Meatless Monday ja linssipihvit

Jahas, jo lähes perinteeksi muodostunut Meatless Monday saa jatkoa.

"Mitä ruuaks?", kysyin J:ltä töistä lähtiessäni ja "jotain tsatsikia", se vastasi. Se alkaa selvästi oppia. Jos vastaus olisi ollut "lasagnea", "pizzaa" tai "kasvissosekeittoa", niin todennäköisesti mikään ei olisi kelvannut. Liian hankalaa, liian rasvaista ja liian tylsää. Mutta kun antaa vastaukseksi vaan jonkun ainesosan niin silloin on vähän niin kuin ottanut osaa ja ollut kiinnostunut, mutta silti minä saan loppujen lopuksi päättää. Pääkokki kun olen.

Ja avot, linssipihvejä ja tsatsikia. Valmistusaika: maanantaihin sopiva, vaativuus: nolla, kuolleita possuja: nolla. Ten points. Yhtä hyvin saman voisi tehdä varmaankin esim. kikherneistä. 

Linssipihvit (gluteeniton)

Tarvitset:

- n. 3 dl linssejä

- kasvisliemikuution (ei pakollinen)

- sipuli

- 3 valkosipulin kynttä

- 2 munaa

- 2 rkl maizenaa tai muuta jauhoa

- juustokuminaa

- chiliä

- inkivääriä

- suolaa

1. Huuhtele ja keitä linssit kasvisliemessä pakkauksen ohjeen mukaan. Valuta kypsät linssit siivilässä kuiviksi ja anna jäähtyä. 

2. Pilko sipuli, valkosipuli, chili ja inkivääri ja paista ne pannulla öljyssä. Lisää sekaan muut mausteet. 

3. Sekoita sipuli-mausteseos linsseihin ja lisää mausteita tarvittaessa. Lisää kananmunat sekä jauhot ja sekoita massa tasaiseksi. 

4. Nostele taikinasta lusikalla pannulle isohkoja nokareita ja painele tasaiseksi. Paista pannulla öljyssä tai voissa, kunnes pihvit ovat kullanruskeita (n. muutama minuutti per puoli)

Tarjoa kera tsatsikin (turkkilainen jogurtti, kurkkuraaste, valkosipuli, sitruunamehu, kevätsipuli) ja haluamasi lisukkeen. 

Kesäkivaa

Jopas oli hurlumhei-viikonloppu. Oli remppatalkoita Kotkassa, kavereita ja kolmekymppisiä Lappeenrannassa ja kotona vielä perus-sunnuntaiblöijäiluja, eli jalkapalloa ja juustonaksuja. Taas kerran, kiva viikonloppu.

Kerroinkin jo joskus ihanasta serkustani, Saarasta. Nyt tyttönen on päässyt jo aikuisen naisen ikään ja sitä sitten humpattiin melkoisen tyylikkäästi lauantaina Lappeenrannassa. Ihana tyttö, ihanat juhlat.

Kemujen teemana oli sankarin toiveesta kaikki Anitahirvos-tyylinen ja erityisesti leopardikuosit. Omasta kaapista ei löytynyt yhden yhtä eläin- saatika leopardikuosista vaatetta, joten sattuipas sopivasti että saatiin yöpyä Lappeenrannassa sellaisten kavereiden nurkissa, mistä löytyi jos jonkinmoista eläinaiheista vermettä. Ja kreppirauta! Se olikin täysin muistikuvieni vastaisesti ihan loistava kapistus, pitää ehkä ruveta kirppareilta sellaista metsästämään…

Saaran kotona on vuosien saatossa vietetty jos jonkinmoisia kekkereitä häistä mummon kuusikymppisiin. Muistan ihan pienestä asti, että aina siellä on ollut tarjoilut ja koristelut ihan viimosen päälle. Ja niin oli taas, vaikka järkkäilyistä oli vastanneet jokapaikanhöylä-Saaran sijasta sen ihanat kaverit. Ja olipa meinaan melkosen hienot kekkerit!

Silti yksi viikonlopun parhaita hetkiä oli jäädä yksin nukkumaan, kun pojat lähti vielä kattelemaan illan peliä kylille. Selailin peiton alla päivän Intsagramit ja simahdin tyytyväisenä puhtaisiin valmiiksi pedattuihin lakanoihin. Omiin kolmekymppisiin on vielä monta vuotta ja kuulostan jo näin vanhalta. Mutta ei se mitään, koska uni on parasta.

