Ei nyt

Tänään sydäntä lämmittää ajatus siitä, että monia juttuja ei tarvitse ajatella juuri nyt. Näin lokakuisena maanantaina on nimittäin monia ajatuksia, jotka ottaa enemmän kuin antaa.

Ja koska toivon enemmän iloa kuin surua, sanon aika monta kertaa päivässä ettei tätä tarvitse ajatella juuri nyt. 

Eikä nyt. 

On asioita, jotka muuttuu ajattelemalla paremmaksi ja sitten on niitä toisia, joita ei voi ajatella ehjiksi. Eikä aina tarvitsekaan.

Joskus asiat on meinaan juuri näin kun ne on, ja hyvä niin. 

Oodi näille päiville

Joskus ihan melkein naurattaa, miten hölmö sitä osaakaan olla. Siis niinä hetkinä kun se ei ihan vaan itketä.

Miten usein olen kirjoittanut siitä, kuinka kaikki on ihan saakelin hyvin. 

Tai siis olisi hyvin, jos asiat olisi menneet niin kuin olin suunnitellut. Jos olisin herännyt ajoissa, ei olisi satanut ja kuulokkeet ei olisi hajonneet. Jos joku ei olisi sanonut jotain tai olisi huutanut kovempaa. Jos olisin viisaampi, määrätietoisempi, rohkeampi ja parempi. Kaikkihan olisi ihan hyvin, jos olisi parempi päivä. 

Tai sitten kaikki olisi hyvin, kunhan se viisivuotiaan tavoin lahkeeseen takertuva mieli vaan osaisi antaa olla. Päästäisi irti kaikesta siitä, mikä ei mukamas ole jonkun minun suuren suunnitelmani tai haaveideni mukaisesti.

Vaikka haaveet ja unelmat on ihania, niiden ei varmaankaan soisi olevan liian paljon elämää rajaavia. Koska kuten sanotaan, elämä on kaikki se iso ja pieni, toivottu ja toivomaton, iloinen ja surullinen – ihan kaikki se mitä mahtuu yhden aamun ja illan väliin.

Itse tuppaan tekemään elämästäni jäykkää ja tahmeaa ihan vaan ajattelemalla, että asioiden pitäisi olla toisin. Suunnittelen elämäni nättiin pikku laatikkoon, jossa kaikki on juuri niin kuin minä toivon. Ja jos ei ole, niin jumankauta kyllä vaan pitäisi olla.

Kun asiat ei mene juuri niin kuin toivoin, ahdistun, suutun ja itken. Asetun poikittain keskelle tietä, niin kuin se pikkuinen tyttö kurahaalareissaan kassajonossa. Perhana kun jonkun olisi pitänyt sanoa kauniimmin, halata kovemmin tai ymmärtää enemmän. Olisi itse pitänyt olla mokaamatta, tehdä ahkerammin ja olla parempi. Ihan sama mitä, mutta ei ainakaan tätä, saan itseni usein kiinni ajattelemasta.

Ja kun asiat eivät mene niin kuin minun hienossa päivän tai elämän aikataulussa lukee, se harmittaa. Kun harmittaa niin paljon, että oksettaa, pirautan yleensä zen-puhelun isollesiskolle. Tai jos se ei vastaa, avaan sadannen kerran Sara K:n viimeiseksi jääneen blogikirjoituksen. 

Molemmissa tapauksissa vastaus on sama: hölmöläinen, kaikki on ihan hyvin. Ei niin kuin toivoit, ehkä enemmän juuri niin kuin pelkäsit, mutta perhana soikoon isossa kuvassa elämä on aina enemmän puolesta kuin vastaan. Joskus joku sanoo jotain, mikä satuttaa tai epäonnistun itse niin, että oksettaa. Elämässä tapahtuu jotain ihan muuta kuin odotin – ja istun pepullani lattialla.

Silti kaikki on hyvin. Perkele soikoon kaikki on silti hyvin. (Okei, ei saa kiroilla. Mutta silloin kun kaikki ei muka to-del-lakaan ole hyvin, voi olla pakko.)

En koita sanoa, etteikö ongelmia pitäisi käsitellä tai vastoinkäymisiä kohdata ja korjata. Mutta te minunkaltaiset murehtimisen maailmanmestarit, tiedätte mistä puhun.

