Miten meni, noin niinkuin omasta mielestä?

Vielä yksi raskausjuttu. Sitten lupaan siirtyä jo muihin päivän polttaviin aiheisiin. Kuten vaikka maidontuotantoon tai vaippoihin. 

Ei vaan, josko sitä vielä jonain päivänä heräisi ja huomaisi kykenevänsä vaikka ajatustoimintaan, joka ei koske vauvan nukkumista, syömistä tai vaipanvaihtoa. Se saattaa koittaa jo tänään kun jätän Pallen isän hoiviin ja lähden vallan ulkoilmaan Kotkan Meripäiville. Aion kapinallisena äitinä juoda myös kylmän siiderin, kivittäkää jos näette.

Kirjoitin synnytyshommista jo melko pitkällisesti täällä ja täällä.

Lyhyestä virsi kaunis: en olisi toivonut synnytyksen menevän noin. Kaikessa synnytysvalmentautumisessani olin keskittynyt pitämään mieleni avoimena, mutta vähän hölmönä olin kuitenkin olettanut homman etenevän edes löyhästi jotain tiettyä kaavaa seuraten. Se alkaisi lapsivesien menolla tai supistuksilla ja päättyisi helvetillisten odottelu- ja ponnistusvaiheiden jälkeen siihen, että saisin vauvan rinnalleni. Ei käynyt niin.

Kävi niin hyvin kuin vain voi ja totta kai olen siitä äärettömän onnellinen. Saimme juuri tuon lapsen juuri nyt, juuri tuon miehen kanssa. Ja se on pääasia. Mutta tässäkin asiassa jouduin hetken itsekkäänä kermapeppuna suremaan sitä etteivät asiat menneet kuitenkaan ihan suunnitelmieni mukaan.

Ehkä vähän juuri siksi koin meidän ihan ensimmäiset päivät ja viikot vähän pelottavina ja jälkeenpäin ajatellen oikeastaan aika paniikintäyteisinä. Näin käy varmaan kaikille ensi kertaa äidiksi tuleville, mutta omalla kohdallani tuo päänsisäinen kaaos johtui myös siitä että tunsin niin kovasti kaikkea mitä en muka olisi saanut tai halunnut tuntea.

Olisin halunnut olla vain sellainen rakkautta hehkuva äiti-ihminen, joka leijailee yöheräämisistä ja vaipparallista huolimatta pumpulisessa pilvihattarassa kilometrin päässä lattioille roiskuvista ruikulikakoista ja nännivoiteista. Mutta ei. Ensimmäisiin viikkoihin kuuluikin tuskallisia öitä eritteiden peittämissä lakanoissa pienten jalkaterien hakatessa metallisia mahaniittejä. Vessanpöntöllä pyyhkeeseen haudutettuja tuskanhuutoja, kun sisäelimet tuntuivat olevan silvottu ja heitetty takaisin mahaan väärässä järjestyksessä. Epävarmuutta ja ahdistusta siitä, ettei väsyneillä aivoillani todellakaan ollut hajuakaan miksi pieni avuton ihminen milloinkin itkee. Ekana kotonaolopäivänä laskin kuukausia siihen että Pallelle saisi antaa ensimmäisen lusikalla tarjottavan ruuan. Miksei kukaan ollut kertonut, että imetys voi olla saakelin vaikeaa, kipeää ja siitä tulee megakrapulaa muistuttava paha olo? Hattaraisen onnen rinnalla tunsin järjetöntä kipua, oksennusoloa ja pelkoa.

Ympäriltä kuuluvat äänet kehottivat nauttimaan noista vauvantuoksuisista ensiviikoista nyt kun vielä oli aikaa - ne menisivät ohi niin hurjan nopeasti. Ensimmäiset todella paska äiti -fiiliksen sainkin siitä, etten voinut tuossa väsymys-, kipu- ja oksennustilassa ajatella muuta kuin että voi kun ne hetket todella vaihtuisivat johonkin selväjärkisempään mahdollisimman pian. 