My pride and joy

Olo kuin vanhalla iloisella mummolla. Semmosella, joka istuu kiikkustuolissa ja katselee lastenlasten kuvia hyllyllä. Toivoo hyviä tuulia heidän poluilleen. Iloitsee onnistumisia ja huolehtii murheita. 

Sellaista tämä välillä nimittäin on, kun oma elämä on tällä havaa vähän tylsän tasaista. On perustöitä, peruspäiviä, perusjunnaavia opiskeluita ja peruskoiranpissatuslenkkejä. Peruselämää kaiken kaikkiaan. Hyvää, mutta tasaista.

Ja sitten on noita muita. Meinaan pakahtua onnesta kun ihana serkkuni saattoi eilen maailmaan todennäköisesti maailman kauneimman pienen ihmisen. En ole vielä nähnyt sitä, mutta uskoisin näin. Serkku-tyttöni on meinaan reippain ja mahtavin tuntemani nuori äiti-ihminen. Omani jälkeen ehkä yksi parhaista.

Sitten on tuo siskokin. Olen ihan lapsellisen ylpeä rohkeasta ja isosta siskostani, joka meistä kahdesta uskalsi ensimmäisenä tehdä sen mistä ollaan puhuttu kymmenien ja kymmenien kahvikupillisten ja kaljatuoppien äärellä. Eli siitä kun jotain tartteis tehdä. Ollaan vatvottu, valitettu ja vähän pelättykin.

Ja se tyttö vaan meni ja teki. Kuuli tänään päässeensä siihen kouluun, mihin se höpönassu on aina halunnut. Sinne mihin se vaan ei koskaan ole lähtenyt ihan vaan siksi että on kuvitellut että eihän se nyt käy kun kerran on valintansa jo tehnyt. Mutta kyllähän se kävi. Kaikki onnistui, järjestyi ja lutviintui ja elämä jatkuu ihan samalla lailla kuin ennenkin. Pikkuisen parempana ja omemman tuntuisena vain.

Voi tyypit elämässäni, kun vaan tietäisitte miten ylpeä teistä oonkaan.  

16-vuotiaalle minulle

Vanhoilla kotikonnuilla Lilyssä oli hauska haaste siitä, mitä eväitä elämään haluaisi antaa kymmenen vuoden takaiselle itselle. Ryhdyin eilen innokkaasti haasteen kimppuun ja aloin kaivelemaan vanhoja aika tarkalleen kymmenen vuoden takaisia valokuviani. Niitä kaivellessani törmäsin myös neljään kokonaiseen puhki kirjoitettuun päiväkirjaan. Ou nou, aika ei vielä selkeästikään ole kullannut muistoja tai laskenut myötähäpeän määrää edes siedettävälle tasolle, koska en kyennyt kahlaamaan niitä läpi kolmea satunnaista lausetta enempää. Huh, ehkä niiden aika tulee vielä.

Eilen kirjoittaminen kuitenkin jäi myös siitä syystä etten keksinyt yhden yhtä asiaa mitä tietäisin muka nyt paremmin kuin silloin. En tiedä kertooko se enemmän harvinaisen viisaasta 16-vuotiaasta vai epäkypsästä 26-vuotiaasta, mutta jotenkin epäilen jälkimmäistä. Höh.

Jotain matkan varrella olen silti ymmärtänyt. En niinkään siksi, ettäkö olisin viisastunut ja kasvanut, vaan nyt olen ihan vaan elänyt sellaisia juttuja, jotka 16-vuotiaana oli vasta edessä.

Vuonna 2004 olin näihin aikoihin laskeutunut 8-paikkaisella pikkukoneella melko varmasti Australian mantereen pienimmälle lentokentälle. Vastassa oli host-perheeni äiti ja isä ja kotona odotti kolme host-veljeä innosta pinkeänä futiskaverin saadessaan. Joku jossain oli ymmärtänyt väärin, sillä olinkin tyttö Suomesta eikä rugby ollut silloinkaan erityisen lähellä sydäntäni. No futiskavereita meistä ei tullut, mutta vuoden aikana meistä tuli kyllä vaikka mitä muuta. 

