Kiitos vuosi

Tämän vuoden ensimmäiset hetket vietin oksentaen viidettä kertaa tyhjän mahan sisältöä karibialaisessa vessassa. Ihan kivaa sekin, mutta vuoden viimeiset hetket aion viettää mustassa silkkimekossa, joka mahtuu päälle viimeistä kertaa pieneen toviin.

2014 oli hyvä vuosi.

Paljon ekoja kertoja, kertoja jotka vannoin viimeisiksi ja ihan oikeita viimeisiä kertoja. Kihlasormus, ensimmäinen kuva mahassa kasvavasta ihmisestä, mutta pääasiassa kuitenkin ihan tavallisia päiviä. Uusia töitä, vanhoja töitä, työkavereita ja palkkapäiviä. Opiskelu- ja liikuntahommia, iltapissalenkkejä ja koiran kuono nenässä alkaneita aamuja. Ainakin sata yksin nukkumaan mentyä yötä liikaa, mutta myös ihanan usein perjantaina kotiin könynneitä rakkaita.



Vaikka välillä on itkettänyt ja elämä tuntunut surkealta, päällimmäisenä mieleen vuodesta 2014 jää ihan vaan, että kiitos. Kiitos ihan kaikesta. Ikävästä, loppuneista rahoista, kahden kuukauden krapulasta ja perjantaipizzoista. Itkuista varsinkin. Kiitos vuosi 2014, että olit paljon vaikeampaa, pelottavampaa, enemmän ja parempaa kuin itse olisin 365 päivää sitten osannut itselleni luvata.

Siksipä koitan tänäänkin olla lupaamatta ja suunnittelematta mitään. Vuoden päästä olen kuitenkin jo ihan jossain muualla.

Hyvää uutta vuotta! Juokaahan sitä kuohuvaa!

(kuva on taas Johannan. Tai Jounin.)

Jännä joulu

Se on kuulkaa niin, että viikon päästä tähän aikaan on joulusaunat saunottu, puuro(manteli)t mahassa ja anoppilan kuusenalus varmaan aika täynnä lahjoja, joita isommat ja pienemmät ihmiset ja koirat silmät kiiluen odottaa.

Tämä vauvanodotus on hidastanut ajankulkua ainakin puolet hitaammaksi, mutta toisaalta siitä on vaan yksi pieni humpsis, kun mietittiin J:n kanssa isojen uutisten jälkeen että jouluna me varmaan jo tiedetään onko meitä ensi vuonna todennäköisesti kaksi vai kolme. Tai siis kolme vai neljä, ei sovi unohtaa Eliasta.

Tänäkin vuonna joulu vähän jännittää. Sillä kivalla pikkulapsimaisella kutkutuksella, mutta valitettavasti myös sillä tavalla, jonka tietää vaan tällaisten vähän rikkinäisten perheiden lapset. Eronneiden vanhempien lapset. Vaikka ei meidän perhe minusta koskaan rikki ollut, vaan ehjä juuri sellaisena sekamelskana kuin se on.

Useamman kodin omanneena lapsena ja aikuisenakin jouluun kuuluu ainakin minulla joka vuosi myös pientä syyllisyyttä. Ei siitä, ettäkö pelottaisi että joulusta tulee huono, vaan siitä, ettei voi joulunakaan olla kaikkien kanssa. Aina on joku isä, äiti tai sisko, joka on jouluna ilman lapsiaan tai siskoaan.

Nyt kun J:n perheessä on vielä aika pieniä lapsia, on ollut aika luonnollista että ollaan vietetty joulua J:n lapsuuden kotona. Se onkin varmaan osaltaan hiukan helpottanut omaa pahaa mieltä siitä, että pitää valita onko isän vai äidin luona. Näin voi sen suurempia selittelemättä olla olematta kummankaan luona.

Erityisesti tämä moneen perheeseen kuuluminen kuitenkin harmittaa tänä vuonna, kun kaikissa kodeissa käyminenkään ei ole joulun alla mahdollista. Koska pitkät automatkat ja alkuraskaus. Ja olemattomat vapaat joulun alla. Ja ihan vaan siitä syystä, että tänä vuonna ei vaan jaksa.

Vaan kyllä se joulu silti tulee... Oikeastihan pitikin kirjoittaa siitä, miten paljon harmittaa etten saa mätiä, punaviiniä tai graavilohta tänä vuonna. Mutta tämä taisi kuitenkin mietityttää kaloja ja terästettyä glögiä enemmän.

Haluaisin myös ihan vaan sanoa kaikille niille joulupöydille, joissa en tänäkään vuonna istu, että oikeasti kyllä haluaisin. Haluaisin, että minua olisi jouluna ainakin neljä. Yksi äitille, yksi isälle, yksi isollesiskolle ja yksi J:n myötä tulleelle lisäperheelle. Mutta koska minua on tyttärenä ja siskona vaan yksi ja ainoa, lähetän maailman rakkaimpia ajatuksia niihin suklaarasioihin, kinkunleikkauksiin ja viltin alla vietettyihin hetkiin, joita en tänäkään vuonna ole jakamassa.

Enää yksi viikko

Joululomaan on enää yksi kokonainen työviikko ja pari hassua irtopäivää. Maailman parasta.

Taidetaan joutua vähän karsimaan perinteistä joulukierrosta kaikkien kotien välillä joulun alla jos olot on tällaiset, mutta uskoisin että joulu tulee meillekin silti. Ainakin lahjat on yhtä vaille ostettu ja joulukasvi koristeltu.

Kuva: Johanna Hietanen Photography

Tällä viikolla oli neuvolaa, kätilön ultraa, hammaslääkäriä ja yhtenä parhaista ihanien valokuvaajien tapaaminen. Häät alkaa olla jo aika nurkan takana ja varmaankin ihan ensimmäinen juttu, jonka varasin oli valokuvaaja. Tykästyin Johanna Hietasen kuviin jo joskus aikoja aikoja sitten, ja lauantaina treffattiin Johanna puolisoineen juttutuokion ja lämmittely-, eli kihlakuvien merkeissä. Ja oli ihan hitsin kivaa. Ollaan molemmat J:n kanssa ehkä maailman jäyheimpiä kameran edessä olijoita, mutta silti näiden tyyppien kanssa homman inhottavuuden unohti heti. Kelit ei lauantainakaan olleet maailman kauneimmat, mutta ei se mitään. Uskon että kuvista tuli sellaisia silti.

Vauva näyttää toistaiseksi kasvavan mahassa hyvin ja terveesti, eli iso HUH. Vaikka peruspelkurina alan nyt sitten varmaan pelkäämään ihan sitä kaikkea muuta mitä voi vielä sattua. Voi voi, kun edes ihan pikkusen osaisi iloita ja nauttia jo etukäteen tästä uudesta tyypistä. Mutta on se vaan vaikeeta, kun jännittää niin hitsisti ja matkaa on vielä taitettavana niin kovin paljon. Vaan siellä se silti oli, terve tyyppi, jolla oli ihan kokonaiset kaksi kättä ja todistettavasti ainakin viisi sormea. En voi käsittää.

