Näytetään tekstit, joissa on tunniste Haaveet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Haaveet. Näytä kaikki tekstit

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Koska olen tyttö

Olen tässä viime viikkoina pohtinut aika paljon tyttöjä ja poikia, niiden juttuja ja maailmaa. Ehkä eniten tätä mahassani kasvavaa tyyppiä. Miettinyt millainen siitä tulee, onko sillä isän pitkät ripset ja minun kaksi milliä pitkä pinna. Tykkääkö se laulaa tai piirtää, vetää Eliasta hännästä tai syödä banaania. Olen miettinyt miten tyyppi viihtyy meidän hassussa perheessä ja malttaakohan se nukkua. 

Montaa juttua olen siis mietiskellyt, mutten juurikaan sitä tykkääkö tyyppi autoista ja moottoreista vai barbien vaatteista ja balettihameista. Mitä useammin vastaan kysymykseen siitä, kasvaako mahassa tyttö vai poika, sitä varmempi olen siitä ettei sillä ole yhtään mitään väliä. 

Toki ymmärrän, että monia sukupuoliasia kovasti kiinnostaa ja se on ihan ok. Toki se kiinnostaa meitäkin vauvan äitinä ja isänä. Mutta ihan vaan siitä syystä, että olemme kärsimättömiä ja uteliaita, ei siksi että lapsen tai itsemme kannalta toivoisimme hänen olevan jompi kumpi. Koska (luojan kiitos) minä ja tämä pieni tyyppi saadaan kasvaa täällä, missä tyttöydellä tai poikuudella ei ihan oikeasti ole yhtään mitään väliä.


Minulla ei vielä ole oikeastaan hajuakaan miten lapsista kasvatetaan hyviä ihmisiä. En tiedä, miten lapselle opetetaan hänen olevan ehjä ja tärkeä, enkä tiedä miten toisen päähän lempeästi taotaan, ettei ketään saa loukata. En tiedä mitään imettämisestä, unikouluista tai sormiruokailusta.

Sen silti tiedän, että toivoisin mahassani kasvavan ihmisen näkevän maailman hienona paikkana. Sellaisena, jossa voi leikkiä mörköä ja tanssia balettia, korjata autoja ja lennättää leijaa. Kumittaa koepaperin rikki lujuuslaskuissa, täristä laulukokeessa ja juosta kilpaa pallon perässä. Leipoa kiiltävän sacher-kakun, ajaa pappatunturilla ja juoda saunakaljaa laiturilla.

Minun tyttöni saa ihan vapaasti kasvaa marengissa ja poikani moottoriöljyssä, mutta ikinä koskaan en halua kummankaan kokevan olevansa enemmän tai vähemmän sen takia, että on tyttö tai poika.

Itse olen ympäröivästä siskokatraasta huolimatta elänyt kovin poikamaisessa maailmassa. Laskenut MAOLin puhki, koska se oli kivaa ja juonut monen monta kaljaa koodaripoikien kanssa tyttönä. Olen myös tanssinut balettia, leiponut pullaa ja letittänyt hiuksia - ja ollut yksi pojista vähintään yhtä monta kertaa. En todellakaan ole tänään, tässä ja tällainen koska olen tyttö, vaan ihan vaan koska olen minä.


Mahassani kasvaa siis Palleksi ristitty tyyppi, joka nimestään huolimatta voi olla yhtä hyvin tyttö tai poika, tärkeä ihmisen alku kuitenkin. Olkoon hän isäänsä tullut hassu räkänokkainen futari tai äitinsä kanssa taivaanrantaa rikkinäisissä sukissa maalaileva rillipää.

Jos jotain eväitä hänelle toivoisin osaavani antaa, kasvattaisin tyypille aukiolevat silmät ja ison sydämen. Kuiskaisin askelissaan haparoivan ihmisen korvaan, että ihan kaikki on mahdollista. Niin tytöille, pojille, pienille ja isoillekin.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Just another day

On tankattu macaa, kookosöljyä ja ties vaikka mitä, mutta silti se syysflunssa löysi minunkin peittoni alle. Joten täällä sitä majaillaan peittokasa ja kissavideot seurana.

Pitkästä aikaa unohduin selailemaan vanhaa blogia ja voi miten tuli ikävä sitä aikaa, kun oli kaikki aika maailmassa pohtia ja kirjoitella juttuja.



