Kun pelottaa

Näin alkuviikosta pitkästä pitkästä aikaa erästä rakasta tyyppiä, jonka kanssa ollaan tunnettu ihan pikkutaaperoista asti. Oikeastaan ollaan tunnettu ihan kokonainen elämä. Nyt tämä pieni rakas tyyppi on saanut vielä pienemmän vauvan perheeseensä ja ihanasta parivaljakosta on kasvanut aika mahtava kolmikko. Kolmikon alkumetrit on vaan olleet harvinaisen kivikkoiset. Suoraan sanottuna näin vierestäkin katsottuna ihan saakelin pelottavat. Ei niistä kivikoista nyt sen enempää, mutta nyt kun näin piiiiitkästä aikaa nämä kaukomaan eläjät täällä minun kotikulmilla, tajusin ehkä ensimmäistä kertaa miten pelottavaa äidiksi ja isäksi tuleminen ihan oikeasti on.

Siinä maha täynnä nepalilaista kotiin talsiessa tunsin, miten oikeastaan ihan kaikki olikin yhtäkkiä saakelin pelottavaa. Työmatkapyöräily, nukkumaan meneminen, autolla ajaminen, lapsen odottaminen, synnytys, lapsen kävelemään oppiminen… ihan sinä tavallisena tiistai-iltana kaikesta olikin tullut yhtäkkiä kuolemanvakavaa ja saakelin pelottavaa. Vähän kuin minun hattaranvärisestä vauvamaailmasta olisi avattu yhtäkkiä verhot siihen oikeaan elämään. Sinne missä ihmiset voivat sairastua, kukaan ei nuku ikinä ja koira äksyilee kaikille. Vauva ei syö, äitiä itkettää ja isää vituttaa.

Olen meinaan juuri sellainen, että omat ja muidenkin kivat jutut on maaaaailman iloisimpia ja parhaita ja iloitsen hyvistä jutuista ihan sydämen pohjasta niin, että aika usein ihan sattuu pelkästä ilosta. Mutta sitten on ne surulliset ja pelottavat jutut, jotka valtaavat koko pienen mieleni ihan samalla lailla. Joku voisi sanoa, että otan elämän kaiken kaikkiaan aika isosti.

Ja nyt on kuulkaa niin, etten voi pelkäämiselläni pelastaa ketään. En itseäni, vauvaa enkä tätä ihanaa uutta perhettä (joka pärjää kyllä ihan satavarmasti muutenkin). Kun pelottaa, niin pelottaa, mutta jotenkin sen kanssa olisi opittava elämään. Vaikka vauvaelämä olisikin joskus ihan perseestä, haluan uskoa että yhtä usein se on kuitenkin jotain ihan muuta. Ekoja pieniä potkuja mahassa ja ekoja sydämen sykkeitä, yhdessä auringonvaloon herättyjä aamuja ja naurettuja nauruja.

Tänään se vähemmän pelottava juttu voi olla ihan vaan vaikka tieto siitä että juuri tänään kaikki on varsin hyvin. Voiko sitä oikeastaan muuta pyytääkään?

Onneksi toi tyyppi ei paljoa ressaa tai jännitä. Pitää meidän muidenkin jalat mukavasti maassa.

PS. Olen unohtanut kirjoittaa häistä! Mutta ne oli ja nyt minulla on uusi nimi ja aika saakelin hyvä mies. Oli onnenkyyneleitä, sydämestä kouraisevaa kiitollisuutta ja maailman parhaita kakkuja. Ihan vähän myös sukulaishässäköitä, menetettyjä hermoja ja vajaakuntoinen morsian – eli peruselämää. Kerron varmasti lisää kunhan saadaan kuvia eetteriin!

Kymmenen plus yksi

Tässähän on nyt ollut kaikenlaista. Eilen nähtiin maailman kauneimmat kymmenen varvasta Naistenklinikalla pienestä telkkarista. Pieni lapsivettä hörppivä suu ja sykkimään harjoitteleva ehjän näköinen sydän. Leveä hymy, joka maistaa kohta ekaa kertaa suklaajäätelöä ja sydän, jota ei kukaan koskaan saa rikkoa.

On ollut hääjärkkäilyjä, kuumeisia työreissupyrähdyksiä ja polttarihommia.