En tiedä onko tällaiset kauhun, eritteiden ja itkunsekaiset äitifiilikset oikeasti aika normaaleja, vai jäikö synnytyksenjälkeisestä hormonicocktailista puuttumaan joku ensiviikot hattaraksi muuttava ekstaasiainesosa. Niin tai näin, yhtäkään äidiltä, googlesta tai neuvolasta saatua äitiysohjetta tärkeämmäksi muodostui TYKSin vessassa kyynelten, katetripiuhojen, veren ja hämmennyksen keskellä annettu lupaus olla itselle kiltti ja armollinen. Vaikka minusta oli tullut äiti täydelliselle lapselle, ottaisi uuteen elämään kasvaminen hiukan aikaa eikä kaikessa tarvinnut olla hyvä ihan heti. Päätin, että nyt jos joskus olisi ok olla ihan mitä vaan. Onnellinen, väsynyt, kiukkuinen, katkera, lapsellinen ja kateellinen.

Tämä lohdutuksen sanana meille kaikille sekopäisille äideille ja isille. Synnytyksenjälkeinen masennus on toki ihan asia erikseen, mutta on varmasti ihan tervettäkin olla näin suurten asioiden äärellä pikkuisen ulapalla. Päivä päivältä elämä saa enemmän niitä tutuntuntuisia sävyjä. Imetys ei enää okseta, leikkaushaavat paranevat ja mieli kirkastuu.

Eilen Pallen neljäviikkoispäivänä istuttiin mökkisaunan lauteilla. Oltiin ensimmäistä kertaa herätty sateisesta kelistä huolimatta väsymyssumun sijaan kirkkaaseen aamuun. Neljä viikkoa aiemmin silloin ekana kotiaamuna mietin kyyneleisin silmin miten siitä väsymyksestä ja kaikesta voi koskaan selvitä. Nyt katsoin J:tä, ulkona vaunuissa nukkuvaa Pallea ja kuistilla reporankana loikoilevaa Eliasta. Löylykauha kädessä, kylmä olut toisessa, totesin että näköjään voi.

Synnytyskertomus, osa 2

(Tähän mennessä synnytystä takana jota kuinkin yksi päivä)

Hiukan yhdentoista jälkeen kaivelin neuvolakortista esiin siihen lätkäistyt TYKSin puhelinnumerot. Soitin synnytyssaliin kätilölle, kerroin tilanteen ja kyselin josko sitä kannattaisi jo lähteä. Juhannusruuhkat tarkoittivat synnytysosastolla sitä, että jokainen peti oli kuulemma täynnä. Kätilö totesi hiukan anteeksipyytelevästi, että saa toki tulla näytille mutta jos vain suinkin pystyisin odottelemaan vielä pari tuntia kotona, se olisi ensisynnyttäjälle ehkä paras vaihtoehto.

Kipu ei vielä ollut mitenkään ihan täysin sietämätöntä, joten hautauduin sänkyyn peittojen alle kellottamaan supistuksia. Aika nopeasti kellottelusta ei kuitenkaan tullut enää mitään, vaan supistuslaskurin start-napin painallus osoittautui liian vaativaksi tehtäväksi tuossa tilassa. Taapersin suihkuun taloyhtiön kello yhdentoista suihkudeadlinea uhmaten, pistin kuuman veden valumaan ja toivoin ettei kiukkuinen naapurintäti seiso kohta oven takana. Taisin viihtyä suihkussa jokusen kymmenen minuuttia ja supistusten välit mietin miten koomista olisi joutua kehottamaan suihkun metelistä valittavia naapureita tunkemaan järjestyssääntönsä vaikka hanuriinsa, täällä koitetaan hemmetti synnyttää.

Menin suihkusta vielä hetkeksi sänkyyn, katsoin soitetuista puheluista TYKSiin soitosta kuluneen jo tunnin ja käskin J:n nukkua hetken jos sinä yönä meinasi saada unta. Supistuksia tuli ja meni. Koitin palauttaa mieleeni rauhoittavia hengitystekniikoita ja kannustavia ajatuksia. Jokainen hemmetin kipeä supistus toisi pienen Pallen hiukan lähemmäs syliäni.