Oli ja meni marraskuu

Elämä keveni huomattavasti heti, kun kalenterista vaihdettiin eilen esiin joulukuun lehti. Sellainen oli marraskuu. Hurjan pitkä, yhtä pimeä ja jotenkin olosuhteisiin nähden varsin lohduton. Vaikka kaikki oli viime kuussakin tosi hyvin, mieli oli yhtä mustaa mömmöä kokonaisen kuukauden. Syytän loputtomalta tuntunutta harmaata väsymystä.

Kännykän kameran kuvissa marraskuu näytti hissuksiin kasvavalta mahalta, sohvanäkymiltä, ekalta suttuiselta ultrakuvalta ja ruoalta. Pahasta olosta huolimatta on ihan koko ajan nälkä ja kahden tunnin ateriavälit on jo ainakin tunnin liian pitkiä. Että hammaslääkärille vaan terkkuja! Vaikkei mitään tee mieli syödä, niin joku minussa kuvittelee pahan olon menevän pois kun syö ihan koko ajan.

Semmoinen oli se kuukausista tiukin tänä vuonna, veikkaan että vuoden päästä se voi olla melkein yhtä väsynyt. Mutta sitä ennen on vielä monenmonta kuukautta tallattavana.

Joulukuu alkoi maanantaista huolimatta superhyvin. Töistä kuului pitkästä aikaa pelkästään kivoja juttuja ja kotiin mennessä oli valmis ruoka pöydässä ja pojat eteisessä vastassa. Postissa tuli ekat hääaskartelutarvikkeet ja pakkasessa oli ihan ite tehty marianne-jätski. Melkein uskaltaisin sanoa, että tämän kuuluisan 12. raskausviikon kunniaksi elämä alkaisi taas voittaa. Ensi viikolla on kuitenkin vasta ne ekat jännät neuvolahommat, joita en vielä kovasti ole uskaltanut edes ajatella.

Kunhan vaan pari viikkoa menisi nopsaan ja lääkäri löytäisi mahasta terveen ihmisenalun, niin voisin taas uskaltaa odottaa enemmän kuin pelätä. 

Jänniä aikoja.

Back to basics

Noniin, nyt kun ne isoimmat jutut on saatu pois alta, voinenkin tässä palata takaisin perushommiin.

Oikeasti tekisi mieli kirjoittaa ah-niin-ihanasta alkuraskaudesta, mutta ehkä en sittenkään. Ihan vaan koska:
A. Ketään (edes minua) ei kiinnosta tarinat pahoinvoinnista ja sohvanpohjalta avautuvista näkymistä.
B. Näen jo sieluni silmin ne kaikki lasta pitkällisesti yrittävät ihmiset omassakin lähipiirissäni, ketkä loukkaantuisivat tämmöisestä turhasta valituksesta, koska olenhan kuitenkin onnistunut tulemaan raskaaksi. Ja tottahan se on.

Mutta sanottakoon silti, että kiitos kiitos kiitos työpaikasta, joka mahdollistaa etätyöt ja vauvan isästä, joka ainakin esittää jaksavansa  kuunnella valituksiani. Kiitos.

No niin, sitten päivän muihin aiheisiin...

Ai niin, ei ollut muuta. Koska olen viime viikot keskittynyt valittamaan ja voimaan pahoin. Hemmetti, hävettää itseänikin olla tämmöinen nyhverö. Tähän on tultava muutos.

On. Tultava. Muutos. Onhan sitä nyt lapsia ennenkin tähän maailmaan odotettu, ei tämä nyt ihan näin vaikeeta oikeasti voi hei olla, eihän?

(En ole tainnut pariin kuukauteen ottaa edes yhden yhtä valokuvaa. Toistaiseksi mennään ilman kuvia siis.)

Seis maailma

Olen viime viikot kirjoittanut varmaan kymmenen juttua tuonne luonnoksiin talteen. Ajatellut, että vaikken halua kertoa niitä ihan omimpia ajatuksia kaikille täällä, haluan kuitenkin pitää ne tallessa niiden aikojen varalta kun en enää muista mitä juuri nyt ajattelin.

Olen halunnut kirjoittaa häistä, pimeästä syksystä ja peloista. Jännityksestä, muutoksista ja koulujutuista (sain vihdoinkin ekan avoimen kurssin puolikkaan väkerrettyä kasaan, wuhuu!). Mutta kun asiaa on paljon, en ole oikein osannut taas sanoa yhtään mitään. Ja kun en uskalla sanoa mitään, mietin kaikkea koko ajan vaan omassa päässäni. Se ei ole hyvä juttu, se.

Nyt ajattelen monista asioista jo ihan eri tavalla kuin pari viikkoa sitten. Silti haluan kertoa miltä oikeasti tuntui juuri silloin, kun vähän kaikki menikin yhtäkkiä mullin mallin. Silläkin uhalla, että nämä on tosi, tosi henkilökohtaisia juttuja ja minua jännittää kertoa. Jännittää, että mitä ihmiset ajattelee ja jännittää jos käykin vielä jotain pahaa.

Mutta äh, sitä sanotaan kai elämäksi.

------

Oli lokakuinen lauantai-iltapäivä meidän Rauman kodissa ja kello oli ihan yhtäkkiä pysähtynyt. Ja siirtynyt käymään aikaa ennen ja jälkeen sen lokakuisen lauantain.

Tasan viikkoa aikaisemmin olin istunut J:n kanssa anoppilan keittiön pöydän ääressä ja ollut jotenkin hurjan hämmentynyt. Olin aina pitänyt kovasti itsestäänselvyytenä, että haluan lapsia. Sitten joskus. En ollut koskaan oikein päässyt missään keskusteluissa ihan tarkasti jyvälle siitä, milloin tämä joskus voisi olla. Oletin että vähän samalla lailla kuin rakkaudessa, senkin sitten vaan tietäisi. Silloin sanoin sen kuitenkin ensimmäistä kertaa ihan ääneen, että en olekaan enää yhtään varma.

Kun vertaan itseäni vaikkapa kivat ekonominhommat lastentarhoihin vaihtaneeseen siskooni, en ole oikeastaan melkein yhtään lapsirakas. Lapset on minusta ihan kivoja kun ne on jonkun toisen, mutten ole oikein koskaan päässyt niiden kanssa ihan samalle tasolle. Lapset pitää hurjan kovaa ääntä ja tuntuvat olevan hiljaisinakin niin kovin vaativia. Ensin on yövalvomiset, koliikit, sormiruokailut ja uhmaiät. Sitten tuleekin jo angstiriehumiset ja kaljapullot sängyn alla.

