Noniin, nyt kun ne isoimmat jutut on saatu pois alta, voinenkin tässä palata takaisin perushommiin.
Oikeasti tekisi mieli kirjoittaa ah-niin-ihanasta alkuraskaudesta, mutta ehkä en sittenkään. Ihan vaan koska:
A. Ketään (edes minua) ei kiinnosta tarinat pahoinvoinnista ja sohvanpohjalta avautuvista näkymistä.
B. Näen jo sieluni silmin ne kaikki lasta pitkällisesti yrittävät ihmiset omassakin lähipiirissäni, ketkä loukkaantuisivat tämmöisestä turhasta valituksesta, koska olenhan kuitenkin onnistunut tulemaan raskaaksi. Ja tottahan se on.
Mutta sanottakoon silti, että kiitos kiitos kiitos työpaikasta, joka mahdollistaa etätyöt ja vauvan isästä, joka ainakin esittää jaksavansa kuunnella valituksiani. Kiitos.
No niin, sitten päivän muihin aiheisiin...
Ai niin, ei ollut muuta. Koska olen viime viikot keskittynyt valittamaan ja voimaan pahoin. Hemmetti, hävettää itseänikin olla tämmöinen nyhverö. Tähän on tultava muutos.
On. Tultava. Muutos. Onhan sitä nyt lapsia ennenkin tähän maailmaan odotettu, ei tämä nyt ihan näin vaikeeta oikeasti voi hei olla, eihän?
(En ole tainnut pariin kuukauteen ottaa edes yhden yhtä valokuvaa. Toistaiseksi mennään ilman kuvia siis.)
maanantai 24. marraskuuta 2014
torstai 20. marraskuuta 2014
Seis maailma
Olen viime viikot kirjoittanut varmaan kymmenen juttua tuonne luonnoksiin talteen. Ajatellut, että vaikken halua kertoa niitä ihan omimpia ajatuksia kaikille täällä, haluan kuitenkin pitää ne tallessa niiden aikojen varalta kun en enää muista mitä juuri nyt ajattelin.
Olen halunnut kirjoittaa häistä, pimeästä syksystä ja peloista. Jännityksestä, muutoksista ja koulujutuista (sain vihdoinkin ekan avoimen kurssin puolikkaan väkerrettyä kasaan, wuhuu!). Mutta kun asiaa on paljon, en ole oikein osannut taas sanoa yhtään mitään. Ja kun en uskalla sanoa mitään, mietin kaikkea koko ajan vaan omassa päässäni. Se ei ole hyvä juttu, se.
Nyt ajattelen monista asioista jo ihan eri tavalla kuin pari viikkoa sitten. Silti haluan kertoa miltä oikeasti tuntui juuri silloin, kun vähän kaikki menikin yhtäkkiä mullin mallin. Silläkin uhalla, että nämä on tosi, tosi henkilökohtaisia juttuja ja minua jännittää kertoa. Jännittää, että mitä ihmiset ajattelee ja jännittää jos käykin vielä jotain pahaa.
Mutta äh, sitä sanotaan kai elämäksi.
------
Oli lokakuinen lauantai-iltapäivä meidän Rauman kodissa ja kello oli ihan yhtäkkiä pysähtynyt. Ja siirtynyt käymään aikaa ennen ja jälkeen sen lokakuisen lauantain.
Tasan viikkoa aikaisemmin olin istunut J:n kanssa anoppilan keittiön pöydän ääressä ja ollut jotenkin hurjan hämmentynyt. Olin aina pitänyt kovasti itsestäänselvyytenä, että haluan lapsia. Sitten joskus. En ollut koskaan oikein päässyt missään keskusteluissa ihan tarkasti jyvälle siitä, milloin tämä joskus voisi olla. Oletin että vähän samalla lailla kuin rakkaudessa, senkin sitten vaan tietäisi. Silloin sanoin sen kuitenkin ensimmäistä kertaa ihan ääneen, että en olekaan enää yhtään varma.
Kun vertaan itseäni vaikkapa kivat ekonominhommat lastentarhoihin vaihtaneeseen siskooni, en ole oikeastaan melkein yhtään lapsirakas. Lapset on minusta ihan kivoja kun ne on jonkun toisen, mutten ole oikein koskaan päässyt niiden kanssa ihan samalle tasolle. Lapset pitää hurjan kovaa ääntä ja tuntuvat olevan hiljaisinakin niin kovin vaativia. Ensin on yövalvomiset, koliikit, sormiruokailut ja uhmaiät. Sitten tuleekin jo angstiriehumiset ja kaljapullot sängyn alla.