Jossain aallon huippujen ja pienten varpaiden sumentamissa aatoksissani tajusin, että supistukset on kyllä jatkuneet kipeinä ja säännöllisinä jo ihan saakelin kauan. Vaikka kivuiltani saattaisinkin pärjätä kotona vaikka seuraavaan aamuun, ei minulla ollut mitään hajua miten homma etenisi ja milloin Palle yhtäkkiä lävähtäisikin eteisen räsymatolle. Mielen valtasi rauhallisen hengitysmantran sijaan ihan puhdas paniikki. Mitä jos kaikki ei olekaan hyvin? Palle on vielä niin kovin pieni, miten se voi muka jaksaa tätä puserrusta? Ei saakeli, siinä minä hengittelin peittokasassa ilman mitään varmuutta siitä miten Pallella edes menee. Ahdistaako sitä? Onkohan sillä edes ruokaa enää? Mitä jos se ei jaksakaan?

Herätin juuri sohvalle nukahtaneen J:n ja sanoin, etten enää halua olla kotona. Fiksuna miehenä hän päätti nopsasti syödä jotain ja minä heittelin puuttuvat kamat kassiin. Yhtäkkiä olikin ihan se ja sama missä vaatteissa lähtisin ja oliko mukana jotain mihin mahtuisin kun pääsisin kotiin. J laittoi hissimatkalta viestin äitille, että Eliaksen voisi ehkä hakea hoitoon.

Kirosin matkalla joka ikisen nopeustöyssyn ja surkean diskohittiradiokanavan. Auts, ei hemmetti kuoleekohan tähän, ai ai ai. Kymmenen minuutin istuminen oli melkein ylivoimainen suoritus mutta pelokkaana ja tärisevänä pääsin kuin pääsinkin sairaalan aulaan.

Aulassa seisoskelimmekin sitten ikuisuudelta tuntuneen ajan, eikä ketään näkynyt missään. Aavemaisen tyhjässä synnytysosaston aulassa ehdin jo käydä läpi kaikki mahdolliset skenaariot historian surkeimmasta piilokamerasta maailmanloppuun. Missä helvetissä se kätilö on?? Tämä lapsi joko syntyisi tähän paikkaan tai minä kuukahtaisin limsa-automaatin eteen jos ei jotain ei kohta tapahdu. Meistä selväjärkisempänä J tajusi vihdoin käydä koittamassa onko mikään ovista auki.

Luojan kiitos, ovi osastolle tosissaan oli auki ja lampsittiin peremmälle etsimään hiukan asiantuntevampaa synnytysapua kuin vastaanottotiskin taakse nukahtanut vanhus aulassa. Vastaan tuli heti kolme kiireisen oloista kätilöä, jotka ihmettelivät miksei meitä oltu tultu hakemaan. Jaa'a, mutta haluaisin nyt kovin mielelläni synnyttämään.

Yksi kätilöistä saattoi meidät nopeasti johonkin varastokopperoon käyrille. Anturit kiinni, saat seistä, tulen puolen tunnin päästä. Jos ehdin.

Siinä sitä oltiin, lähempänä h-hetkeä kuin vielä koskaan. Hämmentynyt J istui varaston nurkassa tuolilla ja tuijotti monitorissa vilkkuvia lukuja. Itse en uskaltanut edes vilkaista niihin päin, koska huomasin aika äkkiä tuon pirullisen laitteen kertovan uuden supistuksen tulosta jo ennen kuin tunsin sitä itse. Kätilö tuli välillä asettelemaan antureita paremmin ja mittaamaan minulta kuumeen. (En tiedä onko tämä ihan normitoimintaa, mutta jälkeenpäin kuulin että vauvan sykkeet näyttivät jo tässä kohtaa hieman huolestuttavilta) Paikalla taisi käydä joku lääkärikin, joka lopulta vei meidät mukanaan tarkempaan syyniin huoneeseensa.