Niin, ne polttarit! Aijjai, ne oli ihanat, ihan minua varten tehdyt. Olen vieläkin ihan hämilläni siitä kaikesta huomioinnista, kivoista ihmisistä ja jutuista. Hormonihuuruinen pääni alkaa joka kerta kyynelehtimään, kun mietin miten paljon vaivaa ja aikaa ja kaikkea tytöt oli käyttäneet. Oih.

Vaikka periaatteessa tiesin, että polttarit olisivat mitä todennäköisimmin tuona viikonloppuna, onnistui J hyvin epätavallisesti huijaamaan minut kuvittelemaan, että ehkä polttarit ei sittenkään olisi silloin ja ehkä on vaan parempi lähteä käymään mökillä astianhakuhommissa heti lauantaiaamusta. Tyydyin sitten kohtalooni ja kirosin miten isosisko on muka voinut olla niin hölmö, että kuvittelee häitä edeltävän viikonlopun hyväksi ajankohdaksi polttareille...

Ja pring vaan soi ovikello. Ketään ei näkynyt missään, mutta postiluukusta tipahti kirjekuori toimintaohjeineen. Yleensä olen varsin ripeä liikkeissäni, mutta nyt haahuilin hämmennyksissänni vartin ristiin rastiin ympäri koti koittaen pakkailla jotain vähänkään fiksua. Hissimatkalla alas peruin vielä viikonlopulle marttyyripäissäni varaamani miljoona jumppaa, eikä itku ollut taas kaukana kun kaasostytöt odottelivat muikeina alhaalla rapussa. Lisää yllärityyppejä löytyi hovihammaslääkärini luokse pystytetyltä brunssilta. Ja voi rakkaat, miten voi ihminen tuntea olonsa hölmöksi ja onnelliseksi. Siitä se alkoi ja sanotaan nyt vielä kerran että oli hurjan kivaa.

En nyt ihan koko viikonloppua yksityiskohtineen tässä jaa, mutta yhden jutun haluaisin kertoa.

Vaikka polttareiden järjestäminen voi isolla porukalla kiristää hyvienkin ystävien välejä ja varsinkin kukkaron nyörejä, kannattaa muistaa että hyvin järkätyt polttarit on juhlakalulleen hurjan rakkaat ja tärkeät. Heittämällä sen facebook-sumplimiseen ja hampaidenkiristelyyn kulutetun ajan ja vaivan arvoiset. Ja vaikka polttareiden ohjelmanumerot ei olisikaan joka ikisen vieraan ykkösjuttuja ja etukäteen harmittaisi käyttää rahaa johonkin mitä ei itse ihan välttämättä haluaisi, tuntuu sankarista hyvältä nimenomaan se, että muut ovat halunneet järjestää ja panostaa sen kaiken ihan vaan antamisen ilosta. Se on kuulkaa nykyään aika harvinaista. Ja saajalleen melkein yhtä ikimuistoista ja rakasta kuin edessä häämöttävät häät.

Mietin jälkeenpäin miten minulle jäikin niin kiva ja lämmin fiilis koko viikonlopusta, ja tajusin että yksi iso juttu oli varmaan myöskin se, että ekaa kertaa vuosiin sai luvan kanssa vaan olla. Ei tarvinnut suunnitella, päättää ja organiseerata. Koska ei tiennyt mitä seuraavaksi tehdään eikä voinut stressailla huomisen tekemättömiä hommia, oli ruhtinaallisesti aikaa ihan vaan olla läsnä. Ja kun kellään ei ollut pakottavaa tarvetta koko ajan soitella, facebuukkailla ja instagrammailla sinne ja tänne, oli kivaa ihan vaan jutella ja kuulla mitä ihmisille kuuluu. Aika pieniä ja tavallisia juttuja, mitkä tuntui kaiken hääsäätämisen ja stressailun keskellä maailman arvokkaimmilta.

Eli ei kai siinä muuta kun kiitos tytöt ja erityiskiitos kaasotytöt, ihan saakelin hyvin tehty. KII-TOS. Sainoinkohan sen jo, olen varsin otettu ja onnellinen.

Onnellisin tyttö

Kirjoitin tämän tekstin kolme vuotta sitten ja vuosi sen jälkeen julkaisin sen edelliseen blogiini. Hyvä että kirjoitin. Nyt monta aamua, halausta, riitaa ja uutta ihmistä myöhemmin muistaisin asiat varmaan kovin erilaisina.

