Suurimmat kolotukset on ahdistaneet varmaan sitä varsinaista kipua enemmän ihan sen takia, että ennen raskautta olen aina ollut melkoisen terve ja kivuton. Ajoittaiset selkäkivut ovat ennen aina menneet ohi tunneissa tai päivissä ja vatsakivutkin yleensä ruokavaliota johonkin suuntaan tuunaamalla.
Siksi on ollut pikkuisen ahdistavaa olla melkein joka päivä jostain kohtaa krempallaan. Eikä ainakaan vähiten sen vuoksi, ettei tuota rehellistä vitutusta ole päässyt purkamaan kunnolla liikuntaan. Siis siihen räkä poskella suoritettuun verenmakuiseen hikoiluun, ei mihinkään muka-reippaaseen kävelyyn tai salilla notkumiseen.
Raskausajan liikunta on varsinkin näin raskauden lähestyessä loppuaan ollut kovin erilaista kuin minun normaalit jumppailut. Olen tosin ollut varsin onnellisessa asemassa siinä, että olen ylipäätään pystynyt liikkumaan koko raskauden ajan. Jos sitä alkuajan kammotustalvea ei lasketa. Tai no, olisin minä silloinkin pystynyt liikkuumaan. Ei vaan yksinkertaisesti huvittanut. Jälkeenpäin ajatellen olisi ehkä kannattanut huvittaa, niin alkutalvi olisi saattanut olla vähän vähemmän kamala ja musta. Äkkiä ne kammotusolotkin on kuitenkin unohtuneet ja siitäkin ajasta selvittiin.
Toisen kolmanneksen liikuin vielä suht entiseen malliin, mitä nyt ne mieluisimmat bodycombatit ja superhyperspinningit jäivät pois aika ilkeiltä tuntuvista supistuksista johtuen. Kävin kuitenkin vielä melko säännöllisestikin bodypumpissa, -stepissä ja –balancessa. Ihan vaivihkaa salillakäynti ja ihan peruskävelylenkit alkoivat kuitenkin korvata jumpissa heilumista yhä useammin. Hikiliikuntakerrat alkoivat vähentyä tasaisesti sitä mukaa mitä lähemmäs toinen kolmannes lähestyi loppuaan. Oikeasti juoksemassa taisin käydä viimeisen kerran tammi-helmikuussa siinä 20 raskausviikon tienoilla ja sen jälkeen olen ottanut juoksuaskeleita lähinnä ihan fiilistelymielessä silloin tällöin.
Ennen raskautta luulin, että raskaus ja viimeistään vauva vievät liikkumis- ja oikeastaan koko elämiskyvyn ihan kokonaan. Olin varma, että turpoaisin muodottomaksi palloksi, enkä voisi nousta sohvalta viimeiseen kolmeen kuukauteen. Mutta tässä sitä vaan ollaan hyvän matkaa viimeisellä kolmanneksella ja ihan hengissä. Osansa suht siedettävään oloon on varmasti hyvällä tuurilla, mutta väittäisin että myös pienellä viitsimisellä. Elias pakottaa ylös ja ulos ihan samalla lailla kuin ennenkin, eikä muukaan kotiväki nyt kovin paljoa sääliä valituksilleni ole osoittanut. Yritetty kyllä on…
Vaikka sitä pään tyhjentävää ekstaattista hikiräkäliikuntaa on ihan jumalaton ikävä, niin sanoisin että tämä löllöttelyliikunnaksi kutsumani heiluminen on pitänyt minut suht täysissä sielun ja ruumiin voimisissa lokakuusta asti. Joka kerta on liikkumisen jälkeen sattunut ja ahdistanut hiukan vähemmän kuin sinne lähtiessä. No okei, se yksi ”no ei se nyt niin paha voi olla” intervalli-spinning oli ihan rehellisesti liikaa. Ja ehkä myös saatoin joskus ihan vähän itkeä tirauttaa, etten "ihan oikeasti pääse noin saakelin kovaa" J:n vetäessä iltalenkillä superpowerwalkiaan kymmenen metriä taapertavaa mamma-askeltani edellä. Jotenkin tosi naurettavan lapsellisesti olen muutenkin ollut muille kovin kateellinen siitä, että joku voi tehdä burpeita tai sata vatsalihasliikettä. Tilani on kuitenkin varsin ohimenevä ja ihan itse aiheutettukin.
Aika kivaa on ollut huomata, että kyllä se pallokin vielä mukana kulkee kun vähän jaksaa raahata. Vaikka kaipaan kunnon hikoilua niin kovasti, että melkein välillä itkettää nähdä hikinen J ja sen vatsalihasakrobatiat salilla, olen myös pikkuisen ylpeä siitä miten hyvin olen pärjäillyt mammakävelyineni ja pallomahoineni. Ja samalla ihan saakelin kiitollinen siitä, että kroppani on jaksanut juuri nyt kun siltä on jotain pyydetty. Toivottavasti jaksaa vielä jatkossakin. Olisi kai joku synnytyskin tässä hoidettavana.