Jos käyrilläolohuone oli epäilyttävä varasto, niin tämä vastaanottohuone olikin sitten vielä hämärämpi hillokellaria muistuttava koppi, jossa lämpötila oli noin 7 astetta plussan puolella. Siltä se ainakin tuntui kun makasin horkassa täristen ultrattavana. Oli kylmä ja pelotti. Kohdunsuu oli neljä senttiä auki ja ultrassa kaikki näytti olevan suht ok. (Jälkikäteen ajatellen lääkäri ei tässäkään kohtaa tainnut sanoa kaiken olevan varsinaisesti mallikkaasti, muttei muistaakseni myöskään sanonut että olisi mitään erityistä aihetta huoleen. Hän taisi olla enimmäkseen hiljaisen mietteliäs). Sain osaston huvittelurannekkeen käteeni ja synnytyssaliin kävi tiemme.

Synnytyssali olikin etukäteispeloistani huolimatta jopa melkein viihtyisä. Sain sairaalavaatteet päälleni ja tallustelin hetken ympäri huonetta. Kätilö ja lääkäri käskivät minut sängylle kalvojen puhkaisua varten. Samalla vauvan päähän laitettiin pikkuiset anturit, joilla sykkeitä voitaisiin paremmin seurata. Jostain kumman syystä en vieläkään tajunnut, että homma ei taidakaan edetä ihan normaalisti. J kaivoi Spotifystä synnytyssoittolistaani esiin, kun lääkäri puhkaisi kalvot ja totesi täysin tyynesti lapsiveden olevan ruskeaa. En vieläkään ajatellut yhtään mitään.

Lääkäri lähti ulos ja kätilö jäi huoneeseen sykemonitoria tuijottamaan. Ehkä minuutin kuluttua ovi kävi taas ja lääkäri ryntäsi takaisin sisään. Nyt pitää saada vauva ulos, hän totesi ja sydämeni jätti lyönnin välistä. Tilanne on nyt sellainen että meidän pitää tehdä sektio, tummatukkainen lääkäritäti totesi. Jaahas, ajattelin vielä melko tyynesti. Kumpi, kysyi kätilö. Hätä-, vastasi lääkäri.

Tumps, sanoi sydämeni.

Hätäsektio? Ei kuulosta hyvältä. Mitä helvettiä? En todellakaan tilannut tätä. Eikö minun tarvitsekaan synnyttää? Mitä täällä tapahtuu, miksei kukaan kerro mitään? Kuoleeko vauva? Kuolenko minä? Aikaa ehti kulua ehkä neljäsosa sekunti kun jo mentiin.

Hätäsektio, joku huusi käytävään ja paikalle pamahti arviolta sata valko- ja vihreätakkista hahmoa. Uusi sänky kärrättiin viereeni ja samaan aikaan kroppani valtasi infernaalisen tuntuinen tähänastisista pahin (ja myös synnytyksen viimeinen) supistus. Hyppääpä tuohon, huusi kätilö ja mitään ajattelematta kampesin itseni ja mahan usainboltmaisella nopeudella ja ketteryydellä sänkyyn. Viimeistään tässä kohtaa tajuan itsekin, että nyt on kiire. Kätilö heitti lakanan puoliksi paljaan kroppani päälle ja lähti juoksemaan sänky ja minä mukanaan pitkin käytävää. Koko entourage juoksi mukana, vain J jäi yksin synnytyssalin kiikkustuoliin keikkumaan.

Saavuimme leikkaussaliin, joka kuhisi uusia valko- ja vihreätakkisia tyyppejä. Hyppäsin taas uuteen sänkyyn, ja minut köytettiin vempeleeseen kiinni ristiinnaulitsemista muistuttavaan asentoon. Anestesialääkäri Virtanen moi, onko sua nukutettu ennen, menikö kaikki silloin ihan hyvin? Samaan aikaan joku ympärilläni kuhisevista käsistä antoi pienen pullollisen jotain, mikä olisi kuulemma pahaa ja pitää kaataa ykkösellä alas. Toiset kädet alkoivat keinauttaa ristiinnaulitsemispenkkiä kallelleen ja joku käski toista köyttämään jalkani kiinni. Kun mitään ei millisekunnissa tapahtunut, NYT NE JALAT KIINNI SIIHEN, huusi ääni.

