 

pakannut sairaalakassiin yhden suklaapatukan ja kolme laturia. Kuullut neuvolassa ettei Palle ole jättiläisvauva ja päättänyt synnytyksen olevan varmaan niin lyhyt ja hulvaton toimenpide, etten ehkä tarvitse muuta pakattavaa. 

nukkunut kuin pikkuinen possu ja kiittänyt hyvässä asennossa olevaa Pallea siitä, ettei yölläkään tarvitse heräillä vessaan.

askarrellut uudelle ihmiselle yhden sängyn tapaisen ja sellaisen hoitopöydäksi kutsuttavan, jolle uskoisin Pallen olevan kiva levitellä pissaa ja puklujaan.

miettinyt joka ilta, että huomenna on pakko ruveta lepäilemään ihan vaan seuraavana päivänä kirotakseni tuhannennen kerran olevani jo ihan liian raskaana näihin hommiin. 

tullut siitäkin huolimatta siihen lopputulokseen, että mieluummin remppaan, muutan, siivoan, kokkaan, kävelen tai jynssään keittiön kaappeja kuin istun alas, neulon tumppuja ja odotan.