Jälkeenpäin ajatellen olen onnellinen siitä, etten tuolloin tiennyt oikein mitään tulevasta vuodesta, australialaisista tai elämästä noin muutenkaan. Jos jotain ohjeita olisin kuitenkin kaivannut, olisi ne olleet tässä:

- Älä kiukustu vaikka alkuun olet väsynyt ja kaikki tuntuu ärsyttävältä. Ihan kaikki ihmiset ympärilläsi tarkoittavat hyvää. Vaikka joudut vastaamaan samoihin kysymyksiin Suomesta kolmatta kymmenettä kertaa ja opettamaan kaikille ulkomaalaista pällistelemään tulleille ”kiitos” ja ”ole hyvä”, vaikka tiedät ettei ne kuitenkaan enää muista kumpaakaan kolmen minuutin kuluttua. Joistain noista pällistelijöistä tulee vielä elämäsi rakkaimpia tyyppejä.

-  Jätä syömättä ne hemmetin vegemite-leivät. Ei, siitä aineesta ei koskan tule hyvää vaikka kuinka niitä yrität mussuttaa.

- Älä jätä nauttimatta, rakastumatta tai nauramatta siksi että tuo kaikki kiva loppuu aikanaan. Koska oikeastaan kaikkihan tässä elämässä loppuu joskus.

-  Ui enemmän meressä, vaikka aallot ovatkin isoja ja vesi suolaista. Koskaan elämässäsi ei tule välttämättä aikaa jolloin olisi yhtä helppoa hypätä mereen koulumatkalla.

- Lakkaa huolehtimasta tulevaisuudesta ja kotiinpaluusta. On erittäin todennäköistä, että olet melko lailla yhtä hukassa kymmenen vuoden päästä kuin nytkin, eli älä hyvä ihminen aloita aikuisuudesta stressaamista ihan vielä. Mieluiten et aloittaisi koskaan.

-  Soita välillä kotiin. Vaikkei facebookkia tai skypeä vielä ole, sinulla on kännykkä ja kotona jollain saattaa olla ikävä.

-  Älä sure niin kovasti kaikkia ketkä sinne jäävät. En väitä ettäkö samanlaista aikaa tulisi koskaan, mutta ole mieluummin kiitollinen siitä että se edes kerran oli. Tekisi mieli sanoa myös, että älä nyt hyvä tyttö nyyhkytä niitä kaikkia jäähyväiskirjeitä kerralla lentokoneessa kotimatkalla. Mutta nyyhkytä vaan, se menee kyllä ohi. 

- Vaikka olet ihan varma, ettei elämääsi tule koskaan ketään sinne jäävän ensirakkautesi veroista niin älä hötkyile. Joskus joku vielä osoittaa että olit pikkuisen väärässä. Ei ne ihan kulman takana odottavat tyypit vielä, mutta älä silti skippaa niitäkään. Muuten olisit kymmenen vuoden päästä siinä paljon tärkeämmässä suhteessa ihan yhtä kakara kuin nytkin.

- Mutta muuten, älä tee mitään toisin. Valitse juuri niin kuin aiot. Lähde ja jää juuri niin usein kuin parhaalta tuntuu. Ja muista pysyä juuri tuollaisena – olet hyvä tyyppi, vaikket aina sitä itse muistakaan.

Kasvistortillat

Nyt ei ihan ole lähtenyt toivotulla tahdilla tämä viikko, mutta oh well. Semmosta se on joskus näissä maanantaimeiningeissä.

Silloin kun ei ihan lähde, ruuan tekeminen on parasta tekemistä tahmaisille ajatuksille. Tänään säälin pikku pikku possusia ja menyyllä oli kasvistortilloja. Ehkä parhaita sellasia, koska lättysetkin tein itse. Melko yli-inhimillistä maanantaille, mutta tulipas hyviä. Ei sellasia surullisia ja valkosia, vaan pehmeitä ja keltaisia. Tekeminen ei ole lainkaan vaikeaa, ehkä pikkuisen aikaa vievää vaan. Mutta onnistuu näin arkenakin kun vähän viitsii.

Ja näistä lättysistä saisi muuten superhelposti gluteenittomiakin, koska vehnän osuus tässä ei ole kovinkaan kriittinen. Sen voi korvata vaikkapa tattarijauhoilla ja heittää sekaan ruokalusikallisen psylliumia. Kasvistäytteen lisäksi näiden supertortillojen päälle pääsi jo vakkariksi muodostunut avokadomössö, joka valmistuu partaäijästä ja avokadosta. Superhyvää sekin. 