Naamani eteen tuotiin maski, jossa oli kuulemma vain happea. Hengitin tavaraa paniikissa sisäänulos-sisäänulos-sisäänulos. Älä jooko anna mitään pahaa tapahtua, huomasin rukoilevani, en edes tiedä mihin. Yksinäinen kyynel valui poskellani. Jostain tuli taas käsi joka laskeutui olkapäälleni, toinen käsi paijasi hellästi tärisevää kättäni. Sisäänulos-sisäänulos-sisäänulos, annathan kaiken mennä hyvin…

Yhtäkkiä oli vaan mustaa.

Samaan aikaan J käveli osaston autiota käytävää edestakaisin kuusi pitkää ja hiljaista minuuttia. Missään ei näkynyt ketään, mutta hän kyllä tiesi minkä oven taakse meidät oli viety. Ikuisuudelta tuntuneen edestakaisintallustelun jälkeen hän palasi synnytyssalin keinutuoliin pelkäämään vaimonsa ja pienen ihmisen puolesta. Kunnes käytävää pitkin kaikui ponnekas vauvan parkaisu.

Nukkuessani mahaani vedettiin navasta alas parinkymmenen sentin viilto, josta Palle syntyi tähän maailmaan klo 4.11 keskiviikkoaamuna. Vaivaiset kuusi minuuttia hätäsektiopäätöksen jälkeen, kaksi tuntia siitä kun kirjauduttiin sairaalaan. Seitsemän pisteen tyttö, joka pienellä avustuksella ja herättelyllä virkosi varsin reippaasti.

Sairaanhoitaja tuli kertomaan tuoreelle isälle hyvinvoivasta tytöstä ja vei J:n katsomaan Pallea. Palle pääsi hoitotoimenpiteiden jälkeen isän paidan sisään, jossa hän vietti ensi tuntinsa kun minua vielä paikkailtiin kasaan.

Huomenta, kuulin äänen kuiskuttelevan jossain kaukaa ja raotin silmiäni. Kätilö oli tullut herättelemään. Palle on täällä, sanoi J ja osoitti paitansa alle. Hymyilin ja olin niin kovin onnellinen. Kiitollinen niistä kaikista hosuvista käsistä, tyynen rauhallisesta kätilöstä ja niista kahdesta tyypistä keinutuolissa. Sain Pallen vihdoin rinnalleni ja hymyilin pää onnesta ja lääkkeistä pyörällä. (Tätä en itse ikävä kyllä muista, mutta onneksi hetki oli tallentunut J:n kännykkään.)

Skoolattiin omenamehulla ja koitin olla nukahtamatta uudestaan. Kello oli kymmentä yli kuusi ja huomamattani aurinko oli noussut. Uuden elämän ensimmäinen päivä oli alkanut.

Synnytyskertomus, osa 1

Koska viihdytin itseäni viimeiset raskausviikot pitkälti toisten synnytyskertomusten lukemisella, kannan korteni kekoon interwebin loputtoman  raskaus- ja vauvamateriaalin kartuttamiseksi.

Kahdessa erässä, sillä vaikka itse toimenpide oli melko lyhyt, ehdin jo odottaa sitä ainakin viikon verran. Jälkeenpäin näitä lukiessa ehkä huomaan, että jotain tosiaan oli tapahtumassa jo hyvän aikaa ennen synnytystä viikolla 40+6. Kaiken kaikkiaan olotila oli kuitenkin pelottavankin normaali ihan synnytystä edeltävään aamuun asti.

---

39+4: Perusmaanantai. Nukutaan naurettavan pitkään, ei tehdä mitään erityistä. Pesen pyykkiä, kävelen hullun lailla ja siivoan. Illalla pienet epäsäännölliset supistukset pitävät toivoa yllä siitä, että jotain tapahtuu joskus.