Se oli nimittäin sitä aikaa, kun aloin ensimmäisen kerran kipuilemaan uravalintani ja töiden kanssa ja äitin kauhistukseksi päädyinkin sanomaan ihanalle työpaikalle heipat ja hyppäämään tyhjän päälle. Silloin se tuntui ajoittain ihan hirveälle, mutta jälkeenpäin huomaan, että se on ollut yksi nuoruusvuosieni merkittävimpiä juttuja. On jotenkin hurjan hauskaa, että pala taivaltani aikuiseksi on tuolla kirjoissa ja kansissa ja sieltä voin joskus katsoa miten minusta tuli minä. Rakkaita muistoja.


Olen koittanut aina olla itselle ja muille sellaisen oman kokoisen ja rohkean elämän puolestapuhuja. Ihailen omaa polkuaan reippaasi tallustavia ihmisiä ja erityisesti tykkään siitä, että kenenkään muun polku ei voi kuitenkaan olla omani. Kirjoittelin joskus rohkeasta serkustani ja täällä blogissa muista reippaista ja rakkaista.

Omaa elämäänsä katselee kuitenkin niin läheltä, että siihen kasvaa usein liian kiinni tehdäkseen kovinkaan usein mitään suurta ja hurjaa. Ja ehkä hyvä niin. Mutta juuri siksi minusta on kullan arvoista, että ne rohkeisiin loikkiin johtaneet ajatukset on jossain tallessa. Tänään muistaisin ne nimittäin ihan erilaisina. Ja kun aika on vienyt nuo muistot hiukan omaa nenää kauemmas, osaa nähdä monet tapahtumankulut ihan erilaisina.



Ne vääryydeltä tuntuneet itketyt itkut ja pienet sattumukset onkin juuri ne, millä oli kaikista eniten merkitystä. Se yksi ilta, yksi puhelu tai yksi työpaikka saattaa olla tällä elämänmittaisella pidemmällä matkalla juuri se puuttuva palanen.


Monesti olen miettinyt, että on ihan höpöhöpöhommaa kirjoitella nykyaikana blogia. Melkein yhtä monesti olen myös kiitollinen siitä, että niin paljon on täällä tallessa.

(Tuo ensimmäinen kuva on muuten ihan tasan vuoden takaa silloisilta kotikonnuilta. Sielläkin oli aika kivaa).

torstai 18. syyskuuta 2014

Helsinki - Rauma - Helsinki

Heräisin ilman kelloa sunnuntaiaamuna. Elias loikkaisi sänkyyn ja kaivaisi pienen koirankuonon mentävän kolon tyynyn alle meidän väliin. Tuhisisi hetken ja nukahtaisi uudestaan tyytyväisen koiran uneen.

Ottaisin ne kaksi rakkainta kainaloon ja kuuntelisin hetken ihan hiljaista kotia. Pukisin takin ja kengät ja hakisin lehden postilaatikosta, jossa lukee kaksi nimeä. Istuisin hiljaa keittiössä kahvi ja lehti seuranani. Lukisin uutisia, joista en muistaisi kohta enää mitään ja katselisin pihamaan kiireisiä oravia.

Hymyilisin, koska sinä päivänä kenenkään ei tarvitsisi lähteä.



Pienenä unelmoin vaaleanpunaisesta barbin autosta ja hamsterista. Vähän isompana omasta kodista ja työpaikasta. Nyt sitä kaikkein isoimmalta ja tärkeimmältä tuntuvaa unelmaa ei saa rahalla kaupasta, eikä äitille itkemällä. Ei oikeastaan mitenkään muuten kuin odottamalla. Sitä, jossa molemmat sanoisi samaa taloa kodikseen ja saisin jakaa jokasunnuntaisten heippojen sijasta ihan tavallisen arjen.

Toiset on epämukavuusalueellaan tavatessaan uusia ihmisiä tai tehdessä jotain ensimmäistä kertaa. Minä vihaan odottamista. Olen ihan naurettavan kärsimätön ja surkea ohjista irtipäästäjä. Vaikka kuulin aika viisaan lauseen matkanteosta:

"Personally, I love feeling in over my head. It reminds me that I’m still running toward the light and not away from it."