Siinä hetkessä anoppilan pöydän ääressä, sanoin aika selvästi J:lle ääneen etten olekaan enää yhtään varma haluaisinko tai jaksaisinko sitä kaikkea säätöä. Meillähän on tosi kivaa ihan kolmistaankin.

Ja hittolainen kun elämä on välillä juuri semmoinen salakavala huppupää, joka kaartaa takavasemmalta mustalla skootterilla kylkeen ja lujaa. Juuri kun kaikki oli nätisti suunniteltu kivaan pikku kalenteriin, keskelle elämää tipahtaakin jotain aivan muuta. Töissä niitä sanotaan showstoppereiksi – oikeassa elämässä yllätysvauvoiksi.

Istuin Rauman kodin keittiönpöydän ääressä naama ison O-kirjaimen kokoisena, hämmennyksen kyyneleet poskilla. En osaa, en uskalla ja mitä äitikin sanoo, sopersin minkä kyynelten seasta osasin. Olin aina luullut, että sinä hetkenä kun raskaustesti näyttää plussaa olisi jotenkin valmis ja varma. Minua ihan vaan pelotti.

Ulkona oli niin harmaata kuin lokakuussa vaan voi olla ja radiosta soi Nopsajalan ”Seis maailma”. Katsoin keittiön ikkunasta näkyvää harmaata maisemaa, joka sekin näytti jotenkin ihan erilaiselta.

Pyyhin kyyneleet paidan hihaan ja J halasi niin kovaa, ettei sen edes tarvinnut sanoa mitään ääneen. Kaikki järjestyy kyllä.

----



Tuolta tuntui silloin - nyt onneksi jo vähän erilaiselta. Vieläkin pelottaa, mutta enemmän sen toisen kuin omasta puolestani. Melkein yhtä paljon pelottaa kertoa kellekään näitä uutisia, enkä vieläkään uskalla sanoa kovin monelle ääneen "vauva". Ihan vaan koska pelottaa sitten joutua selittelemään kaikille jos jotain sattuisi.

Mutta siis öö, selittelemään mitä? Kyllähän kaikki aikuiset ihmiset tietää, että asioita tapahtuu. Sikiöitä kuolee, vauvoja kuolee, aikuisia kuolee ja mummojakin kuolee. Eikä se oikeastaan tee tästä hetkestä yhtään vähäpätöisempää tai vähemmän totta.

Eli kyllä, meille tulee vauva.

Ehkä. Toivottavasti. Jos vaan kaikki menee hyvin. Meneehän kaikki hyvin? Oltaisiinhan me mieluummin se 95% kuin se 5%, joohan? Tämä on kuulkaa minunlaiselle suunnittelijalle ja pärjääjälle ihan hemmetin hyvä koulu. Kun ei voi tehdä muuta kuin odottaa ja toivoa, mutta itse ei voi vaikuttaa juuri mihinkään. Voi vaan luottaa siihen, että kaikki järjestyy, ihan aina. 

Ei nyt

Tänään sydäntä lämmittää ajatus siitä, että monia juttuja ei tarvitse ajatella juuri nyt. Näin lokakuisena maanantaina on nimittäin monia ajatuksia, jotka ottaa enemmän kuin antaa.

Ja koska toivon enemmän iloa kuin surua, sanon aika monta kertaa päivässä ettei tätä tarvitse ajatella juuri nyt. 

Eikä nyt. 

On asioita, jotka muuttuu ajattelemalla paremmaksi ja sitten on niitä toisia, joita ei voi ajatella ehjiksi. Eikä aina tarvitsekaan.

Joskus asiat on meinaan juuri näin kun ne on, ja hyvä niin. 

Oodi näille päiville

Joskus ihan melkein naurattaa, miten hölmö sitä osaakaan olla. Siis niinä hetkinä kun se ei ihan vaan itketä.

Miten usein olen kirjoittanut siitä, kuinka kaikki on ihan saakelin hyvin. 

Tai siis olisi hyvin, jos asiat olisi menneet niin kuin olin suunnitellut. Jos olisin herännyt ajoissa, ei olisi satanut ja kuulokkeet ei olisi hajonneet. Jos joku ei olisi sanonut jotain tai olisi huutanut kovempaa. Jos olisin viisaampi, määrätietoisempi, rohkeampi ja parempi. Kaikkihan olisi ihan hyvin, jos olisi parempi päivä. 

Tai sitten kaikki olisi hyvin, kunhan se viisivuotiaan tavoin lahkeeseen takertuva mieli vaan osaisi antaa olla. Päästäisi irti kaikesta siitä, mikä ei mukamas ole jonkun minun suuren suunnitelmani tai haaveideni mukaisesti.

Vaikka haaveet ja unelmat on ihania, niiden ei varmaankaan soisi olevan liian paljon elämää rajaavia. Koska kuten sanotaan, elämä on kaikki se iso ja pieni, toivottu ja toivomaton, iloinen ja surullinen – ihan kaikki se mitä mahtuu yhden aamun ja illan väliin.

Itse tuppaan tekemään elämästäni jäykkää ja tahmeaa ihan vaan ajattelemalla, että asioiden pitäisi olla toisin. Suunnittelen elämäni nättiin pikku laatikkoon, jossa kaikki on juuri niin kuin minä toivon. Ja jos ei ole, niin jumankauta kyllä vaan pitäisi olla.

Kun asiat ei mene juuri niin kuin toivoin, ahdistun, suutun ja itken. Asetun poikittain keskelle tietä, niin kuin se pikkuinen tyttö kurahaalareissaan kassajonossa. Perhana kun jonkun olisi pitänyt sanoa kauniimmin, halata kovemmin tai ymmärtää enemmän. Olisi itse pitänyt olla mokaamatta, tehdä ahkerammin ja olla parempi. Ihan sama mitä, mutta ei ainakaan tätä, saan itseni usein kiinni ajattelemasta.

Ja kun asiat eivät mene niin kuin minun hienossa päivän tai elämän aikataulussa lukee, se harmittaa. Kun harmittaa niin paljon, että oksettaa, pirautan yleensä zen-puhelun isollesiskolle. Tai jos se ei vastaa, avaan sadannen kerran Sara K:n viimeiseksi jääneen blogikirjoituksen. 

Molemmissa tapauksissa vastaus on sama: hölmöläinen, kaikki on ihan hyvin. Ei niin kuin toivoit, ehkä enemmän juuri niin kuin pelkäsit, mutta perhana soikoon isossa kuvassa elämä on aina enemmän puolesta kuin vastaan. Joskus joku sanoo jotain, mikä satuttaa tai epäonnistun itse niin, että oksettaa. Elämässä tapahtuu jotain ihan muuta kuin odotin – ja istun pepullani lattialla.

Silti kaikki on hyvin. Perkele soikoon kaikki on silti hyvin. (Okei, ei saa kiroilla. Mutta silloin kun kaikki ei muka to-del-lakaan ole hyvin, voi olla pakko.)

