Näytetään tekstit, joissa on tunniste Muistot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Muistot. Näytä kaikki tekstit

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Kiitos Helsinki 2011-2015


Kun mietin millaisten mutkien kautta tähän on tultu, oli hassua löytää itseni yksi ilta lenkiltä Hietalahden rannasta niin haikein mielin. Kuuntelin kun lokit kirkuivat ja pari myöhäistä turistia huuteli Sibelius-monumentin putkiin. Aurinko laski vaaleanpunaisena jonnekin sumuisen Rajasaaren taakse ja Elias jahtasi lempihanhiaan. Mietin, miten olo oli vähän kuin loman viimeisenä iltana. Samaan aikaan onnellinen ja niin haikea, että ihan vähän sattui. Regatta sulki oviaan ja mietin niitä kaikkia kertoja, kun sen 1,5 euron nuotimakkarat ovat pelastaneet laukkaavan mieleni. Ja Eliaksen hädän siitä, että kahvilanpöydät hyökkää taas päälle.

Muistelin niitä miljoonia kertoja, kun jatkuva ratikoiden ja metrojen kolina on kuristanut kurkkua. Kun olen nieleskellyt kyyneleitä aamuruuhkassa miettien, että haluaisin vain johonkin missä on hiljaista. Johonkin, missä ei tarvitsisi olla jatkuvasti kylässä ja jonkun tiellä. Miten olen koittanut miettiä, mistä miljoonan ihmisen kiire syntyy ja miten kellään on aikaa tai rahaa tehdä tänne kotinsa.

Kävellessäni taas kerran ohi Lasten- ja Naistenklinikoiden, hymähdin miten hassua on että juuri kun naapurissa olevalle synnytyssairaalalle olisi tarvetta, lähden karkuun.



Viimeiset kaksi vuotta olen melkein joka ikinen päivä koittanut löytää edes yhden hyväksyttävän syyn lähteä pakoon tätä hässäkkää. Töitä, kovia ääniä ja toisten kaupungissa elämistä. Kaikista eniten yksin heräämistä ja yksin pään tyynyyn painamista. Ikinä en missään ole ollut niin yksin kuin täällä. En edes silloin kun olin ihan oikeasti yksin tasan toisella puolella maapallo.

Välillä yksinolo on ollut ihanaa, mutta usein täällä kaveripiknikkien ja kaverin kanssa juostujen iltalenkkien keskellä yksinolo tekee myös ihan äärettömän kipeää. Se kun asuu isossa kaupungissa ihmisten keskellä kuitenkin ilman ketään kelle soittaa perjantaikaljalle tai maanantailenkille. Näin isoon paikkaan on ollut helppo hukkua ja jatkuva ihmisten vilinä ja äänet on toisaalta pitäneet minut yksinäisinä iltoina myös järjissäni.



Kiitos Töölönlahti, Stadionin torni ja Manskun ratikoiden kolina. Pahvilaatikot odottaa eteisessä ja nyt sanon ne kauan odotetut heipat. Oli hauskaa, pimeää, väsyttävää ja nauruntäyteistäkin. Sydänystäviä meistä ei tullut, mutta joku pieni palanen minua tänne silti jää. Jätän sen hyvillä mielin samoin kun jätän yksinäiset, hiljaiset illat ja hiljaa heräilevät aamut. Pidä hyvänä, nähdään taas.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Just another day

On tankattu macaa, kookosöljyä ja ties vaikka mitä, mutta silti se syysflunssa löysi minunkin peittoni alle. Joten täällä sitä majaillaan peittokasa ja kissavideot seurana.

Pitkästä aikaa unohduin selailemaan vanhaa blogia ja voi miten tuli ikävä sitä aikaa, kun oli kaikki aika maailmassa pohtia ja kirjoitella juttuja.



Se oli nimittäin sitä aikaa, kun aloin ensimmäisen kerran kipuilemaan uravalintani ja töiden kanssa ja äitin kauhistukseksi päädyinkin sanomaan ihanalle työpaikalle heipat ja hyppäämään tyhjän päälle. Silloin se tuntui ajoittain ihan hirveälle, mutta jälkeenpäin huomaan, että se on ollut yksi nuoruusvuosieni merkittävimpiä juttuja. On jotenkin hurjan hauskaa, että pala taivaltani aikuiseksi on tuolla kirjoissa ja kansissa ja sieltä voin joskus katsoa miten minusta tuli minä. Rakkaita muistoja.


Olen koittanut aina olla itselle ja muille sellaisen oman kokoisen ja rohkean elämän puolestapuhuja. Ihailen omaa polkuaan reippaasi tallustavia ihmisiä ja erityisesti tykkään siitä, että kenenkään muun polku ei voi kuitenkaan olla omani. Kirjoittelin joskus rohkeasta serkustani ja täällä blogissa muista reippaista ja rakkaista.

Omaa elämäänsä katselee kuitenkin niin läheltä, että siihen kasvaa usein liian kiinni tehdäkseen kovinkaan usein mitään suurta ja hurjaa. Ja ehkä hyvä niin. Mutta juuri siksi minusta on kullan arvoista, että ne rohkeisiin loikkiin johtaneet ajatukset on jossain tallessa. Tänään muistaisin ne nimittäin ihan erilaisina. Ja kun aika on vienyt nuo muistot hiukan omaa nenää kauemmas, osaa nähdä monet tapahtumankulut ihan erilaisina.



Ne vääryydeltä tuntuneet itketyt itkut ja pienet sattumukset onkin juuri ne, millä oli kaikista eniten merkitystä. Se yksi ilta, yksi puhelu tai yksi työpaikka saattaa olla tällä elämänmittaisella pidemmällä matkalla juuri se puuttuva palanen.