On eri asia käsitellä ja kohdata ongelma, kuin antaa sen asettua taloksi. Tai vielä pahempaa, muuttaa itse sinne mustaan ongelmien ja murheiden liejuun vieden kaiken maallisen mukanaan. Se on kuulkaa ihan eri juttu ja siellä ei ole kivaa. Ei mennä sinne.

Koitahan siis hölmöläinen muistaa että vaikka juuri nyt pelottaa, harmittaa ja suututtaa, kun ihan pienen pienen ajatuksen verran päästät irti, elämä tarkoittaa ihan vaan pelkästään hyvää.

Hääkirkko ja ne hemmetin sormukset

En uskonut että meidän valitsema hääpäivä olisi todellakaan niiden suosituimpien joukossa. Siinä ei ole minkäänlaista numerosymboliikkaa ja muutenkaan syksy ei kai ole ihan niin ruuhkaista hääaikaa kuin kesä.

Ja silti päivään on jo nyt ilmaantunut tuplahääbuukkaus yksille kavereille ja kirkossakin taisi olla enää yksi vihkimisaika vapaana. Ja kirkko ei siis ole mikään Helsingin Tuomiokirkko vaan Kymin kirkko Karhulassa. Ohhoh, ei voi sanoa muuta kuin että jopas on ihmiset ajoissa liikenteessä. Noh, mutta toivomamme kahden sijaan saatiin klo 15 vihkiaika, mikä sekin on varsin ok, eli ei paniikkia sen asian suhteen. Kymin seurakunnan nettisivuilla muuten sanottiin, että vierasseurakuntalaisille vihkiminen maksaisi reilun satasen, mikä on toisaalta ihan ymmärrettävää, mutta myöskin vähän hassua. Maksellaan kuitenkin molemmat hurjasti kirkollisveroja vuosittain, enkä ollut ajatellutkaan että ne menee jotenkin kai sitten korvamerkitysti siihen omaan kotiseurakuntaan. Höh.

 

Ennen kuin tapasin J:n en ollut tainnut käyttää yhden yhtä ajatusta kihlautumiseen tai kihlasormuksiin.
Kun sitten jossain kohtaa asia tuli puheeksi, taisin sanoa aika nopeasti että haluaisin mieluummin itse valita oman sormukseni. Suurin syy siihen oli se, että en pidä juuri koskaan minkäänmoisia koruja ja ajatus loppuelämäksi päivittäiseen käyttöön tulevan korun valitsemisesta hirvitti. (Ja nytkö niitä pitäisi hankkia vielä toinenkin..?)

Matkan varrella löysin parikin hyvää sormusta, mutta koska kihlautuminen ei tietystikään juuri silloin ollut ajankohtainen, jäi rinkulat molemmilla kerroilla hankkimatta. Kun kesällä sitten ihan aikuisten oikeasti aloimme kihloista puhua, päätin piiiiitkällisen Pinterest-selailun, kaupoissa haahuilun ja pohdinnan jälkeen tilata sormukset tamperelaisesta Korus-design -liikkeestä (tai siis niiden Etsy-kaupasta, mikä oli muuten huippukätevä!)

Sen sijaan suurin, että olisin halunnut juuri jonkun tietysn sormusmallin, syy mittatilaussormusten tilaamiseen oli minulle myöskin se, että pienen sydämeni saa aina kovin iloiseksi kun se tapaa ihmisiä, jotka saa tehdä työkseen sellaista mitä he rakastavat ja missä ovat ihan hemmetin hyviä. Ikinä muuten en maksaisi yhdestä korusta useampaa satasta, mutta nyt kun siihen oli joku puoliksikaan järkevä syy, minusta on mukavaa ajatella että olen voinut omalta osaltani olla auttamassa jonkun toisen unelman toteutumista.

Sormuksista onkin tullut meille hurjan tärkeät ja niistä tuli juurikin semmoiset kun epämääräisissä toiveissamme halusimmekin.

Take me some place where there's music and there's laughter

Taidettiin kesällä käydä vaan yhden ainokaisen kerran Turussa. Mutta se olikin varmaan kesän isoimpia juttuja, koska siellä yhdessä mun maailman lempipaikoista kaksi sormusta vaihtoi omistajaa ja kaksi isoa hymyä seisoi Tuomiokirkon edessä sadetta pidätellen.

