Kiitos vuosi

Tämän vuoden ensimmäiset hetket vietin oksentaen viidettä kertaa tyhjän mahan sisältöä karibialaisessa vessassa. Ihan kivaa sekin, mutta vuoden viimeiset hetket aion viettää mustassa silkkimekossa, joka mahtuu päälle viimeistä kertaa pieneen toviin.

2014 oli hyvä vuosi.

Paljon ekoja kertoja, kertoja jotka vannoin viimeisiksi ja ihan oikeita viimeisiä kertoja. Kihlasormus, ensimmäinen kuva mahassa kasvavasta ihmisestä, mutta pääasiassa kuitenkin ihan tavallisia päiviä. Uusia töitä, vanhoja töitä, työkavereita ja palkkapäiviä. Opiskelu- ja liikuntahommia, iltapissalenkkejä ja koiran kuono nenässä alkaneita aamuja. Ainakin sata yksin nukkumaan mentyä yötä liikaa, mutta myös ihanan usein perjantaina kotiin könynneitä rakkaita.



Vaikka välillä on itkettänyt ja elämä tuntunut surkealta, päällimmäisenä mieleen vuodesta 2014 jää ihan vaan, että kiitos. Kiitos ihan kaikesta. Ikävästä, loppuneista rahoista, kahden kuukauden krapulasta ja perjantaipizzoista. Itkuista varsinkin. Kiitos vuosi 2014, että olit paljon vaikeampaa, pelottavampaa, enemmän ja parempaa kuin itse olisin 365 päivää sitten osannut itselleni luvata.

Siksipä koitan tänäänkin olla lupaamatta ja suunnittelematta mitään. Vuoden päästä olen kuitenkin jo ihan jossain muualla.

Hyvää uutta vuotta! Juokaahan sitä kuohuvaa!

(kuva on taas Johannan. Tai Jounin.)

Jännä joulu

Se on kuulkaa niin, että viikon päästä tähän aikaan on joulusaunat saunottu, puuro(manteli)t mahassa ja anoppilan kuusenalus varmaan aika täynnä lahjoja, joita isommat ja pienemmät ihmiset ja koirat silmät kiiluen odottaa.

Tämä vauvanodotus on hidastanut ajankulkua ainakin puolet hitaammaksi, mutta toisaalta siitä on vaan yksi pieni humpsis, kun mietittiin J:n kanssa isojen uutisten jälkeen että jouluna me varmaan jo tiedetään onko meitä ensi vuonna todennäköisesti kaksi vai kolme. Tai siis kolme vai neljä, ei sovi unohtaa Eliasta.

Tänäkin vuonna joulu vähän jännittää. Sillä kivalla pikkulapsimaisella kutkutuksella, mutta valitettavasti myös sillä tavalla, jonka tietää vaan tällaisten vähän rikkinäisten perheiden lapset. Eronneiden vanhempien lapset. Vaikka ei meidän perhe minusta koskaan rikki ollut, vaan ehjä juuri sellaisena sekamelskana kuin se on.

Useamman kodin omanneena lapsena ja aikuisenakin jouluun kuuluu ainakin minulla joka vuosi myös pientä syyllisyyttä. Ei siitä, ettäkö pelottaisi että joulusta tulee huono, vaan siitä, ettei voi joulunakaan olla kaikkien kanssa. Aina on joku isä, äiti tai sisko, joka on jouluna ilman lapsiaan tai siskoaan.

Nyt kun J:n perheessä on vielä aika pieniä lapsia, on ollut aika luonnollista että ollaan vietetty joulua J:n lapsuuden kotona. Se onkin varmaan osaltaan hiukan helpottanut omaa pahaa mieltä siitä, että pitää valita onko isän vai äidin luona. Näin voi sen suurempia selittelemättä olla olematta kummankaan luona.

Erityisesti tämä moneen perheeseen kuuluminen kuitenkin harmittaa tänä vuonna, kun kaikissa kodeissa käyminenkään ei ole joulun alla mahdollista. Koska pitkät automatkat ja alkuraskaus. Ja olemattomat vapaat joulun alla. Ja ihan vaan siitä syystä, että tänä vuonna ei vaan jaksa.

Vaan kyllä se joulu silti tulee... Oikeastihan pitikin kirjoittaa siitä, miten paljon harmittaa etten saa mätiä, punaviiniä tai graavilohta tänä vuonna. Mutta tämä taisi kuitenkin mietityttää kaloja ja terästettyä glögiä enemmän.