En koita sanoa, etteikö ongelmia pitäisi käsitellä tai vastoinkäymisiä kohdata ja korjata. Mutta te minunkaltaiset murehtimisen maailmanmestarit, tiedätte mistä puhun.

On eri asia käsitellä ja kohdata ongelma, kuin antaa sen asettua taloksi. Tai vielä pahempaa, muuttaa itse sinne mustaan ongelmien ja murheiden liejuun vieden kaiken maallisen mukanaan. Se on kuulkaa ihan eri juttu ja siellä ei ole kivaa. Ei mennä sinne.

Koitahan siis hölmöläinen muistaa että vaikka juuri nyt pelottaa, harmittaa ja suututtaa, kun ihan pienen pienen ajatuksen verran päästät irti, elämä tarkoittaa ihan vaan pelkästään hyvää.

Hääkirkko ja ne hemmetin sormukset

En uskonut että meidän valitsema hääpäivä olisi todellakaan niiden suosituimpien joukossa. Siinä ei ole minkäänlaista numerosymboliikkaa ja muutenkaan syksy ei kai ole ihan niin ruuhkaista hääaikaa kuin kesä.

Ja silti päivään on jo nyt ilmaantunut tuplahääbuukkaus yksille kavereille ja kirkossakin taisi olla enää yksi vihkimisaika vapaana. Ja kirkko ei siis ole mikään Helsingin Tuomiokirkko vaan Kymin kirkko Karhulassa. Ohhoh, ei voi sanoa muuta kuin että jopas on ihmiset ajoissa liikenteessä. Noh, mutta toivomamme kahden sijaan saatiin klo 15 vihkiaika, mikä sekin on varsin ok, eli ei paniikkia sen asian suhteen. Kymin seurakunnan nettisivuilla muuten sanottiin, että vierasseurakuntalaisille vihkiminen maksaisi reilun satasen, mikä on toisaalta ihan ymmärrettävää, mutta myöskin vähän hassua. Maksellaan kuitenkin molemmat hurjasti kirkollisveroja vuosittain, enkä ollut ajatellutkaan että ne menee jotenkin kai sitten korvamerkitysti siihen omaan kotiseurakuntaan. Höh.

 

Ennen kuin tapasin J:n en ollut tainnut käyttää yhden yhtä ajatusta kihlautumiseen tai kihlasormuksiin.
Kun sitten jossain kohtaa asia tuli puheeksi, taisin sanoa aika nopeasti että haluaisin mieluummin itse valita oman sormukseni. Suurin syy siihen oli se, että en pidä juuri koskaan minkäänmoisia koruja ja ajatus loppuelämäksi päivittäiseen käyttöön tulevan korun valitsemisesta hirvitti. (Ja nytkö niitä pitäisi hankkia vielä toinenkin..?)

Matkan varrella löysin parikin hyvää sormusta, mutta koska kihlautuminen ei tietystikään juuri silloin ollut ajankohtainen, jäi rinkulat molemmilla kerroilla hankkimatta. Kun kesällä sitten ihan aikuisten oikeasti aloimme kihloista puhua, päätin piiiiitkällisen Pinterest-selailun, kaupoissa haahuilun ja pohdinnan jälkeen tilata sormukset tamperelaisesta Korus-design -liikkeestä (tai siis niiden Etsy-kaupasta, mikä oli muuten huippukätevä!)

Sen sijaan suurin, että olisin halunnut juuri jonkun tietysn sormusmallin, syy mittatilaussormusten tilaamiseen oli minulle myöskin se, että pienen sydämeni saa aina kovin iloiseksi kun se tapaa ihmisiä, jotka saa tehdä työkseen sellaista mitä he rakastavat ja missä ovat ihan hemmetin hyviä. Ikinä muuten en maksaisi yhdestä korusta useampaa satasta, mutta nyt kun siihen oli joku puoliksikaan järkevä syy, minusta on mukavaa ajatella että olen voinut omalta osaltani olla auttamassa jonkun toisen unelman toteutumista.

Sormuksista onkin tullut meille hurjan tärkeät ja niistä tuli juurikin semmoiset kun epämääräisissä toiveissamme halusimmekin.

Take me some place where there's music and there's laughter

Taidettiin kesällä käydä vaan yhden ainokaisen kerran Turussa. Mutta se olikin varmaan kesän isoimpia juttuja, koska siellä yhdessä mun maailman lempipaikoista kaksi sormusta vaihtoi omistajaa ja kaksi isoa hymyä seisoi Tuomiokirkon edessä sadetta pidätellen.

En oikeastaan muista olisiko se ollut jo tuota reissua ennen vai perinteisesti vasta sen jälkeen, kun päätettiin milloin minusta tulee J:n vaimo ja siitä minun mies. Nyt siihen on vielä melko tasan 11 kuukautta aikaa.

Sen kunniaksi pistin tuonne sivuun "häät" -kategorian ja alan säästää läheisiäni häähömpötyksiltä siirtämällä ne tänne. Eli te rakkaat lukijat, ketä ei kiinnosta tyttöjen häähepenet, pahoittelut. Niitä taitaa olla luvassa aina silloin tällöin.

Syyshäät oli meille molemmille alusta asti aika helppo valinta. Ihan vaan siitä syystä, että syksyllä on kivaa ja nättiä. Kun taas kesällä on kuuma ja talvella kylmä.



Olen lueskellut jo vähän nolon kauan kaikenlaisia hääblogeja. Alunperin taisin löytää ne joskus nelisen vuotta sitten, kun oli serkun häät ja etsin jotain häälahja- tai pukeutumisvinkkejä. Sieltä niitä blogeja siis löytyi, ensin suomalaiset ja sitten ulkomaalaiset sisarensa. Ja Pinterest. Ja instagram. Voi pojat, koitan kuitenkin pysyä jotenkin järjissäni.

Hääblogeista olen lueskellut jo vuosien varrella kaikenlaista, pääosin kaikenlaista hömppää glitterkoristelluista teepusseista ja kustomoiduista serveteistä, mutta myös ihan fiksuja hommia. Kuten sen, että häitä järkkäillessä kannattaa miettiä muutama iso juttu, mihin haluaa panostaa ja mikä on itselle tärkeä. Meille panostuspuolelle menee varmaankin rahan puolesta valokuvaaja, ruuat ja juomat, ja vaivan puolesta ehkäpä hääpaikka. Ei niin tärkeitä juttuja on askartelu- ja piperryshommat, muut koristeet ja pikku pikku yksityiskohdat.

Mutta näistä sitten myöhemmin. Kiva jos uusiakin tyyppejä tarttuu matkaan mukaan!

Just another day

On tankattu macaa, kookosöljyä ja ties vaikka mitä, mutta silti se syysflunssa löysi minunkin peittoni alle. Joten täällä sitä majaillaan peittokasa ja kissavideot seurana.