Siispä annan Onnibussin viedä minut taas maailman mutkaisinta tietä perille ja totean, että matka Helsingistä Raumalle on yllättävän pitkä.

(Ja kaunis.)

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Nyt on hyvä


”Eräs läheiseni, alle kouluvuotiaan vanhempi sanoi minulle taannoin, että jos nyt saisi päättää, hän ei olisi lasta hankkinut. Hän ottaisi mieluummin kaikki omat harrastuksensa ja aikansa. Kyse ei ole siitä, etteikö hän rakastaisi lastaan yli kaiken, antaisi hänelle parhaansa – ja hän todella on hyvä ja vastuullinen vanhempi – mutta hän ei nauti lapsiperheen arjesta, ei aamupalan, lounaan, välipalan, päivällisen ja iltapalan tekemisestä, ei tunnin istuskelusta hiekkalaatikolla, ei jakuvasta lapsen kysymyksiin vastaamisesta, eikä eteenkään jatkuvasta rajojen vetämisestä lapselle, joka rajojaan kokeilee. ”

Juttu on ote Oisko tulta? –blogin jutusta, jossa kirjoittaja pohtii lasten saamista ja erityisesti muiden odotuksia siitä, että jossain kohtaa niitä lapsia on haluttava. Toiset niitä saavat, toiset eivät, mutta mukamas kaikkien pitäisi niitä haluta. On näemmä ihan ok kysyä kahvipöydässä, että millonkas teille tulee sitten niitä pieniä. Olisi kuulemma niin kivaa olla setä, mummo, vaari, serkku, kummi tai mikä vaan.

A-pu-a.


Kymmenen vuotta sitten kuvittelin, että tämän ikäisenä olisin varmasti jo äiti. Asuisin omakotitalossa ja kastelisin pelargonioita aamuisin. Käyskentelisin vauva rintarepussa omalla takapihalla ja leipoisin pullaa. 

Oikeassa elämässä asun pikkuisessa, mutta ihanassa kerrostaloasunnossa Töölössä ja olen juuri ja juuri pystynyt kasvattamaan yhden yhteiskuntakelpoisen koiran, joka on vain kerran vähän puraissut ohikulkijaa. No okei, kaksi. Yksi parhaista tietämistäni jutuista on katsoa peiton alla läppäriltä Klikkaa mua ja syödä sipsejä. Pyyhkiä tahmaiset kädet peittoon ja nukahtaa pesemättä hampaita. Tai juoda gin-tonic erityisen ärsyttävänä maanantainana. Ihan vaan koska voi. 

Ei saakeli, mitä se lapsikin sellaisesta äitistä sanoisi, joka töistä kotiin tullessa gin tonic kädessä ja suklaata suupielessä rupeisi lätkimään grandiosaa uuniin. Vai oisinkohan sellainen? Ehkä luopuisin kaikesta ja rupeaisin Äidiksi. Pesisin kestovaippoja ja hämmentelisin bataattisosetta aamusta iltaan. Luopuisin viimeisimmistäkin sosiaalisen elämän rippeistäni ja omistaisin koko elämäni tähtisilmieni kasvattamiselle. Ai että, sehän se vasta olisi elämää.


Luulin aina, että nämä jutut olisi jotenkin helppoja. Että kun vaan muuttaa omaan kotiin, ansaitsee omat rahat ja hankkii ikioman elämän, kaikesta tulee helppoa ja vapaata. Mutta nämähän on vaikeita hommia. Mitä jos en jaksaisikaan niitä lapsia? Jos se olisikin semmoinen ärsyttävä näsäviisas räkänokka? Jos se koko perhehomma rupeisikin ahdistamaan ja kaduttamaan?



Eniten pelottaisi se, etten olisi enää minä. Tai J ei olisi enää semmoinen hassu hölmö kuin se on. Jos me ei enää läheteltäisi typeriä Whatsapp-viestejä tai tapeltaisi huonosti tiskatuista viinilaseista. En enää pelkäisi tukehtuvani hikeen spinning-tunnilla tai jättäisi juomasta viimeistä tequilaa Cubassa. Semmoiset jutut pelottaa pientä ihmistä ja nämä on kuulkaa vakavia asioita.

Näitä jään siis pohtimaan ja suuntaan mökille kera yhden koiran ja neljän melkein aikuisen. Niinkin on aika hyvä.