There'll be days like these

Iltaa hyvät kanssataapertajat. 

Niin se syksy sitten tuli, melkoisella rytinällä. Ikäväkseni joudun toteamaan, että se ei ole ollut kovinkaan lempeä. 

Iski päin naamaa yhtäkkiä ja yllättäen, aika ilkeästikin. Ja tuossa se vaan nyt on ja möllöttää. Toi pentele vielä mukanaan hevosenkokoisen, mutta muuten melko epämääräisen surunkin. Sellaisen mikä tulee, kun on samaan aikaan ikävä toista ja toisaalle, ja epämääräisellä tavalla uupunut. En edes osaa sanoa mihin. Oikeastaan olen varmaan vaan uupunut tähän murehtimiseen ja surkuisaan oloon.

Jos en tietäisi paremmin, saattaisin olla huolissani.

Olisin peloissani siitä, että ahdistaa, itkettää ja surettaa. Ihmettelisin miksi olen surullinen, kun pitäisi olla iloinen. Silloin kun oikein pelkään ja hämmennyn, muistan että tämä on vain elämää. Normaalia, ihmisenkokoista elämää ja ennen kaikkea väliaikaista. Kaikki, ne surkeimmatkin fiilikset, menee ohi kun niiden antaa tulla ja mennä. Niin kuin kesän jälkeen tulee syksy, ja aamun jälkeen ilta – itkun jälkeen tulee aina uusi, parempi hetki. Niin minä uskon.

Juostiin siskon kanssa tuossa kesän lopuksi puolimaraton. Kaksikymmentäyksi kilometriä askelia ja sisään- ja uloshengityksiä. Ehkä kolmen viikon tarpeiksi ajatuksia. Isoja, pieniä, lyhyitä ja ohimeneviä.

Silloin sen taas muistin. Kun kilometrejä on jäljellä seitsemän ja takareisi kramppaa, ei voi tehdä muuta kuin hengittää. Katsoa ylös kengänkärjistä, hengittää sisään ja hengittää ulos. Luottaa siihen, että jokainen keuhkollinen ilmaa vie lähemmäs sitä uutta, parempaa kilometriä.

Kahdenkymmenen yhden kilometrin aikana kiroilin vain yhden kerran, mutta vähintään kerran jokaista kilometriä kohden sanoin hiljaa mielessäni: ”Aina, ihan aina, tulee uusi ja parempi hetki”. Ja aina se tuli. Tuli banaanipysähdys, energiageeli, uusi kymmenluku kilometreissä ja alamäki. Tuli maalisuora, isonsiskon käsi omassani ja kolme viimeistä loikkaa yli maaliviivan.

En haluaisi ajatella, että mikään hetki tai tilanne olisi toistaan huonompi tai parempi. Ihan itsehän minä maailmani rakennan. Mindfulnessiksi sitä viisaat miehet kutsuvat.

Between stimulus and response there is a space. In that space is our power to choose our response. In our response lies our growth and our freedom. (Viktor Frankl)

Ah, kun on hieno lause. 98%:sti rakennan tämän pienen elämäni, mieleni ja hymyni tuon ajatuksen varaan. Voi Viktor, miten viisaasti sanoitkaan…

Mutta sitten on ne kaksi prosenttia. Ne hetket, kun kaikki ei ole hyvin. Kun kyynel valuu poskelle ja surettaa, joskus aika isostikin. Niinä hetkinä en koita väkisin hymyillä ja kääntää surua iloksi, vaan lysähdän sängylle sadevaatteet päällä ja räkä poskella - ja annan olla. Paska hetki, mutta olkoon siinä sitten kun kerran oli tullakseen. Hetken se voi siinä möllöttää, kunhan ei asumaan jää.

Sellaista elämä on.

Rahalla saa

Jännä juttu miten rahasta tuntuu aina olevan pulaa. (Paitsi tällä Suomenlinnan leidillä, keneltä oli jäänyt aamupalashampanjat kesken eräänä kesäisenä tiistaiaamuna).

Nyt kun on kaikenlaisia rahareikiä tulossa tälle ja ensi vuodelle, olen alkanut ensimmäistä kertaa elämässäni ihan oikeasti säästämään. Aika kauan siinä kestikin. 