Monesti olen miettinyt, että on ihan höpöhöpöhommaa kirjoitella nykyaikana blogia. Melkein yhtä monesti olen myös kiitollinen siitä, että niin paljon on täällä tallessa.

(Tuo ensimmäinen kuva on muuten ihan tasan vuoden takaa silloisilta kotikonnuilta. Sielläkin oli aika kivaa).

tiistai 24. kesäkuuta 2014

16-vuotiaalle minulle

Vanhoilla kotikonnuilla Lilyssä oli hauska haaste siitä, mitä eväitä elämään haluaisi antaa kymmenen vuoden takaiselle itselle. Ryhdyin eilen innokkaasti haasteen kimppuun ja aloin kaivelemaan vanhoja aika tarkalleen kymmenen vuoden takaisia valokuviani. Niitä kaivellessani törmäsin myös neljään kokonaiseen puhki kirjoitettuun päiväkirjaan. Ou nou, aika ei vielä selkeästikään ole kullannut muistoja tai laskenut myötähäpeän määrää edes siedettävälle tasolle, koska en kyennyt kahlaamaan niitä läpi kolmea satunnaista lausetta enempää. Huh, ehkä niiden aika tulee vielä.

Eilen kirjoittaminen kuitenkin jäi myös siitä syystä etten keksinyt yhden yhtä asiaa mitä tietäisin muka nyt paremmin kuin silloin. En tiedä kertooko se enemmän harvinaisen viisaasta 16-vuotiaasta vai epäkypsästä 26-vuotiaasta, mutta jotenkin epäilen jälkimmäistä. Höh.

Jotain matkan varrella olen silti ymmärtänyt. En niinkään siksi, ettäkö olisin viisastunut ja kasvanut, vaan nyt olen ihan vaan elänyt sellaisia juttuja, jotka 16-vuotiaana oli vasta edessä.

Vuonna 2004 olin näihin aikoihin laskeutunut 8-paikkaisella pikkukoneella melko varmasti Australian mantereen pienimmälle lentokentälle. Vastassa oli host-perheeni äiti ja isä ja kotona odotti kolme host-veljeä innosta pinkeänä futiskaverin saadessaan. Joku jossain oli ymmärtänyt väärin, sillä olinkin tyttö Suomesta eikä rugby ollut silloinkaan erityisen lähellä sydäntäni. No futiskavereita meistä ei tullut, mutta vuoden aikana meistä tuli kyllä vaikka mitä muuta. 

Jälkeenpäin ajatellen olen onnellinen siitä, etten tuolloin tiennyt oikein mitään tulevasta vuodesta, australialaisista tai elämästä noin muutenkaan. Jos jotain ohjeita olisin kuitenkin kaivannut, olisi ne olleet tässä:

- Älä kiukustu vaikka alkuun olet väsynyt ja kaikki tuntuu ärsyttävältä. Ihan kaikki ihmiset ympärilläsi tarkoittavat hyvää. Vaikka joudut vastaamaan samoihin kysymyksiin Suomesta kolmatta kymmenettä kertaa ja opettamaan kaikille ulkomaalaista pällistelemään tulleille ”kiitos” ja ”ole hyvä”, vaikka tiedät ettei ne kuitenkaan enää muista kumpaakaan kolmen minuutin kuluttua. Joistain noista pällistelijöistä tulee vielä elämäsi rakkaimpia tyyppejä.

-  Jätä syömättä ne hemmetin vegemite-leivät. Ei, siitä aineesta ei koskan tule hyvää vaikka kuinka niitä yrität mussuttaa.

- Älä jätä nauttimatta, rakastumatta tai nauramatta siksi että tuo kaikki kiva loppuu aikanaan. Koska oikeastaan kaikkihan tässä elämässä loppuu joskus.


-  Ui enemmän meressä, vaikka aallot ovatkin isoja ja vesi suolaista. Koskaan elämässäsi ei tule välttämättä aikaa jolloin olisi yhtä helppoa hypätä mereen koulumatkalla.

- Lakkaa huolehtimasta tulevaisuudesta ja kotiinpaluusta. On erittäin todennäköistä, että olet melko lailla yhtä hukassa kymmenen vuoden päästä kuin nytkin, eli älä hyvä ihminen aloita aikuisuudesta stressaamista ihan vielä. Mieluiten et aloittaisi koskaan.

-  Soita välillä kotiin. Vaikkei facebookkia tai skypeä vielä ole, sinulla on kännykkä ja kotona jollain saattaa olla ikävä.

-  Älä sure niin kovasti kaikkia ketkä sinne jäävät. En väitä ettäkö samanlaista aikaa tulisi koskaan, mutta ole mieluummin kiitollinen siitä että se edes kerran oli. Tekisi mieli sanoa myös, että älä nyt hyvä tyttö nyyhkytä niitä kaikkia jäähyväiskirjeitä kerralla lentokoneessa kotimatkalla. Mutta nyyhkytä vaan, se menee kyllä ohi. 

- Vaikka olet ihan varma, ettei elämääsi tule koskaan ketään sinne jäävän ensirakkautesi veroista niin älä hötkyile. Joskus joku vielä osoittaa että olit pikkuisen väärässä. Ei ne ihan kulman takana odottavat tyypit vielä, mutta älä silti skippaa niitäkään. Muuten olisit kymmenen vuoden päästä siinä paljon tärkeämmässä suhteessa ihan yhtä kakara kuin nytkin.


- Mutta muuten, älä tee mitään toisin. Valitse juuri niin kuin aiot. Lähde ja jää juuri niin usein kuin parhaalta tuntuu. Ja muista pysyä juuri tuollaisena – olet hyvä tyyppi, vaikket aina sitä itse muistakaan.