Pitkästä aikaa unohduin selailemaan vanhaa blogia ja voi miten tuli ikävä sitä aikaa, kun oli kaikki aika maailmassa pohtia ja kirjoitella juttuja.



Se oli nimittäin sitä aikaa, kun aloin ensimmäisen kerran kipuilemaan uravalintani ja töiden kanssa ja äitin kauhistukseksi päädyinkin sanomaan ihanalle työpaikalle heipat ja hyppäämään tyhjän päälle. Silloin se tuntui ajoittain ihan hirveälle, mutta jälkeenpäin huomaan, että se on ollut yksi nuoruusvuosieni merkittävimpiä juttuja. On jotenkin hurjan hauskaa, että pala taivaltani aikuiseksi on tuolla kirjoissa ja kansissa ja sieltä voin joskus katsoa miten minusta tuli minä. Rakkaita muistoja.

Olen koittanut aina olla itselle ja muille sellaisen oman kokoisen ja rohkean elämän puolestapuhuja. Ihailen omaa polkuaan reippaasi tallustavia ihmisiä ja erityisesti tykkään siitä, että kenenkään muun polku ei voi kuitenkaan olla omani. Kirjoittelin joskus rohkeasta serkustani ja täällä blogissa muista reippaista ja rakkaista.

Omaa elämäänsä katselee kuitenkin niin läheltä, että siihen kasvaa usein liian kiinni tehdäkseen kovinkaan usein mitään suurta ja hurjaa. Ja ehkä hyvä niin. Mutta juuri siksi minusta on kullan arvoista, että ne rohkeisiin loikkiin johtaneet ajatukset on jossain tallessa. Tänään muistaisin ne nimittäin ihan erilaisina. Ja kun aika on vienyt nuo muistot hiukan omaa nenää kauemmas, osaa nähdä monet tapahtumankulut ihan erilaisina.

Ne vääryydeltä tuntuneet itketyt itkut ja pienet sattumukset onkin juuri ne, millä oli kaikista eniten merkitystä. Se yksi ilta, yksi puhelu tai yksi työpaikka saattaa olla tällä elämänmittaisella pidemmällä matkalla juuri se puuttuva palanen.

Monesti olen miettinyt, että on ihan höpöhöpöhommaa kirjoitella nykyaikana blogia. Melkein yhtä monesti olen myös kiitollinen siitä, että niin paljon on täällä tallessa.

(Tuo ensimmäinen kuva on muuten ihan tasan vuoden takaa silloisilta kotikonnuilta. Sielläkin oli aika kivaa).

Goto, ihana Goto - ja Rauma

Silloin superkivana viikonloppuna käytiin myöskin ravintola Goton brunssilla. Ennen kuin kerron siitä enempää, lienee paikallaan kertoa että oma arvioni Gotosta on täysin puolueellinen. Vaikka tarjolla olisi  ollut kylmiä nakkeja ja appelsiinilohkoja, olisin silti varmaan ollut yhtä tyytyväinen. 

Minun ja Goton lämpöinen yhteinen taival alkoi vuonna 2013 eräänä kesäkuisena maanantaina. J oli päässyt Vakava-kokeen toiseen vaiheeseen ja soveltuvuuskokeet pidettiin Raumalla. Oltiin ajeltu aamulla auringonnousua katsellen Rymättylästä Raumalle ja koululle päästyä selvisi, että odottelua ennen haastattelua olisi aina kahteen asti päivällä.

Googlettelin Rauman lounaspaikkoja ja silmiin osui samana päivänä ovensa avannut Goto. Pienen haahuilun jälkeen löysimmekin perille vanhan kaupungin ytimessä sijaitsevaan puutaloon. Tupa oli täynnä, mutta sekaan mahtui mukavasti kaksi jännityksestä ja väsymyksestä kireää matkalaista. 

Ja ah, miten hyvä fiilis siellä oli jo ihan ekana päivänä.  Tarjoilijat oli aidosti innoissaan sydänkäpysestään ja saivat ihan pienillä jutuilla aikaan hurjan tervetulleen olon. Muut ruokailijat olivat ihanan leppoisia raumalaisia ja ruoka oli niin hyvää, että vaan virnistin onnellista hymyä koko syömisen ajan. 



Lasagne ja siikaperunat mahassa lähdimme kovasti rennommissa tunnelmissa kohti koulua. Sanoin J:lle, että jos se pääsisi kouluun ja muuttaisi Raumalle, käytäisiin sitten aina tuolla. Tiesin, että sisäänpääsy oli hyvin hyvin epätodennäköistä ja J tarvitsisi pilkulleen täydet pisteet haastattelusta jotta koulupaikkaan olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia. En siksi uskaltanut kovin paljoa ääneen fiilistellä Rauman ihanuutta, ettei kellekään tulisi paha mieli.

Niin siinä kuitenkin kävi, että muuttokuorma ja uusi koulureppu lähti syksyn tultua kohti Raumaa. Ja hyvä että lähti, koska Rauma on ihana. Ja Goto.





Niin, se brunssi. Sitä tarjoiltiin ilmeisesti ekaa kertaa tuolloin pari viikkoa sitten syyskuisena lauantaina ja sama virne siellä lappasi ruokaa mahaan kuin silloin avajaispäivänäkin. Kaikki oli ihan naurettavan hyvää ja valikoimaa oli juuri sopivasti. Ei liikaa majoneesisia mössöjä, hikoilevia juustoja ja kylmiä nakkeja, vaan hyviä salaatteja, tuoretta leipää, hedelmiä, mehuja, jauhotonta jälkkärikakkua, jogurttia, pähkinöitä ja kahvia tai teetä. Ja kaupan päälle ihanat tarjoilijatytöt ja rennon rempseät kokkipojat.

Hintaa taisi olla 20 euroa, mutta olisin maksanut varmaan satasenkin. Koska jotain siinä Gotossa vaan on, mikä on tehnyt tästä Helsingin ja Rauman väliä reissaavasta viikonloppuperheestä pikkuisen onnellisemman.

There'll be days like these

Iltaa hyvät kanssataapertajat. 

Niin se syksy sitten tuli, melkoisella rytinällä. Ikäväkseni joudun toteamaan, että se ei ole ollut kovinkaan lempeä. 

Iski päin naamaa yhtäkkiä ja yllättäen, aika ilkeästikin. Ja tuossa se vaan nyt on ja möllöttää. Toi pentele vielä mukanaan hevosenkokoisen, mutta muuten melko epämääräisen surunkin. Sellaisen mikä tulee, kun on samaan aikaan ikävä toista ja toisaalle, ja epämääräisellä tavalla uupunut. En edes osaa sanoa mihin. Oikeastaan olen varmaan vaan uupunut tähän murehtimiseen ja surkuisaan oloon.

Jos en tietäisi paremmin, saattaisin olla huolissani.