Säästöprojektini on kestänyt vasta kaksi viikkoa, mutta nyt jo ihmettelen miten en muka ole tehnyt tätä aiemmin. Saan kuitenkin palkan tilille joka ikinen kuukausi, joten säästämisen pitäisi kai onnistua aika helposti karsimalla ostoksista kaikki ylimääräinen. Niin kuin vaikka vaatteet, neljän euron latet ja turhanpäiväiset lehtitilaukset. Koitan käydä kaupassa korkeintaan pari kertaa viikossa (Lidlissä tietty) ja tehdä ruuat itse. Jätän lähtemättä baariin niille yksille tai kaksille ja kannan töihin eväät lounaaksi.

Kaiken kaikkiaan koitan siis olla käyttämättä rahaa mihinkään ylimääräiseen tai välttämättömään. 

Silti olen tänä vuonna löytänyt kaksi maailman viisainta tapaa käyttää rahaa, erityisesti silloin kun sitä ei ole… Okei, jos rahaa ei ole niin sitä ei ole, mutta jos johonkin laittaisin ne neljän euron karkkipusseista säästyneet rahat niin näihin.

Kävin pari viikkoa sitten melkein sadan euron kosmetologilla, enkä ole ikinä ollut pankkikorttia höylätessäni yhtä onnellinen. 

Vietin kaksi tuntia ihanan, ihanan Joliespan Jennin kanssa ja voi herranjestas miten hienoa se oli. Siinä lämpimässä pedissä kynttilänvalossa maatessani alkoi melkein itkettää. Se, että sain olla juuri siinä maailman parhaassa paikassa ja vähän myös se, ettei minulla ole vielä ihan tarpeeksi rahaa että voisin maksaa kaikki äitit, siskot ja anopitkin sinne. Koska ihan kaikkien ihanien ihmisten pitäisi saada kokea miltä tuntuu, kun kaikki on edes yhden hetken hykerryttävän täydellistä. 

Tosin opin myös, että ”ihon mekaaninen puhdistus” sattuu yhtä paljon kuin hampaan poraaminen ja kahden tunnin paikallaan makaaminen on yllättävän rankkaa tottumattomalle selälle. Silti siinä pehmeiden käsien alla maatessani olin enemmän oikeassa paikassa kuin pitkään, pitkään aikaan.

Olen aina vähän luullut, että psykologilla käynti on hullujen ihmisten hommaa. Sellaisten, jotka ei nouse kahteen vuoteen sängystä suihkuun tai kuulevat ääniä öisin. Että jollekin pitäisi mennä puhumaan asioista vasta sitten kun mikään muu ei enää auta. Mutta ei todellakaan. Silloin kun kaikki tuntuu ihan vaan vähän tahmealta, mikään ei erityisemmin huvita ja yksinään ei oikein enää jaksaa etsiskellä sitä toista puolta asioista, sata euroa fiksusta juttuseurasta voi olla elämän tärkein sijoitus. Toki tuntuu hiukan hassulta maksaa ihmiselle puhumisesta niin hurjasti, mutta toisaalta, hyvä psykologi osaa hommansa vähintäänkin sen arvoisesti. Minä nousin ainakin ylös psykologi-tädin pehmoiselta sohvalta tuhat kertaa kevyempänä tyttönä, vaikka puhuttiin ihan vaan tavallisista jutuista.

On monta asiaa mistä haluaisin muistaa olla enemmän kiitollinen, ja yksi niistä on hyvä työpaikka. Koska olen tosiaan tällainen etuoikeutettu onnellinen kermapeppu, minulle tuollainen palvelu kuuluu tarvittaessa työterveydenhuoltoon. Siltikin minulla on oikeus ja velvollisuus kertoa, että hemmettiläinen kun oli fiksu sijoitus siltä, joka sen ikinä maksaakaan. 

Välillä on itse vaikea muistaa, että on ihan ok jos väsyttää tai ei huvita. On ihan tavallista olla hiukan hukassa ja vähän epävarma, nimittäin erittäin todennäköisesti kaikki ympärillä olevat tyypitkin välillä on. Ja huomattavasti halvemmalla pääsee kun tarttuu härkää sarvista ennen kuin se on uponnut päälakea myöten ojaan.

Jokin aika sitten opin, että valitettavasti en voi tuhannella tai kymmenellä tuhannella eurolla ostaa onnea, eikä elämäni ole yhtään huonompaa tai parempaa vain sen takia että minulla on tai ei ole rahaa. Se voi olla huonompaa tai parempaa monenkin asian takia, mutta ei juuri koskaan pelkästään rahan takia. 