Siinä hetkessä anoppilan pöydän ääressä, sanoin aika selvästi J:lle ääneen etten olekaan enää yhtään varma haluaisinko tai jaksaisinko sitä kaikkea säätöä. Meillähän on tosi kivaa ihan kolmistaankin.
Ja hittolainen kun elämä on välillä juuri semmoinen salakavala huppupää, joka kaartaa takavasemmalta mustalla skootterilla kylkeen ja lujaa. Juuri kun kaikki oli nätisti suunniteltu kivaan pikku kalenteriin, keskelle elämää tipahtaakin jotain aivan muuta. Töissä niitä sanotaan showstoppereiksi – oikeassa elämässä yllätysvauvoiksi.
Istuin Rauman kodin keittiönpöydän ääressä naama ison O-kirjaimen kokoisena, hämmennyksen kyyneleet poskilla. En osaa, en uskalla ja mitä äitikin sanoo, sopersin minkä kyynelten seasta osasin. Olin aina luullut, että sinä hetkenä kun raskaustesti näyttää plussaa olisi jotenkin valmis ja varma. Minua ihan vaan pelotti.
Ulkona oli niin harmaata kuin lokakuussa vaan voi olla ja radiosta soi Nopsajalan ”Seis maailma”. Katsoin keittiön ikkunasta näkyvää harmaata maisemaa, joka sekin näytti jotenkin ihan erilaiselta.
Pyyhin kyyneleet paidan hihaan ja J halasi niin kovaa, ettei sen edes tarvinnut sanoa mitään ääneen. Kaikki järjestyy kyllä.
----
Tuolta tuntui silloin - nyt onneksi jo vähän erilaiselta. Vieläkin pelottaa, mutta enemmän sen toisen kuin omasta puolestani. Melkein yhtä paljon pelottaa kertoa kellekään näitä uutisia, enkä vieläkään uskalla sanoa kovin monelle ääneen "vauva". Ihan vaan koska pelottaa sitten joutua selittelemään kaikille jos jotain sattuisi.
Mutta siis öö, selittelemään mitä? Kyllähän kaikki aikuiset ihmiset tietää, että asioita tapahtuu. Sikiöitä kuolee, vauvoja kuolee, aikuisia kuolee ja mummojakin kuolee. Eikä se oikeastaan tee tästä hetkestä yhtään vähäpätöisempää tai vähemmän totta.
Eli kyllä, meille tulee vauva.
Ehkä. Toivottavasti. Jos vaan kaikki menee hyvin. Meneehän kaikki hyvin? Oltaisiinhan me mieluummin se 95% kuin se 5%, joohan? Tämä on kuulkaa minunlaiselle suunnittelijalle ja pärjääjälle ihan hemmetin hyvä koulu. Kun ei voi tehdä muuta kuin odottaa ja toivoa, mutta itse ei voi vaikuttaa juuri mihinkään. Voi vaan luottaa siihen, että kaikki järjestyy, ihan aina.
Olen halunnut kirjoittaa häistä, pimeästä syksystä ja peloista. Jännityksestä, muutoksista ja koulujutuista (sain vihdoinkin ekan avoimen kurssin puolikkaan väkerrettyä kasaan, wuhuu!). Mutta kun asiaa on paljon, en ole oikein osannut taas sanoa yhtään mitään. Ja kun en uskalla sanoa mitään, mietin kaikkea koko ajan vaan omassa päässäni. Se ei ole hyvä juttu, se.
Nyt ajattelen monista asioista jo ihan eri tavalla kuin pari viikkoa sitten. Silti haluan kertoa miltä oikeasti tuntui juuri silloin, kun vähän kaikki menikin yhtäkkiä mullin mallin. Silläkin uhalla, että nämä on tosi, tosi henkilökohtaisia juttuja ja minua jännittää kertoa. Jännittää, että mitä ihmiset ajattelee ja jännittää jos käykin vielä jotain pahaa.
Mutta äh, sitä sanotaan kai elämäksi.
------
Oli lokakuinen lauantai-iltapäivä meidän Rauman kodissa ja kello oli ihan yhtäkkiä pysähtynyt. Ja siirtynyt käymään aikaa ennen ja jälkeen sen lokakuisen lauantain.