Olisin peloissani siitä, että ahdistaa, itkettää ja surettaa. Ihmettelisin miksi olen surullinen, kun pitäisi olla iloinen. Silloin kun oikein pelkään ja hämmennyn, muistan että tämä on vain elämää. Normaalia, ihmisenkokoista elämää ja ennen kaikkea väliaikaista. Kaikki, ne surkeimmatkin fiilikset, menee ohi kun niiden antaa tulla ja mennä. Niin kuin kesän jälkeen tulee syksy, ja aamun jälkeen ilta – itkun jälkeen tulee aina uusi, parempi hetki. Niin minä uskon.

Juostiin siskon kanssa tuossa kesän lopuksi puolimaraton. Kaksikymmentäyksi kilometriä askelia ja sisään- ja uloshengityksiä. Ehkä kolmen viikon tarpeiksi ajatuksia. Isoja, pieniä, lyhyitä ja ohimeneviä.

Silloin sen taas muistin. Kun kilometrejä on jäljellä seitsemän ja takareisi kramppaa, ei voi tehdä muuta kuin hengittää. Katsoa ylös kengänkärjistä, hengittää sisään ja hengittää ulos. Luottaa siihen, että jokainen keuhkollinen ilmaa vie lähemmäs sitä uutta, parempaa kilometriä.

Kahdenkymmenen yhden kilometrin aikana kiroilin vain yhden kerran, mutta vähintään kerran jokaista kilometriä kohden sanoin hiljaa mielessäni: ”Aina, ihan aina, tulee uusi ja parempi hetki”. Ja aina se tuli. Tuli banaanipysähdys, energiageeli, uusi kymmenluku kilometreissä ja alamäki. Tuli maalisuora, isonsiskon käsi omassani ja kolme viimeistä loikkaa yli maaliviivan.

En haluaisi ajatella, että mikään hetki tai tilanne olisi toistaan huonompi tai parempi. Ihan itsehän minä maailmani rakennan. Mindfulnessiksi sitä viisaat miehet kutsuvat.

Between stimulus and response there is a space. In that space is our power to choose our response. In our response lies our growth and our freedom. (Viktor Frankl)

Ah, kun on hieno lause. 98%:sti rakennan tämän pienen elämäni, mieleni ja hymyni tuon ajatuksen varaan. Voi Viktor, miten viisaasti sanoitkaan…

Mutta sitten on ne kaksi prosenttia. Ne hetket, kun kaikki ei ole hyvin. Kun kyynel valuu poskelle ja surettaa, joskus aika isostikin. Niinä hetkinä en koita väkisin hymyillä ja kääntää surua iloksi, vaan lysähdän sängylle sadevaatteet päällä ja räkä poskella - ja annan olla. Paska hetki, mutta olkoon siinä sitten kun kerran oli tullakseen. Hetken se voi siinä möllöttää, kunhan ei asumaan jää.

Sellaista elämä on.

Rahalla saa

Jännä juttu miten rahasta tuntuu aina olevan pulaa. (Paitsi tällä Suomenlinnan leidillä, keneltä oli jäänyt aamupalashampanjat kesken eräänä kesäisenä tiistaiaamuna).

Nyt kun on kaikenlaisia rahareikiä tulossa tälle ja ensi vuodelle, olen alkanut ensimmäistä kertaa elämässäni ihan oikeasti säästämään. Aika kauan siinä kestikin. 

Säästöprojektini on kestänyt vasta kaksi viikkoa, mutta nyt jo ihmettelen miten en muka ole tehnyt tätä aiemmin. Saan kuitenkin palkan tilille joka ikinen kuukausi, joten säästämisen pitäisi kai onnistua aika helposti karsimalla ostoksista kaikki ylimääräinen. Niin kuin vaikka vaatteet, neljän euron latet ja turhanpäiväiset lehtitilaukset. Koitan käydä kaupassa korkeintaan pari kertaa viikossa (Lidlissä tietty) ja tehdä ruuat itse. Jätän lähtemättä baariin niille yksille tai kaksille ja kannan töihin eväät lounaaksi.

Kaiken kaikkiaan koitan siis olla käyttämättä rahaa mihinkään ylimääräiseen tai välttämättömään. 

Silti olen tänä vuonna löytänyt kaksi maailman viisainta tapaa käyttää rahaa, erityisesti silloin kun sitä ei ole… Okei, jos rahaa ei ole niin sitä ei ole, mutta jos johonkin laittaisin ne neljän euron karkkipusseista säästyneet rahat niin näihin.

Kävin pari viikkoa sitten melkein sadan euron kosmetologilla, enkä ole ikinä ollut pankkikorttia höylätessäni yhtä onnellinen. 

Vietin kaksi tuntia ihanan, ihanan Joliespan Jennin kanssa ja voi herranjestas miten hienoa se oli. Siinä lämpimässä pedissä kynttilänvalossa maatessani alkoi melkein itkettää. Se, että sain olla juuri siinä maailman parhaassa paikassa ja vähän myös se, ettei minulla ole vielä ihan tarpeeksi rahaa että voisin maksaa kaikki äitit, siskot ja anopitkin sinne. Koska ihan kaikkien ihanien ihmisten pitäisi saada kokea miltä tuntuu, kun kaikki on edes yhden hetken hykerryttävän täydellistä. 

Tosin opin myös, että ”ihon mekaaninen puhdistus” sattuu yhtä paljon kuin hampaan poraaminen ja kahden tunnin paikallaan makaaminen on yllättävän rankkaa tottumattomalle selälle. Silti siinä pehmeiden käsien alla maatessani olin enemmän oikeassa paikassa kuin pitkään, pitkään aikaan.

Olen aina vähän luullut, että psykologilla käynti on hullujen ihmisten hommaa. Sellaisten, jotka ei nouse kahteen vuoteen sängystä suihkuun tai kuulevat ääniä öisin. Että jollekin pitäisi mennä puhumaan asioista vasta sitten kun mikään muu ei enää auta. Mutta ei todellakaan. Silloin kun kaikki tuntuu ihan vaan vähän tahmealta, mikään ei erityisemmin huvita ja yksinään ei oikein enää jaksaa etsiskellä sitä toista puolta asioista, sata euroa fiksusta juttuseurasta voi olla elämän tärkein sijoitus. Toki tuntuu hiukan hassulta maksaa ihmiselle puhumisesta niin hurjasti, mutta toisaalta, hyvä psykologi osaa hommansa vähintäänkin sen arvoisesti. Minä nousin ainakin ylös psykologi-tädin pehmoiselta sohvalta tuhat kertaa kevyempänä tyttönä, vaikka puhuttiin ihan vaan tavallisista jutuista.

On monta asiaa mistä haluaisin muistaa olla enemmän kiitollinen, ja yksi niistä on hyvä työpaikka. Koska olen tosiaan tällainen etuoikeutettu onnellinen kermapeppu, minulle tuollainen palvelu kuuluu tarvittaessa työterveydenhuoltoon. Siltikin minulla on oikeus ja velvollisuus kertoa, että hemmettiläinen kun oli fiksu sijoitus siltä, joka sen ikinä maksaakaan. 