Ja silti - vaikken rahalla saisikaan onnea, voin välillä ostaa jotain mikä edesauttaa asiaa kummasti. 

Friday I'm in love

Voi kuulkaa, se on nyt sitten viikonloppu. 

Vaikka miten vaahtoan siitä miten elämä menee hukkaan sitä iänikuista perjantaita odotellessa, niin onhan tämä vaan aina yhtä hienoa kun se hartaudella odotettu perjantai koittaa. Pikkuisen epämukavissa arkihommissa on nimittäin se hyvä puoli, että ikinä koskaan ei ole perjantait tuntuneet niin arvokkailta kuin viime aikoina. Ja se on parasta. 

Tänään tosin löllöttelin laiskasti kohti viikonloppua siirtämällä etäkonttorini Rauman aurinkoisimmalle terassille. Kuuntelin sivukorvalla Lukon poikien hokijuttuja, koitin tihrustaa auringon sokaisemilla silmillä excelin pikkiriikisiä numeroita ja mietin, että voishan sitä mennä huonomminkin.

Viikon kokoinen möykky tippui sydämeltä viimeistään siinä vaiheessa kun Elias ja J liittyi seuraan huurteisille terassiolusille. Tallusteltiin vielä porukalla ympäri Raumaa ja hoin vaan miten ihanaa täällä on. Niin hiljaista, iloista ja tavallista.

Kotiin tullessa naapurin vuokraemäntä koputti ovelle vaniljakastikepurkki kädessään ja käski syömään sen parvekkeella olevan kaura-omenapaistoksen kanssa. Öö, kiitos naapuri, kiitos Rauma, kiitos maailma. Mistä näitä ihmisiä oikein tulee?

Se on jännä miten nämä aamulla vielä niin lohduttomalta ja ankealta tuntuvat päivät vaan osaakin aina yllättää. Eli muistappa itkua tihrustava Reetta ensi kerralla taas tämä - aina, ihan aina, tulee parempi hetki. Yleensä ennemmin kuin myöhemmin.

Helsinki - Rauma - Helsinki

Heräisin ilman kelloa sunnuntaiaamuna. Elias loikkaisi sänkyyn ja kaivaisi pienen koirankuonon mentävän kolon tyynyn alle meidän väliin. Tuhisisi hetken ja nukahtaisi uudestaan tyytyväisen koiran uneen.

Ottaisin ne kaksi rakkainta kainaloon ja kuuntelisin hetken ihan hiljaista kotia. Pukisin takin ja kengät ja hakisin lehden postilaatikosta, jossa lukee kaksi nimeä. Istuisin hiljaa keittiössä kahvi ja lehti seuranani. Lukisin uutisia, joista en muistaisi kohta enää mitään ja katselisin pihamaan kiireisiä oravia.

Hymyilisin, koska sinä päivänä kenenkään ei tarvitsisi lähteä.



Pienenä unelmoin vaaleanpunaisesta barbin autosta ja hamsterista. Vähän isompana omasta kodista ja työpaikasta. Nyt sitä kaikkein isoimmalta ja tärkeimmältä tuntuvaa unelmaa ei saa rahalla kaupasta, eikä äitille itkemällä. Ei oikeastaan mitenkään muuten kuin odottamalla. Sitä, jossa molemmat sanoisi samaa taloa kodikseen ja saisin jakaa jokasunnuntaisten heippojen sijasta ihan tavallisen arjen.

Toiset on epämukavuusalueellaan tavatessaan uusia ihmisiä tai tehdessä jotain ensimmäistä kertaa. Minä vihaan odottamista. Olen ihan naurettavan kärsimätön ja surkea ohjista irtipäästäjä. Vaikka kuulin aika viisaan lauseen matkanteosta:

"Personally, I love feeling in over my head. It reminds me that I’m still running toward the light and not away from it."

Siispä annan Onnibussin viedä minut taas maailman mutkaisinta tietä perille ja totean, että matka Helsingistä Raumalle on yllättävän pitkä.

(Ja kaunis.)

Sokeriton ja viljaton suklaakakku

Jokunen vuosi sitten jouduin pitkällisten mahaongelmien takia jättämään gluteeniviljat pois ruokavaliostani. Monet kummasteli sen jälkeen, että eikö se ole kamalan hankalaa. Että mitä minä sitten oikein syön? Melkein kaikkea paitsi leipää ja kakkua, vastasin.