Näin se kuitenkin meni ja sen samaisen tyypin kanssa menen naimisiin ihan pian. Melkoista. Paljon on tapahtunut tässä välissä, mutta yhdestä asiasta olen edelleen vakaasti samaa mieltä.

Kaukaa katsottuna elämä on nimittäin ihan saakelin hienoa. Hetkittäin läheltä tarkasteltuna valitettavasti myös ihan paskaa. Ja silti, kaiken sen hetkittäisen ruskean liejun alla, juttujen pitää tuntua pelkästään oikeilta. Jos se ei tunnu oikealta, se ei ole sitä. Ei mies, nainen, työ, kaveri, koulu – mikään. Oikea ei ole aina ja vain helppoa tai kivaa, mutta uskon oikean tuntuvan hetkittäisistä liejuista huolimatta eniten kevyeltä, hyvältä ja oikealta. Tuntui silloin ja tuntuu nyt.

”Lupasin joskus kertoa milloin pelkäsin maailman eniten. Tässä ois.

Tapahtui melko tasan vuosi sitten pitkän syksyn jälkeen lumen peittämässä Helsingissä.

Isollasiskolla oli silloisen poikaystävänsä kanssa ollut jonkinmoiset kotikekkerit, joista oltiin siirrytty muutaman taksin voimin Helsingin yön silmään, tarkemmin ottaen Bar Cubaan Erottajankadulle. Mojitot tuoksui jo narikassa ja tanssilattialla oli hikistä ja ahdasta niin kuin aina. Tyttöjen kanssa pistettiin oikein jalalla koreasti juhlatamineissamme. Naurettiin, juteltiin ja käytiin ostamassa lisää ylihinnoteltua lämmintä kaljaa. Kaikilla oli ihan mukavaa.

Naureskelin isonsiskon ja serkun kanssa jollekin hurjan hauskalle, kun joku kosketti mua pikkusen tönästen olkapäälle. "Sori pääseks miä tästä ohi", se sanoi leveästi hymyillen. Siinä muutaman oluen iloisissa tunnelmissa minusta oli hirveän hassua että joku sanoo niin leveästi miä, joten koin asiakseni selvittää että mistä se miä oikein tulee. Kotkasta kuulemma, ja hän jatkoi matkaansa vessaan. Ja minä jatkoin Cascadan tahtiin heilumista.

Siinä sitä sitten humppailtiin aikamme, kunnes tämä leveä hymy kohtaa omani tanssilattialla. Kerran, toisen ja kolmannen käänsin pään ja siemailin hämmentyneenä väljähtänyttä omenasiideriäni. Koitin telepaattisesti viestittää hymylläni, että kiva kun hymyilet mutta nyt ei pysty.

Kunnes elämäni heitti häränpyllyä. Jukkapojan Silkkii huojutti letkeään tahtiinsa koko lauantaiyön yhdistämää ihmismassaa, ja taas kerran se sama hymy lukkiutui omaani. Siinä sitä oltiin. Keskellä tanssilattiaa se hymy puikkelehti kaikkien niiden päitten välistä sydämeni syvimpiin sopukoihin.

Näin varsin järkevänä ihmisenä en olisi sitä koskaan uskonut. Että kun ihan ensisilmäyksellä rakastuu, se tuntuu juurikin sille. Kun joku kipittäisi pientä polkua silmistä sisään aina sydämeen asti.

...

Edellisenä kesänä olin ostanut ikioman ja rakkaan kodinpuolikkaan. Toinen puolikas kuului poikaystävälleni. Astellut Leppävaaran Sampopankista ulos kahdenkymmenen opintolainan kokoinen velka niskassa. Itkenyt ja nauranut koko pitkän kuuman kesän repien vuosien patinoimaa tapettia seinistä ja hioen sata vuotta vanhaa lautalattiaa.

Saanut valmiiksi ikioman kodin. Päättänyt että siinä minun on ihan hyvä olla.

...

Sinä tammikuisena iltana Cubassa minulla oli ihan mukavaa ja elämä oli ihan kivasti hanskassa. Kunnes siihen tuli yksi pitkä tukka ja leveä hymy. Ja elämä heitti häränpyllyä.