En oikeastaan muista olisiko se ollut jo tuota reissua ennen vai perinteisesti vasta sen jälkeen, kun päätettiin milloin minusta tulee J:n vaimo ja siitä minun mies. Nyt siihen on vielä melko tasan 11 kuukautta aikaa.

Sen kunniaksi pistin tuonne sivuun "häät" -kategorian ja alan säästää läheisiäni häähömpötyksiltä siirtämällä ne tänne. Eli te rakkaat lukijat, ketä ei kiinnosta tyttöjen häähepenet, pahoittelut. Niitä taitaa olla luvassa aina silloin tällöin.

Syyshäät oli meille molemmille alusta asti aika helppo valinta. Ihan vaan siitä syystä, että syksyllä on kivaa ja nättiä. Kun taas kesällä on kuuma ja talvella kylmä.



Olen lueskellut jo vähän nolon kauan kaikenlaisia hääblogeja. Alunperin taisin löytää ne joskus nelisen vuotta sitten, kun oli serkun häät ja etsin jotain häälahja- tai pukeutumisvinkkejä. Sieltä niitä blogeja siis löytyi, ensin suomalaiset ja sitten ulkomaalaiset sisarensa. Ja Pinterest. Ja instagram. Voi pojat, koitan kuitenkin pysyä jotenkin järjissäni.

Hääblogeista olen lueskellut jo vuosien varrella kaikenlaista, pääosin kaikenlaista hömppää glitterkoristelluista teepusseista ja kustomoiduista serveteistä, mutta myös ihan fiksuja hommia. Kuten sen, että häitä järkkäillessä kannattaa miettiä muutama iso juttu, mihin haluaa panostaa ja mikä on itselle tärkeä. Meille panostuspuolelle menee varmaankin rahan puolesta valokuvaaja, ruuat ja juomat, ja vaivan puolesta ehkäpä hääpaikka. Ei niin tärkeitä juttuja on askartelu- ja piperryshommat, muut koristeet ja pikku pikku yksityiskohdat.

Mutta näistä sitten myöhemmin. Kiva jos uusiakin tyyppejä tarttuu matkaan mukaan!

Just another day

On tankattu macaa, kookosöljyä ja ties vaikka mitä, mutta silti se syysflunssa löysi minunkin peittoni alle. Joten täällä sitä majaillaan peittokasa ja kissavideot seurana.

Pitkästä aikaa unohduin selailemaan vanhaa blogia ja voi miten tuli ikävä sitä aikaa, kun oli kaikki aika maailmassa pohtia ja kirjoitella juttuja.



Se oli nimittäin sitä aikaa, kun aloin ensimmäisen kerran kipuilemaan uravalintani ja töiden kanssa ja äitin kauhistukseksi päädyinkin sanomaan ihanalle työpaikalle heipat ja hyppäämään tyhjän päälle. Silloin se tuntui ajoittain ihan hirveälle, mutta jälkeenpäin huomaan, että se on ollut yksi nuoruusvuosieni merkittävimpiä juttuja. On jotenkin hurjan hauskaa, että pala taivaltani aikuiseksi on tuolla kirjoissa ja kansissa ja sieltä voin joskus katsoa miten minusta tuli minä. Rakkaita muistoja.

Olen koittanut aina olla itselle ja muille sellaisen oman kokoisen ja rohkean elämän puolestapuhuja. Ihailen omaa polkuaan reippaasi tallustavia ihmisiä ja erityisesti tykkään siitä, että kenenkään muun polku ei voi kuitenkaan olla omani. Kirjoittelin joskus rohkeasta serkustani ja täällä blogissa muista reippaista ja rakkaista.

Omaa elämäänsä katselee kuitenkin niin läheltä, että siihen kasvaa usein liian kiinni tehdäkseen kovinkaan usein mitään suurta ja hurjaa. Ja ehkä hyvä niin. Mutta juuri siksi minusta on kullan arvoista, että ne rohkeisiin loikkiin johtaneet ajatukset on jossain tallessa. Tänään muistaisin ne nimittäin ihan erilaisina. Ja kun aika on vienyt nuo muistot hiukan omaa nenää kauemmas, osaa nähdä monet tapahtumankulut ihan erilaisina.