Haluaisin myös ihan vaan sanoa kaikille niille joulupöydille, joissa en tänäkään vuonna istu, että oikeasti kyllä haluaisin. Haluaisin, että minua olisi jouluna ainakin neljä. Yksi äitille, yksi isälle, yksi isollesiskolle ja yksi J:n myötä tulleelle lisäperheelle. Mutta koska minua on tyttärenä ja siskona vaan yksi ja ainoa, lähetän maailman rakkaimpia ajatuksia niihin suklaarasioihin, kinkunleikkauksiin ja viltin alla vietettyihin hetkiin, joita en tänäkään vuonna ole jakamassa.

Enää yksi viikko

Joululomaan on enää yksi kokonainen työviikko ja pari hassua irtopäivää. Maailman parasta.

Taidetaan joutua vähän karsimaan perinteistä joulukierrosta kaikkien kotien välillä joulun alla jos olot on tällaiset, mutta uskoisin että joulu tulee meillekin silti. Ainakin lahjat on yhtä vaille ostettu ja joulukasvi koristeltu.

Kuva: Johanna Hietanen Photography

Tällä viikolla oli neuvolaa, kätilön ultraa, hammaslääkäriä ja yhtenä parhaista ihanien valokuvaajien tapaaminen. Häät alkaa olla jo aika nurkan takana ja varmaankin ihan ensimmäinen juttu, jonka varasin oli valokuvaaja. Tykästyin Johanna Hietasen kuviin jo joskus aikoja aikoja sitten, ja lauantaina treffattiin Johanna puolisoineen juttutuokion ja lämmittely-, eli kihlakuvien merkeissä. Ja oli ihan hitsin kivaa. Ollaan molemmat J:n kanssa ehkä maailman jäyheimpiä kameran edessä olijoita, mutta silti näiden tyyppien kanssa homman inhottavuuden unohti heti. Kelit ei lauantainakaan olleet maailman kauneimmat, mutta ei se mitään. Uskon että kuvista tuli sellaisia silti.

Vauva näyttää toistaiseksi kasvavan mahassa hyvin ja terveesti, eli iso HUH. Vaikka peruspelkurina alan nyt sitten varmaan pelkäämään ihan sitä kaikkea muuta mitä voi vielä sattua. Voi voi, kun edes ihan pikkusen osaisi iloita ja nauttia jo etukäteen tästä uudesta tyypistä. Mutta on se vaan vaikeeta, kun jännittää niin hitsisti ja matkaa on vielä taitettavana niin kovin paljon. Vaan siellä se silti oli, terve tyyppi, jolla oli ihan kokonaiset kaksi kättä ja todistettavasti ainakin viisi sormea. En voi käsittää.

Oli ja meni marraskuu

Elämä keveni huomattavasti heti, kun kalenterista vaihdettiin eilen esiin joulukuun lehti. Sellainen oli marraskuu. Hurjan pitkä, yhtä pimeä ja jotenkin olosuhteisiin nähden varsin lohduton. Vaikka kaikki oli viime kuussakin tosi hyvin, mieli oli yhtä mustaa mömmöä kokonaisen kuukauden. Syytän loputtomalta tuntunutta harmaata väsymystä.

Kännykän kameran kuvissa marraskuu näytti hissuksiin kasvavalta mahalta, sohvanäkymiltä, ekalta suttuiselta ultrakuvalta ja ruoalta. Pahasta olosta huolimatta on ihan koko ajan nälkä ja kahden tunnin ateriavälit on jo ainakin tunnin liian pitkiä. Että hammaslääkärille vaan terkkuja! Vaikkei mitään tee mieli syödä, niin joku minussa kuvittelee pahan olon menevän pois kun syö ihan koko ajan.

Semmoinen oli se kuukausista tiukin tänä vuonna, veikkaan että vuoden päästä se voi olla melkein yhtä väsynyt. Mutta sitä ennen on vielä monenmonta kuukautta tallattavana.

Joulukuu alkoi maanantaista huolimatta superhyvin. Töistä kuului pitkästä aikaa pelkästään kivoja juttuja ja kotiin mennessä oli valmis ruoka pöydässä ja pojat eteisessä vastassa. Postissa tuli ekat hääaskartelutarvikkeet ja pakkasessa oli ihan ite tehty marianne-jätski. Melkein uskaltaisin sanoa, että tämän kuuluisan 12. raskausviikon kunniaksi elämä alkaisi taas voittaa. Ensi viikolla on kuitenkin vasta ne ekat jännät neuvolahommat, joita en vielä kovasti ole uskaltanut edes ajatella.

Kunhan vaan pari viikkoa menisi nopsaan ja lääkäri löytäisi mahasta terveen ihmisenalun, niin voisin taas uskaltaa odottaa enemmän kuin pelätä. 

Jänniä aikoja.