 Tortillat

- 2 dl vehnäjauhoja

- 5 dl maissijauhoja

- 3 dl vettä

- 1 dl öljyä

- 1 tl suolaa

1. Sekoita kuivat aineet, lisää vesi ja öljy. 

2. Sekoita käsin tai haarukalla tasaiseksi taikinaksi. 

3. Anna lepäillä jääkaapissa n. 0,5 tuntia

4. Erottele taikinasta pallosia ja kauli ne haluamasi kokoisiksi lätyiksi. Voit myös vuorata leikkuulaudan kelmulla ja prässätä palloista lettuja esim. tasaisen lautasen avulla. 

5. Paista ohuita lättysiä kuivalla pannulla n. 2 min kummaltakin puolelta. Letut voi paistaa myös öljyssä,  jolloin tortilloista tulee rapsakampia (ja tietysti maukkaampia)

Kasvistäyte

- 2 paprikaa

- maissia

- sipuli

- mustia papuja

- Go green -pahvipurkki salsaa

- juustokuminaa

- chilijauhetta

- paprikajauhetta

- suolaa

- valkosipulia

- tuoretta korianteria

1. Pilko kasvikset ja kuullota pannulla öljyssä

2. Lisää mausteita mielen mukaan, maistele välillä

3. Viimeistele tuoreella korianterilla

Avokadokastike

- avokado

- 2 rkl turkkilaista jogurttia

- limemehua

- suolaa, pippuria ja tuoretta korianteria

1. Puolita avokado, poista kivi ja pilko. 

2. Muussaa avokado kulhossa ja sotke sekaan muut aineet. Maistele. 

Kesä ja mökki, voisitteko olla aina?

En mitenkään erityisesti välitä autossa istumisesta, mutta mökkimatkoja rakastan. Varsinkin kotimatkassa mökiltä kotiin sunnuntaina on minusta aina jotain kovin terapeuttista. Kolmessa tunnissa ehtii laskeutua ainakin pikkuisen lähemmäs tätä tavallista arkimaailmaa ja elämää Helsingissä. Voi pysähtyä ABC:lla ja katsoa ekaa kertaa peiliin koko viikonloppuna. Nähdä takkuisen tukan ja kesähymyn.



Tykkään hurjasti näistä kesäviikonlopuista mökillä ja siitä miten siellä voi elää ihan eri maailmassa kuin täällä kotona. Koko ajan on tekemistä, vaikkei oikeastaan tee yhtään mitään. Tykkään siitä miten kahvinkeittoon pitää siellä erikseen ryhtyä ja kahvikupin tiskaus käy aamun ohjelmanumerosta. Mökillä kaikki on sopivan hidasta ja mukavaa, tavallista ja pientä. Töissä kaikki taas tuntuu olevan niin suurta, kummallista ja hankalaa.



Aikansa ja paikkansa molemmilla, mutta silti olisin voinut kuunnella hiljaisuutta vielä yhden yön.

Nyt on hyvä

”Eräs läheiseni, alle kouluvuotiaan vanhempi sanoi minulle taannoin, että jos nyt saisi päättää, hän ei olisi lasta hankkinut. Hän ottaisi mieluummin kaikki omat harrastuksensa ja aikansa. Kyse ei ole siitä, etteikö hän rakastaisi lastaan yli kaiken, antaisi hänelle parhaansa – ja hän todella on hyvä ja vastuullinen vanhempi – mutta hän ei nauti lapsiperheen arjesta, ei aamupalan, lounaan, välipalan, päivällisen ja iltapalan tekemisestä, ei tunnin istuskelusta hiekkalaatikolla, ei jakuvasta lapsen kysymyksiin vastaamisesta, eikä eteenkään jatkuvasta rajojen vetämisestä lapselle, joka rajojaan kokeilee. ”

Juttu on ote Oisko tulta? –blogin jutusta, jossa kirjoittaja pohtii lasten saamista ja erityisesti muiden odotuksia siitä, että jossain kohtaa niitä lapsia on haluttava. Toiset niitä saavat, toiset eivät, mutta mukamas kaikkien pitäisi niitä haluta. On näemmä ihan ok kysyä kahvipöydässä, että millonkas teille tulee sitten niitä pieniä. Olisi kuulemma niin kivaa olla setä, mummo, vaari, serkku, kummi tai mikä vaan.