Ne vääryydeltä tuntuneet itketyt itkut ja pienet sattumukset onkin juuri ne, millä oli kaikista eniten merkitystä. Se yksi ilta, yksi puhelu tai yksi työpaikka saattaa olla tällä elämänmittaisella pidemmällä matkalla juuri se puuttuva palanen.

Monesti olen miettinyt, että on ihan höpöhöpöhommaa kirjoitella nykyaikana blogia. Melkein yhtä monesti olen myös kiitollinen siitä, että niin paljon on täällä tallessa.

(Tuo ensimmäinen kuva on muuten ihan tasan vuoden takaa silloisilta kotikonnuilta. Sielläkin oli aika kivaa).

Goto, ihana Goto - ja Rauma

Silloin superkivana viikonloppuna käytiin myöskin ravintola Goton brunssilla. Ennen kuin kerron siitä enempää, lienee paikallaan kertoa että oma arvioni Gotosta on täysin puolueellinen. Vaikka tarjolla olisi  ollut kylmiä nakkeja ja appelsiinilohkoja, olisin silti varmaan ollut yhtä tyytyväinen. 

Minun ja Goton lämpöinen yhteinen taival alkoi vuonna 2013 eräänä kesäkuisena maanantaina. J oli päässyt Vakava-kokeen toiseen vaiheeseen ja soveltuvuuskokeet pidettiin Raumalla. Oltiin ajeltu aamulla auringonnousua katsellen Rymättylästä Raumalle ja koululle päästyä selvisi, että odottelua ennen haastattelua olisi aina kahteen asti päivällä.

Googlettelin Rauman lounaspaikkoja ja silmiin osui samana päivänä ovensa avannut Goto. Pienen haahuilun jälkeen löysimmekin perille vanhan kaupungin ytimessä sijaitsevaan puutaloon. Tupa oli täynnä, mutta sekaan mahtui mukavasti kaksi jännityksestä ja väsymyksestä kireää matkalaista. 

Ja ah, miten hyvä fiilis siellä oli jo ihan ekana päivänä.  Tarjoilijat oli aidosti innoissaan sydänkäpysestään ja saivat ihan pienillä jutuilla aikaan hurjan tervetulleen olon. Muut ruokailijat olivat ihanan leppoisia raumalaisia ja ruoka oli niin hyvää, että vaan virnistin onnellista hymyä koko syömisen ajan. 



Lasagne ja siikaperunat mahassa lähdimme kovasti rennommissa tunnelmissa kohti koulua. Sanoin J:lle, että jos se pääsisi kouluun ja muuttaisi Raumalle, käytäisiin sitten aina tuolla. Tiesin, että sisäänpääsy oli hyvin hyvin epätodennäköistä ja J tarvitsisi pilkulleen täydet pisteet haastattelusta jotta koulupaikkaan olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia. En siksi uskaltanut kovin paljoa ääneen fiilistellä Rauman ihanuutta, ettei kellekään tulisi paha mieli.

Niin siinä kuitenkin kävi, että muuttokuorma ja uusi koulureppu lähti syksyn tultua kohti Raumaa. Ja hyvä että lähti, koska Rauma on ihana. Ja Goto.





Niin, se brunssi. Sitä tarjoiltiin ilmeisesti ekaa kertaa tuolloin pari viikkoa sitten syyskuisena lauantaina ja sama virne siellä lappasi ruokaa mahaan kuin silloin avajaispäivänäkin. Kaikki oli ihan naurettavan hyvää ja valikoimaa oli juuri sopivasti. Ei liikaa majoneesisia mössöjä, hikoilevia juustoja ja kylmiä nakkeja, vaan hyviä salaatteja, tuoretta leipää, hedelmiä, mehuja, jauhotonta jälkkärikakkua, jogurttia, pähkinöitä ja kahvia tai teetä. Ja kaupan päälle ihanat tarjoilijatytöt ja rennon rempseät kokkipojat.

Hintaa taisi olla 20 euroa, mutta olisin maksanut varmaan satasenkin. Koska jotain siinä Gotossa vaan on, mikä on tehnyt tästä Helsingin ja Rauman väliä reissaavasta viikonloppuperheestä pikkuisen onnellisemman.