Välillä on itse vaikea muistaa, että on ihan ok jos väsyttää tai ei huvita. On ihan tavallista olla hiukan hukassa ja vähän epävarma, nimittäin erittäin todennäköisesti kaikki ympärillä olevat tyypitkin välillä on. Ja huomattavasti halvemmalla pääsee kun tarttuu härkää sarvista ennen kuin se on uponnut päälakea myöten ojaan.

Jokin aika sitten opin, että valitettavasti en voi tuhannella tai kymmenellä tuhannella eurolla ostaa onnea, eikä elämäni ole yhtään huonompaa tai parempaa vain sen takia että minulla on tai ei ole rahaa. Se voi olla huonompaa tai parempaa monenkin asian takia, mutta ei juuri koskaan pelkästään rahan takia. 

Ja silti - vaikken rahalla saisikaan onnea, voin välillä ostaa jotain mikä edesauttaa asiaa kummasti. 

Friday I'm in love

Voi kuulkaa, se on nyt sitten viikonloppu. 

Vaikka miten vaahtoan siitä miten elämä menee hukkaan sitä iänikuista perjantaita odotellessa, niin onhan tämä vaan aina yhtä hienoa kun se hartaudella odotettu perjantai koittaa. Pikkuisen epämukavissa arkihommissa on nimittäin se hyvä puoli, että ikinä koskaan ei ole perjantait tuntuneet niin arvokkailta kuin viime aikoina. Ja se on parasta. 

Tänään tosin löllöttelin laiskasti kohti viikonloppua siirtämällä etäkonttorini Rauman aurinkoisimmalle terassille. Kuuntelin sivukorvalla Lukon poikien hokijuttuja, koitin tihrustaa auringon sokaisemilla silmillä excelin pikkiriikisiä numeroita ja mietin, että voishan sitä mennä huonomminkin.

Viikon kokoinen möykky tippui sydämeltä viimeistään siinä vaiheessa kun Elias ja J liittyi seuraan huurteisille terassiolusille. Tallusteltiin vielä porukalla ympäri Raumaa ja hoin vaan miten ihanaa täällä on. Niin hiljaista, iloista ja tavallista.

Kotiin tullessa naapurin vuokraemäntä koputti ovelle vaniljakastikepurkki kädessään ja käski syömään sen parvekkeella olevan kaura-omenapaistoksen kanssa. Öö, kiitos naapuri, kiitos Rauma, kiitos maailma. Mistä näitä ihmisiä oikein tulee?

Se on jännä miten nämä aamulla vielä niin lohduttomalta ja ankealta tuntuvat päivät vaan osaakin aina yllättää. Eli muistappa itkua tihrustava Reetta ensi kerralla taas tämä - aina, ihan aina, tulee parempi hetki. Yleensä ennemmin kuin myöhemmin.

Helsinki - Rauma - Helsinki

Heräisin ilman kelloa sunnuntaiaamuna. Elias loikkaisi sänkyyn ja kaivaisi pienen koirankuonon mentävän kolon tyynyn alle meidän väliin. Tuhisisi hetken ja nukahtaisi uudestaan tyytyväisen koiran uneen.

Ottaisin ne kaksi rakkainta kainaloon ja kuuntelisin hetken ihan hiljaista kotia. Pukisin takin ja kengät ja hakisin lehden postilaatikosta, jossa lukee kaksi nimeä. Istuisin hiljaa keittiössä kahvi ja lehti seuranani. Lukisin uutisia, joista en muistaisi kohta enää mitään ja katselisin pihamaan kiireisiä oravia.

Hymyilisin, koska sinä päivänä kenenkään ei tarvitsisi lähteä.



Pienenä unelmoin vaaleanpunaisesta barbin autosta ja hamsterista. Vähän isompana omasta kodista ja työpaikasta. Nyt sitä kaikkein isoimmalta ja tärkeimmältä tuntuvaa unelmaa ei saa rahalla kaupasta, eikä äitille itkemällä. Ei oikeastaan mitenkään muuten kuin odottamalla. Sitä, jossa molemmat sanoisi samaa taloa kodikseen ja saisin jakaa jokasunnuntaisten heippojen sijasta ihan tavallisen arjen.

Toiset on epämukavuusalueellaan tavatessaan uusia ihmisiä tai tehdessä jotain ensimmäistä kertaa. Minä vihaan odottamista. Olen ihan naurettavan kärsimätön ja surkea ohjista irtipäästäjä. Vaikka kuulin aika viisaan lauseen matkanteosta:

"Personally, I love feeling in over my head. It reminds me that I’m still running toward the light and not away from it."

Siispä annan Onnibussin viedä minut taas maailman mutkaisinta tietä perille ja totean, että matka Helsingistä Raumalle on yllättävän pitkä.

(Ja kaunis.)

Sokeriton ja viljaton suklaakakku

Jokunen vuosi sitten jouduin pitkällisten mahaongelmien takia jättämään gluteeniviljat pois ruokavaliostani. Monet kummasteli sen jälkeen, että eikö se ole kamalan hankalaa. Että mitä minä sitten oikein syön? Melkein kaikkea paitsi leipää ja kakkua, vastasin.

Eikä se ollut kovin hankalaa, hiukan suunnittelua vaativaa vaan. Mutta se olikin vasta alkua.

Joku muukin nimittäin kropassani napsahti samalla kun gluteenittomuus pisti mahan kuntoon. Rakas ja ainoa ihoni meni ihan yhtäkkiä todella kipeään ja ikävään kuntoon ja muutenkin oli sellainen yleisfiilis, että joku ei nyt ole ihan hyvin. Hiukset lähti, väsytti, ärsytti ja oli vaan kaiken kaikkiaan hankalaa.

Muutaman ihanan ihmiskohtaamisen siivittämänä päätin karsia päivittäisestä elämästäni ne viimeisetkin hyvänmakuiset asiat, eli maidon ja sokerin.

Maidoton, viljaton ja sokeriton, mitä sitä muka enää jää jäljelle? Ei juuri mitään, joku sanoisi - itse ajattelen että kaikki muu paitsi maito, vilja ja sokeri.

Hedelmät, marjat, vihannekset, pähkinät, siemenet, kahvi, soija, liha, kala, kananmunat, pavut, riisi, peruna, kaura, kaakao, avokado, maissi, suola... Ihan älyttömästi kaikkea.

Ja niistä minä sitten tein ihan hemmetin hyvän suklaakakun. Pehmeän, makean, suloisen ja hymyilyttävän suklaakakun. Ei mitään banaanilettuhommia, vaan oikean kakun. Sellaisen mikä hymyilyttää vielä syömisen jälkeenkin. Ei päänsärkyä, pahaa mieltä, kipeää mahaa tai huonoa oloa.