A-pu-a.

Kymmenen vuotta sitten kuvittelin, että tämän ikäisenä olisin varmasti jo äiti. Asuisin omakotitalossa ja kastelisin pelargonioita aamuisin. Käyskentelisin vauva rintarepussa omalla takapihalla ja leipoisin pullaa. 

Oikeassa elämässä asun pikkuisessa, mutta ihanassa kerrostaloasunnossa Töölössä ja olen juuri ja juuri pystynyt kasvattamaan yhden yhteiskuntakelpoisen koiran, joka on vain kerran vähän puraissut ohikulkijaa. No okei, kaksi. Yksi parhaista tietämistäni jutuista on katsoa peiton alla läppäriltä Klikkaa mua ja syödä sipsejä. Pyyhkiä tahmaiset kädet peittoon ja nukahtaa pesemättä hampaita. Tai juoda gin-tonic erityisen ärsyttävänä maanantainana. Ihan vaan koska voi. 

Ei saakeli, mitä se lapsikin sellaisesta äitistä sanoisi, joka töistä kotiin tullessa gin tonic kädessä ja suklaata suupielessä rupeisi lätkimään grandiosaa uuniin. Vai oisinkohan sellainen? Ehkä luopuisin kaikesta ja rupeaisin Äidiksi. Pesisin kestovaippoja ja hämmentelisin bataattisosetta aamusta iltaan. Luopuisin viimeisimmistäkin sosiaalisen elämän rippeistäni ja omistaisin koko elämäni tähtisilmieni kasvattamiselle. Ai että, sehän se vasta olisi elämää.

Luulin aina, että nämä jutut olisi jotenkin helppoja. Että kun vaan muuttaa omaan kotiin, ansaitsee omat rahat ja hankkii ikioman elämän, kaikesta tulee helppoa ja vapaata. Mutta nämähän on vaikeita hommia. Mitä jos en jaksaisikaan niitä lapsia? Jos se olisikin semmoinen ärsyttävä näsäviisas räkänokka? Jos se koko perhehomma rupeisikin ahdistamaan ja kaduttamaan?

Eniten pelottaisi se, etten olisi enää minä. Tai J ei olisi enää semmoinen hassu hölmö kuin se on. Jos me ei enää läheteltäisi typeriä Whatsapp-viestejä tai tapeltaisi huonosti tiskatuista viinilaseista. En enää pelkäisi tukehtuvani hikeen spinning-tunnilla tai jättäisi juomasta viimeistä tequilaa Cubassa. Semmoiset jutut pelottaa pientä ihmistä ja nämä on kuulkaa vakavia asioita.

Näitä jään siis pohtimaan ja suuntaan mökille kera yhden koiran ja neljän melkein aikuisen. Niinkin on aika hyvä.

Nights are for sleeping

Iltaa.

Eilen kaadoin aamukahvit puuroon ja tänään aamupuuron sokerit kahviin. Alkuviikosta olin aamulla lukinnut töiden pyörävarastossa oman sijasta naapurin pyörän. Oho.

Mietin, että miten aikasin alzheimer voi alkaa. Mietin myös, että pitäisiköhän vaan nukkua enemmän.

Pitäisi.

 

Uni on kepeästi lemppariasiani. Olen valvonut elämässäni ehkä kaksi yötä sen takia, etten ole saanut unta. Muuten nukun useimmiten mielelläni ja melkein aina hyvin. J aina nauraa kun käsken illalla laittamaan jalkapalloa hiljemmalle kun en saa nukuttua. Ja kahden minuutin päästä tuhisen syvässä unessa.

Eniten rakastan nukkumisessa sitä, että se parantaa kaiken. Mielen, silmäpussit ja surunkin. Olen luullut sen johtuvan vain siitä, että unen jälkeen sitä on vaan yleisesti pirteämpi ja osaa suhtautua asioihin järkevämmin. Mutta kuulin, että oikeastaan se taika tapahtuu jo unen aikana. Kun me yöllä nukumme, niin aivomme tekevät hirveästi kaikkea. Käyvät läpi päivän tapahtumia, miettivät ratkaisuja päivän polttaviin pähkinöihin ja ylipäätään virittelevät yhteyksiä jo seuraavaa aamua varten.