Tasan viikkoa aikaisemmin olin istunut J:n kanssa anoppilan keittiön pöydän ääressä ja ollut jotenkin hurjan hämmentynyt. Olin aina pitänyt kovasti itsestäänselvyytenä, että haluan lapsia. Sitten joskus. En ollut koskaan oikein päässyt missään keskusteluissa ihan tarkasti jyvälle siitä, milloin tämä joskus voisi olla. Oletin että vähän samalla lailla kuin rakkaudessa, senkin sitten vaan tietäisi. Silloin sanoin sen kuitenkin ensimmäistä kertaa ihan ääneen, että en olekaan enää yhtään varma.
Kun vertaan itseäni vaikkapa kivat ekonominhommat lastentarhoihin vaihtaneeseen siskooni, en ole oikeastaan melkein yhtään lapsirakas. Lapset on minusta ihan kivoja kun ne on jonkun toisen, mutten ole oikein koskaan päässyt niiden kanssa ihan samalle tasolle. Lapset pitää hurjan kovaa ääntä ja tuntuvat olevan hiljaisinakin niin kovin vaativia. Ensin on yövalvomiset, koliikit, sormiruokailut ja uhmaiät. Sitten tuleekin jo angstiriehumiset ja kaljapullot sängyn alla.
Siinä hetkessä anoppilan pöydän ääressä, sanoin aika selvästi J:lle ääneen etten olekaan enää yhtään varma haluaisinko tai jaksaisinko sitä kaikkea säätöä. Meillähän on tosi kivaa ihan kolmistaankin.
Ja hittolainen kun elämä on välillä juuri semmoinen salakavala huppupää, joka kaartaa takavasemmalta mustalla skootterilla kylkeen ja lujaa. Juuri kun kaikki oli nätisti suunniteltu kivaan pikku kalenteriin, keskelle elämää tipahtaakin jotain aivan muuta. Töissä niitä sanotaan showstoppereiksi – oikeassa elämässä yllätysvauvoiksi.
Istuin Rauman kodin keittiönpöydän ääressä naama ison O-kirjaimen kokoisena, hämmennyksen kyyneleet poskilla. En osaa, en uskalla ja mitä äitikin sanoo, sopersin minkä kyynelten seasta osasin. Olin aina luullut, että sinä hetkenä kun raskaustesti näyttää plussaa olisi jotenkin valmis ja varma. Minua ihan vaan pelotti.
Ulkona oli niin harmaata kuin lokakuussa vaan voi olla ja radiosta soi Nopsajalan ”Seis maailma”. Katsoin keittiön ikkunasta näkyvää harmaata maisemaa, joka sekin näytti jotenkin ihan erilaiselta.
Pyyhin kyyneleet paidan hihaan ja J halasi niin kovaa, ettei sen edes tarvinnut sanoa mitään ääneen. Kaikki järjestyy kyllä.
----
Tuolta tuntui silloin - nyt onneksi jo vähän erilaiselta. Vieläkin pelottaa, mutta enemmän sen toisen kuin omasta puolestani. Melkein yhtä paljon pelottaa kertoa kellekään näitä uutisia, enkä vieläkään uskalla sanoa kovin monelle ääneen "vauva". Ihan vaan koska pelottaa sitten joutua selittelemään kaikille jos jotain sattuisi.
Mutta siis öö, selittelemään mitä? Kyllähän kaikki aikuiset ihmiset tietää, että asioita tapahtuu. Sikiöitä kuolee, vauvoja kuolee, aikuisia kuolee ja mummojakin kuolee. Eikä se oikeastaan tee tästä hetkestä yhtään vähäpätöisempää tai vähemmän totta.
Eli kyllä, meille tulee vauva.
Ehkä. Toivottavasti. Jos vaan kaikki menee hyvin. Meneehän kaikki hyvin? Oltaisiinhan me mieluummin se 95% kuin se 5%, joohan? Tämä on kuulkaa minunlaiselle suunnittelijalle ja pärjääjälle ihan hemmetin hyvä koulu. Kun ei voi tehdä muuta kuin odottaa ja toivoa, mutta itse ei voi vaikuttaa juuri mihinkään. Voi vaan luottaa siihen, että kaikki järjestyy, ihan aina.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)