Sanon jo nyt, ettei se ole helppo ja nopea tehdä. Hunajamarinoidut broilerinsuikaleet ja pakastealtaan vadelmapullat ovat helppoja ja nopeita. Syö niitä jos tekee mieli, mutta minä syön maailman kivoimman suklaakakun.

Ajan lisäksi tarvitset kakun tekemiseen useamman kulhon, raastinraudan ja mahdollisimman tehokkaan blenderin. Okei, supertehokkaan blenderin. Sen puuttuessa voit tehdä taatelitahnan kuten minä, eli hitaasti ja sotkuisesti pienissä erissä ihan tavallisella blenderillä.

Kuivat aineet
2,5 dl mantelijauhoja
1 dl kookosjauhoja
1 dl maissitärkkelystä
1,5 dl tummaa kaakaojauhetta
1 tl leivinjauhetta
2 tl ruokasoodaa
1 tl kanelia
(1tl ksantaania)

Märät aineet
1 avokado tai keitetty punajuuri
1 dl hunajaa
2 dl kookosöljyä
2 prk omenapilttiä (tai muuta hedelmäsosetta tai -tahnaa)
5 munaa

Lisäksi
1 dl pähkinärouhetta
(0,5 dl muita sattumia, itse käytin kuivatun luumun paloja)
7 dl raastettua kesäkurpitsaa

Kuorrutus
200 g taateleita (vedessä mielellään yön yli liotettuna)
suolaa
vaniljaa
1 dl hunajaa
1 kypsä avokado
2 dl tummaa kaakaojauhetta

Kostutus
1 rkl pikakahvia
2 rkl vettä
1 rkl hunajaa

1. Sekoita kuivat aineet keskenään suuressa kulhossa (ne on hyvä siivilöidä astiaan). Ksantaani ei ole pakollinen, mutta se parantaa kakun rakennetta.
2. Sekoita märät aineet blenderissä tasaiseksi massaksi. Lisää kookosöljy blenderiin mielellään juoksevana.
3. Lisää märät aineet kuivien sekaan suureen kulhoon ja sekoita koko massa tasaiseksi taikinaksi.
4. Lisää sekaan pähkinärouhe, sattumat ja kesäkurpitsaraaste. Sekoita koko komeus. Taikina saa olla melko paksua.
5. Voitele kaksi irtopohjavuokaa ja jaa taikina niihin tasaisesti.
6. Paista kakkuja 175C n. 40 min.

7. Valmista kuorrutus. Jos et ole muistanut liottaa kuivattuja taateleita, voit käyttää niitä pari minuuttia mikrossa veden kera, jotta taatelit pehmenevät.
8. Sekoita kaikki kuorrutuksen aineet blenderissä mahdollisimman tasaiseksi massaksi. Jos et omista esim. Vitamix-tyyppistä superblenderiä, aja taatelit ja avokado ensin pienissä erissä mahdollisimman tasaiseksi (tarvittaessa lisää vettä). Lisää vasta sitten loput aineet ja sekoita samettiseksi massaksi.

9. Kokoa kakku. Irrota jäähtyneet kakut vuoistaan ja aseta toinen tarjoilualustalle. Kostuta kakun pinta reilusti kahviseoksolle. Lisää alemman kakun päälle n. 1/3 osa kuorruteesta ja aseta päälle toinen kakku. Kostuta senkin pintaa reilusti.
10. Kuorruta kakku lopulla kuorrutteella ja koristele esim. pähkinärouheella tai mustikoilla.

#kutsumua

Instagramissa ja muissa sometuuteissa on pyörinyt varsin tarpeellinen kiusaamista vastaan kampanjoiva #kutsumua –haaste. Se, jossa voi ottaa itsestään kuvan, kirjoittaa kiusaajien sanomat sanat paperille ja laittaa rinnalle ne sanat millainen oikeasti on ja haluaa olla. Ihana ja tärkeä juttu. 

Minä en oikein voi siihen vaan osallistua, koska minulle ei ole kovinkaan rumia sanoja sanottu. Tai sitten en ole vaan ollut tietoinen, tai olen koittanut unohtaa.

Ne mieleen jääneet rumimmat sanat olen kuitenkin sanonut ihan itse itselleni. Usein kuvittelen muiden pitävän minua jonkinlaisena, mutta oikeasti aika usein ihmiset ovat ihan liian kiireisiä pohtiessaan omaa napaansa ja huoliaan. 

Viime aikoina olen ruvennut kiinnittämään erityisesti huomiota siihen miten oikein itselleni puhun. Meni aika pitkään etten edes tiennyt juttelevani itselleni, mutta kun lueskelin jotain juttuja ihmisten sisäisen äänen vaikutuksesta omaan mieleen ja minäkuvaan, aloin itsekin kiinnittämään omaan puheeseeni huomiota. Siihen sisäiseen puheeseen, ajatuksiin ja sellaiseen jatkuvaan alitajuiseen hölinään, mitä pieni pääni tekee koko ajan. Mitä tuo ajattelee, uskallanko, osaanko ja pitäisikö olla enemmän sellainen ja vähemmän tällainen?

Alkuun ajattelin etten oikeastaan kauheasti edes ajattele itsestäni mitään. Olen semmoinen kuin olen, mutten tiedostanut mitenkään erityisesti ajattelevani sitä. Enemmän luulin miettiväni ihan muita juttuja ja muiden ihmisten tekemisiä. Luulin havainnoivani tapahtumia ja ihmisiä paljon enemmän kuin omaa olemassaoloani. Kunnes huomasin, että oikeastaan suuri osa pääni läpi kulkevista miljoonista ajatuksista liittyikin minuun. Mitä osaan, mitä haluan, mitä pelkään, miltä näytän ja miltä tuntuu. Minäminäminäminä ja minä. Ja erityisen harmillista oli huomata miten rumasti usein puhun itselleni. 

Kun mietin mitä omalle #kutsumua-lapulleni kirjottaisin, tajusin että kaikki mieleen tulleet sanat olin kyllä kuullut ensin ihan omasta päästäni. Ei kukaan oikeasti olekaan ehkä sanonut Reetan olevan turhan pohdiskeleva, utelias tai liikaa valittava. Mutta itse joskus luulen olevani kaikkea sitä. Vaikka oikeasti olenkin vaan äärimmäisen kiinnostunut elämästä.  

Jos jossain haluaisin olla parempi, niin usein olisin itselleni paljon kivempi. Puhuisin itselleni yhtä kannustavasti kuin elämää epäröivälle parhaalle kaverille ja olisin yhtä ylpeä kuin Eliaksesta, kun se oppi viime viikolla uuden tempun alle minuutissa. 

Vaikka kaverit ja mukavia sanoja sanovat ihmiset ovat ihania, olisi kiva kuitenkin itse olla se paras kaveri juuri minulle.