Eikä se ollut kovin hankalaa, hiukan suunnittelua vaativaa vaan. Mutta se olikin vasta alkua.

Joku muukin nimittäin kropassani napsahti samalla kun gluteenittomuus pisti mahan kuntoon. Rakas ja ainoa ihoni meni ihan yhtäkkiä todella kipeään ja ikävään kuntoon ja muutenkin oli sellainen yleisfiilis, että joku ei nyt ole ihan hyvin. Hiukset lähti, väsytti, ärsytti ja oli vaan kaiken kaikkiaan hankalaa.

Muutaman ihanan ihmiskohtaamisen siivittämänä päätin karsia päivittäisestä elämästäni ne viimeisetkin hyvänmakuiset asiat, eli maidon ja sokerin.

Maidoton, viljaton ja sokeriton, mitä sitä muka enää jää jäljelle? Ei juuri mitään, joku sanoisi - itse ajattelen että kaikki muu paitsi maito, vilja ja sokeri.

Hedelmät, marjat, vihannekset, pähkinät, siemenet, kahvi, soija, liha, kala, kananmunat, pavut, riisi, peruna, kaura, kaakao, avokado, maissi, suola... Ihan älyttömästi kaikkea.

Ja niistä minä sitten tein ihan hemmetin hyvän suklaakakun. Pehmeän, makean, suloisen ja hymyilyttävän suklaakakun. Ei mitään banaanilettuhommia, vaan oikean kakun. Sellaisen mikä hymyilyttää vielä syömisen jälkeenkin. Ei päänsärkyä, pahaa mieltä, kipeää mahaa tai huonoa oloa.

Sanon jo nyt, ettei se ole helppo ja nopea tehdä. Hunajamarinoidut broilerinsuikaleet ja pakastealtaan vadelmapullat ovat helppoja ja nopeita. Syö niitä jos tekee mieli, mutta minä syön maailman kivoimman suklaakakun.

Ajan lisäksi tarvitset kakun tekemiseen useamman kulhon, raastinraudan ja mahdollisimman tehokkaan blenderin. Okei, supertehokkaan blenderin. Sen puuttuessa voit tehdä taatelitahnan kuten minä, eli hitaasti ja sotkuisesti pienissä erissä ihan tavallisella blenderillä.

Kuivat aineet
2,5 dl mantelijauhoja
1 dl kookosjauhoja
1 dl maissitärkkelystä
1,5 dl tummaa kaakaojauhetta
1 tl leivinjauhetta
2 tl ruokasoodaa
1 tl kanelia
(1tl ksantaania)

Märät aineet
1 avokado tai keitetty punajuuri
1 dl hunajaa
2 dl kookosöljyä
2 prk omenapilttiä (tai muuta hedelmäsosetta tai -tahnaa)
5 munaa

Lisäksi
1 dl pähkinärouhetta
(0,5 dl muita sattumia, itse käytin kuivatun luumun paloja)
7 dl raastettua kesäkurpitsaa

Kuorrutus
200 g taateleita (vedessä mielellään yön yli liotettuna)
suolaa
vaniljaa
1 dl hunajaa
1 kypsä avokado
2 dl tummaa kaakaojauhetta

Kostutus
1 rkl pikakahvia
2 rkl vettä
1 rkl hunajaa

1. Sekoita kuivat aineet keskenään suuressa kulhossa (ne on hyvä siivilöidä astiaan). Ksantaani ei ole pakollinen, mutta se parantaa kakun rakennetta.
2. Sekoita märät aineet blenderissä tasaiseksi massaksi. Lisää kookosöljy blenderiin mielellään juoksevana.
3. Lisää märät aineet kuivien sekaan suureen kulhoon ja sekoita koko massa tasaiseksi taikinaksi.
4. Lisää sekaan pähkinärouhe, sattumat ja kesäkurpitsaraaste. Sekoita koko komeus. Taikina saa olla melko paksua.
5. Voitele kaksi irtopohjavuokaa ja jaa taikina niihin tasaisesti.
6. Paista kakkuja 175C n. 40 min.