Aivot tekee yöllä samanlaisen boottauksen kuin minä teen tietokoneelle tai wlan-boksille silloin, kun se on jumissa eikä mikään toimi. Klikkaan uudelleenkäynnistä, ja hups, sehän toimii taas. Solmussa olevat piuhat suoristuvat ja pää on taas vähän kevyempi.



Nukutun yön jälkeen päivän ärsyttävät ja ahdistavat kokemuksetkin tuntuvat pikkuisen tavallisemmilta. Sanotaan, että yön aikana sitä saa etäisyyttä asioihin ja ihmisiin. Mutta tämä yöllinen järkevöityminen johtuu myös siitä, että yön aikana aivot läpikäy kaikkea päivän aikana tapahtunutta. Esimiehen ärsyttävät tokaisut, puolisolle pahasti sanotut sanat tai kissan kuolema rullaavat ympyrää päissämme öisinkin. Ja vaikka sitä voisi kuvitella, että silloinhan ne samat asiat ahdistavat aamulla kahta kauheammin, niin ihme kyllä se ei mene niin. Vaikka yön aikana läpikäymme niitä samoja kokemuksia, ne asettuvatkin silloin normaaleihin mittasuhteisiinsa. Se johtuu siitä, ettei nukkuva keho pysty oikeastaan tuntemaan mitään ahdistukseen, ärsytykseen tai suruun liittyviä fyysisiä tuntemuksia. Eli kaikki kokemukset ovat ihan vaan muistoiksi muuttuvia kokemuksia, eivätkä inhottavia tunteita.

Rakastan sitä tunnetta, kun ei illalla mukamas saa unta kun kaikki on niin hankalaa. On tekemättömiä töitä, tiskaamattomia tiskejä, juoksemattomia lenkkejä ja kokonainen elämä huolehdittavana. Kunnes jossain kohtaa sitä vahingossa vaan antaa olla ja huomaa nukahtaneensa. Herää aamulla ja kaikki tuntuu helpommalta.

Varmaan samasta syystä sorrun ihan liian usein käymään nukkumaan vihaisena. Vaikka mummo kuinka sanoi, ettei aurinko saa koskaan laskea vihan ylle. Anteeksi mummo, mutta kun olen iltaan mennessä usein niin väsynyt, etten vaan jaksa. En jaksa sopia puurokattilariitoja tai lojuvia futiskenkiä. Jaksan vaan kääntää kylkeä ja nukahtaa. Herätä aamulla, halata ja sanoa että olipa taas tyhmää.

Tämän takia ja siksi, että nukkuminen on ihanaa, haluan nukkua enemmän. Niin paljon, että herääminen on taas kivaa ja silmät aukeaisi ennen neljättä kahvimukia. Se tarkoittaa meillä aikaisia iltoja, mutta ei se mitään, kyllä ne facebookit ja iltasanomat odottaa.

Makoisia unia! 

Puolimatkan krouvi

Ja hups vaan se on taas keskiviikko.

Olen aina vierastanut sellaista elämää, jossa viikot ovat yhtä perjantain odotusta. Koska silloinhan sitä odottaa vaan, että elämä rullaa ohitse. Ja se on vähän hupsu ajatus.

Mutta no, olen silti joka päivä erittäinkin tietoinen siitä miten monta yötä viikonloppuun on. Ja joka viikko päivät hulahtaa ohi ihan yhtä nopeasti. Eihän sitä kerkeä kun käydä istahtamassa töissä ja pyörän selässä ja kohta kymppiuutiset onkin jo ohi. Mutta kyllähän sitä tänäänkin on tehnyt jo kaikenlaista.

Siinä se on. Eka selfie, kyllä on komia. J:n roimasti liian iso kypärä (oma hukassa, taas) oli ehkä päivän asun tyylikkäin osuus. Harmi kun kuvaan ei mahtunut ylisuuri mikki-college tai mutaiset tuulihousut. Kevät-kesä 2014 parhaimmillaan. Mutta älä äiti huolestu, vaihdoin minä töissä melko säädyllisiin työvaatteisiin.