Onneksi kodinpuolikkaassani oli leveät ikkunalaudat. Kokonaiset kolme viikkoa istuin peppuni puuduksiin ikkunalaudalla ja olin sekaisin. Kovasti. Se oli jännä tunne. Vähän kuin olisi katsellut omaa elämäänsä ulkopuolisena ja miettinyt että mikä helkkari tuota tyttöä vaivaa.

Ihmettelin, itkin, puhuin ja unohdin syödä. Kuka se oli? Mitä minulle oikein tapahtuu?

Päivät kului ja lumet rupesi pikkuhiljaa sulamaan ikkunan alla olevasta vaahterasta. Samaan tahtiin se minun vanha ihan mukava elämä lipui sormien välistä lätäköksi lattialle, ja mietin että mitä hemmettiä minä oikein olen tekemässä. Pelkäsin, tärisin ja itkin. Luulin kovastikin monta vuotta rakastaneeni sitä elämää mikä minulla jo oli. Mutta kun kerran tuntee jotain ihan muuta, sen on vaan kovin, kovin vaikea antaa olla.

Kuuntelin First aid kitiä ja katselin ikkunasta toiselle puolelle tietä. Ja päätin että jos joskus niin nyt oli aika olla rohkea. Pelkäsin niin kovasti että oksetti. Monta viikkoa. Uskottelin itselleni että jos nyt uskallan, minun ei tarvitse enää koskaan tehdä mitään uskallusta vaativaa. Ei juosta maratonia tai hypätä benjihyppyjä.

Enhän minä edes tiennyt kuka se oli. Sillä oli typerä pipo päässä kuumassa baarissa ja se oli Kotkasta. Ei kovin vahva alku. Facebookissa on todella monta kotkalaista käyttäjää. Jännä juttu, koska Kotka ei ole kovinkaan suuri kaupunki.

Onneksi en ole turhaan koulunpenkkejä kuluttanut. Tiesin meinaan että mitä suurimmalla todennäköisyydellä meillä on edes yksi yhteinen kaveri. Muutaman sentin kokoiset profiilikuvat vilisi silmissä kun koitin selata kaikkien kavereideni kotkalaiset kaverit läpi. Enkä oikeastaan edes muistanut minkä näköinen tyyppi oli kyseessä. Jos se ei hymyilekään sen kuvassa tai on ilman pipoa? Tai mitä jos se onkin joku noista hölmöistä kenen profiilikuva on joku rantamaisema tai muuten vaan liian kaukaa otettu tärähtänyt kuva. Satoja ja taas satoja kuvia. Kymmeniä epätoivoisia puheluita isollesiskolle.

On hassu sanonta, että joku heittää häränpyllyä. Varsin osuva sanonta on myös kun sydän pomppaa kurkkuun.

Juuri siltä tuntui kun skrollailin eteenpäin iPadillani satoja kotkalaisia päitä ja yhtäkkiä näin, että tuossahan se on. Kuvassa näkyi kaukaa otetussa kuvassa ulkomaan auringon ruskettama poika hihattomassa paidassa. Vaikkei siitä näkynyt naamaa tai pipoa, tiesin että se oli siinä.

Aikani mietin että mitäs sitten. Siinä se on iPadin näytöllä ja minä istun kotisohvalla jonkun toisen kanssa omistamassani asunnossa.

Kamalaa, mutta väistämätöntä, oli pistää vanha elämä ruskeisiin pahvilaatikoihin ja jättää sille hyvästit. En voinut olla mistään varma, mutta kuitenkin olin varmempi kuin mistään. Koskaan.



Ja niin siinä kävi. Rakastuin niin kovasti että ajattelin ettei millään muulla ole enää väliä. Iltaisin laitoin kädet ristiin ja vannoin sydän pullollaan etten ikinä koskaan pyydä enää mitään kun minulle kävi näin. (Saatoin kyllä vähän huijata...)

Voiko ensisilmäyksellä muka rakastua. Kenenkään toisen puolesta en voi sitä luvata, mutta silmät kirkkaina väitän että ihan varmasti voi. Mistäkö sitten tiedän, että tämä on rakkautta? Esitän samat vankat perustelut kuin äiti joskus, mutta sen vaan tietää.

Ja jos olinkin väärässä, onko sillä niin väliä jos olen edes tämän ajan saanut laittaa iltaisin silmät kiinni ja tiennyt olevani maailman onnellisin tyttö.”

Kuvat: Johanna Hietanen Photography