7. Valmista kuorrutus. Jos et ole muistanut liottaa kuivattuja taateleita, voit käyttää niitä pari minuuttia mikrossa veden kera, jotta taatelit pehmenevät.
8. Sekoita kaikki kuorrutuksen aineet blenderissä mahdollisimman tasaiseksi massaksi. Jos et omista esim. Vitamix-tyyppistä superblenderiä, aja taatelit ja avokado ensin pienissä erissä mahdollisimman tasaiseksi (tarvittaessa lisää vettä). Lisää vasta sitten loput aineet ja sekoita samettiseksi massaksi.

9. Kokoa kakku. Irrota jäähtyneet kakut vuoistaan ja aseta toinen tarjoilualustalle. Kostuta kakun pinta reilusti kahviseoksolle. Lisää alemman kakun päälle n. 1/3 osa kuorruteesta ja aseta päälle toinen kakku. Kostuta senkin pintaa reilusti.
10. Kuorruta kakku lopulla kuorrutteella ja koristele esim. pähkinärouheella tai mustikoilla.

#kutsumua

Instagramissa ja muissa sometuuteissa on pyörinyt varsin tarpeellinen kiusaamista vastaan kampanjoiva #kutsumua –haaste. Se, jossa voi ottaa itsestään kuvan, kirjoittaa kiusaajien sanomat sanat paperille ja laittaa rinnalle ne sanat millainen oikeasti on ja haluaa olla. Ihana ja tärkeä juttu. 

Minä en oikein voi siihen vaan osallistua, koska minulle ei ole kovinkaan rumia sanoja sanottu. Tai sitten en ole vaan ollut tietoinen, tai olen koittanut unohtaa.

Ne mieleen jääneet rumimmat sanat olen kuitenkin sanonut ihan itse itselleni. Usein kuvittelen muiden pitävän minua jonkinlaisena, mutta oikeasti aika usein ihmiset ovat ihan liian kiireisiä pohtiessaan omaa napaansa ja huoliaan. 

Viime aikoina olen ruvennut kiinnittämään erityisesti huomiota siihen miten oikein itselleni puhun. Meni aika pitkään etten edes tiennyt juttelevani itselleni, mutta kun lueskelin jotain juttuja ihmisten sisäisen äänen vaikutuksesta omaan mieleen ja minäkuvaan, aloin itsekin kiinnittämään omaan puheeseeni huomiota. Siihen sisäiseen puheeseen, ajatuksiin ja sellaiseen jatkuvaan alitajuiseen hölinään, mitä pieni pääni tekee koko ajan. Mitä tuo ajattelee, uskallanko, osaanko ja pitäisikö olla enemmän sellainen ja vähemmän tällainen?

Alkuun ajattelin etten oikeastaan kauheasti edes ajattele itsestäni mitään. Olen semmoinen kuin olen, mutten tiedostanut mitenkään erityisesti ajattelevani sitä. Enemmän luulin miettiväni ihan muita juttuja ja muiden ihmisten tekemisiä. Luulin havainnoivani tapahtumia ja ihmisiä paljon enemmän kuin omaa olemassaoloani. Kunnes huomasin, että oikeastaan suuri osa pääni läpi kulkevista miljoonista ajatuksista liittyikin minuun. Mitä osaan, mitä haluan, mitä pelkään, miltä näytän ja miltä tuntuu. Minäminäminäminä ja minä. Ja erityisen harmillista oli huomata miten rumasti usein puhun itselleni. 

Kun mietin mitä omalle #kutsumua-lapulleni kirjottaisin, tajusin että kaikki mieleen tulleet sanat olin kyllä kuullut ensin ihan omasta päästäni. Ei kukaan oikeasti olekaan ehkä sanonut Reetan olevan turhan pohdiskeleva, utelias tai liikaa valittava. Mutta itse joskus luulen olevani kaikkea sitä. Vaikka oikeasti olenkin vaan äärimmäisen kiinnostunut elämästä.  

Jos jossain haluaisin olla parempi, niin usein olisin itselleni paljon kivempi. Puhuisin itselleni yhtä kannustavasti kuin elämää epäröivälle parhaalle kaverille ja olisin yhtä ylpeä kuin Eliaksesta, kun se oppi viime viikolla uuden tempun alle minuutissa. 

Vaikka kaverit ja mukavia sanoja sanovat ihmiset ovat ihania, olisi kiva kuitenkin itse olla se paras kaveri juuri minulle.