Saattaapi olla, että omaan Etelä-Helsingin komeimman työmatkan. Nättejä maisemia ja olen havainnut, että sitä pitkin kulkee vain onnellisia ihmisiä. Ihan totta. Minulla on jo työmatkatuttujakin. Hei vaan, sinä Olympiastadionin ohi pyöräilevä poika ja baanaa säällä kuin säällä suhiva neon-värinen nainen. Olette reippaita. 

Töiden jälkeen autoiltiin Espooseen katsomaan serkkutyttösen uutta ihanaa kotia ja pientä poikaa. Toinen melkein samanmoinen odotteli vielä masussa. Naureskeltiin espoolaistumiselle, crocseille ja puutarhaletkulla linnuilta suojautuville sankareille. Pieni poika hurjasteli autoilla ja tykkäsi hämmästyttävän paljon hetelmistä, jätskistä ei niinkään.

Hitsi kun oli kivaa. Voitti töidenjälkeisen Facebook-koomailun melko kirkkaasti.

Hauskoja tyyppejä ja ok hommia. Ei pöllömpi puolimatkan krouvi. 

Pelkkää hyvää

Jos osaisin, antaisin useimmiten vaan olla. Esimerkiksi aamulla puoli kuudelta J:n kanssa aamupuuron keitosta tapellessa (Maito vai vesi ensin. Tärkeitä hommia, katsos). Kun huono käytös tai ilkeät sanat satuttaa ja tekisi mieli valittaa toisen käytös oikeaksi tai paremmaksi. Ja etenkin silloin kun huolehdin huomisesta. Tai oikeastaan silloin kun huolestun yhtään mistään. Niinä hetkinä voisi vaan päästää irti.

Koska Reetta hyvä, jokainen, siis ihan joka ikinen, huolesi, murheesi, surusi ja ärsytyksesi lähtisi pois jos vain antaisit olla. Päästäisit irti. Siispä, anna olla.

Toistan: anna olla.

Vain koska minunkin elämässä on asioita, joita en rakasta, se ei tarkoita ettenkö voisi koittaa puhua asioista hyvin ja kivasti. Koska jos asiaa oikein kovasti pohtii, niin hyvä ja kivahan on aika jees. Kun tämän yhden kerran täällä vaan ollaan, sinä, minä ja me kaikki, niin olisihan se suotavaa, että kaikilla voisi olla kaikki hyvin ja kivasti.

Tänään aamulla saatoin käydä uudestaan nukkumaan  kaksi kertaa. Ihan vaan koska maailma oli paha ja väsytti. Saatoin myös kiroilla  puurokattilan ääressä ja olla muutenkin aika ärsyttävää aamuseuraa. Purra huulta heitellessäni kuivumaan kaksi päivää pyykinpesukoneessa viihtyneitä sukkia. Kirota liian pienelle ja täydelle tiskialtaalle.

Mutta silti. Oli myös kukkia. Oli ihan viidakonkuuloisia ääniä lähimetsässä, iloinen ja yhteistyökykyinen koira ja aikainen työaamu. Oli niiden kaikista rakkaimpien naamat samalla tyynyllä herätessä.

Eli jos joskus olen pitkään poissa, se saattaa johtua siitä ettei ole mitään hyvää sanottavaa. No ei vaan, koska aina on hyvää. Pelkkää hyvää. 

Kesä-minä

Se on hassua, miten viikolla suunnittelee, pohtii ja vääntää ja kääntää hurjasti kaikkea. Elämää, rahaa, tulevaisuutta ja töitä. Miettii, että mitä sitä oikein pitäisi tehdä ja murehtii ihan hölmöjä juttuja.

Vaikka oikeasti kaikki on aika yksinkertaista, enkä tarvitse ympärilleni kauhean paljoa. Vähän ruokaa, hiljaisuutta, kylmän kaljan ja nuo tyypit. Siinä on oikeastaan kaikki.

Lastattiin perjantai-iltana pyörät katolle ja suunnattiin pitkällisen mennäkkö-vaiko-eikö-mennä -pohdinnan jälkeen mökille. Vaihtoehtona olisi ollut sosiaalista elämää ja pippaloita Helsingissä, mutta nyt kävi näin. Ja se saattoi olla viikon paras päätös.



Nukuin, kuolasin poskelle ja kävin naku-uinnilla. Söin aamupalaksi lettuja, luin lukematta jääneitä lehtiä ja poimin kesäkukkia pulloon.

Kesäjuttuja ja kesämiehiä. Kiva viikonloppu!