39+5: Vihdoinkin jotain. Nukutaan jälleen kerran vähän liian myöhään, syödään aamupala, siivoan lisää ja lähdetään kävellen Ikeaan. Supistuksia on koko reissun ajan ja ne alkaa olla jo ihan tuntuvia. Ei erityisen kipeitä kuitenkaan. Jalat myös puutuvat jännästi ja epäilen Ikeassa ihmisten tuijotuksen johtuvan siitä, että seison huomaamattani lapsivesilätäkössä. Supistukset jatkuvat iltapäivään asti, kunnes… ei mitään. Palle potkii ja möyrii varsin tyytyväisen oloisena. Höh, ei sitten.

Käyn nukkumaan ja mietin, että sänky menee kyllä piloille jos vedet joskus sattuisivat menemään yöllä.

Herään viideltä vessaan ja epämääräiset supistukset tuntuvat jatkuvan. En saa unta ja selailen kännykällä mm. työsähköpostia (ööö, miksi?!) kuuteen asti. Nukahdan ja herään taas kuolaisena pikkupossuna joskus yhdeksän jälkeen. Ei sitten.

39+6: Neuvolapäivä. Taas. Eihän minun pitänyt enää tulla tänne, neuvolantätikin toivotteli jo viimeksi hyvää synnytystä. Palle ei ole enää juurikaan kasvanut ja omakin paino on tippunut viime viikosta, mikä on kai aika normaalia näin loppuaikoina. Vauva on kuulemma kovin jo lähtökuopissaan, mutta mitään ei tunnu tapahtuvan. Neuvolan painoarvio: ei kovin iso vauva, ehkä kolmikiloinen.

40+0: Laskettu aika. Ei mitään mainittavaa. Paitsi että ihmiset alkaa kysellä. Ja minä kaivautua yhä syvemmälle ei-se-synny-ikinä -kuoppaani. Vedän sälekaihtimet kiinni, avaan synnytyssuklaan ja hautaudun peittokasan alle lukemaan kirjoja. Päätän, etten nouse ennen synnytystä. (Jos tietäisin miten paljon tulen hengailemaan samaisessa bunkkerissa synnytyksen jälkeen, saattaisin tehdä jotain muuta…)

40+1: Juhannusaatto. Saunotaan ja lenkkeillään. Ei supistuksia, ei mitään.

40+2: Sama meininki jatkuu. Kohlailen ympäriinsä siinä toivossa, että aktiivisuus jotenkin edistäisi hommia. Mutta ei. Ainoat mainittavat supistukset tulevat aina öisin, harvoin kuitenkaan niin kipeänä ettäkö heräisin niihin.

40+3: Ei merkittävää edistystä, muuta kuin että jo laskeutunut Palle laskeutuu vieläkin kerrosta alemmas. Se tietää melkoisen veemäisiä tuntemuksia pelipaikoilla. Olen alkanut valvoa aamuyöni ja laskeskelen sen olevan hyvä merkki...

40+4: Kotona aika hiljaista, koska molemmat tietää aika tarkkaan mitä toinen ajattelee. Jokojokojokojoko kuuluu molempien päissä ja puhelinlankoja pitkin muidenkin suusta. Ehkä se ei vaan synny, mietin iltapuhteikseni. Olo ei ole enää kovinkaan hyvä ja epätoivo alkaa ihan oikeasti iskeä. En enää heräile yölläkään, eli se niistäkin merkeistä. Omakätinen painoarvioni Pallesta: noin 10 kg ja kaksi metriä.

40+5: Herään kuuden maissa melko säännöllisiin ja tuntuviin supistuksiin. Koitan kuitenkin nukkua ja luen kirjaa. Kahdeksan maissa nousen eliaksen kanssa ulos ja löntystelen pikkulenkin tuntemuksista huolimatta. Aamupalalla sanon J:lle että jos ei tämä nyt ole sitä niin ei sitten mikään.

Suunnitelmissa olisi kaverin moikkaus keskustassa iltapäivästä. Koitan touhuta normaalisti, mutta kolmen aikaan totean ettei minusta ole enää kaupungille lähtijäksi. Kellottelen välillä 10-15 minuutin välein tulevia supistuksia, mutta koska ne ei ole kipeitä, en vielä ajattele niistä sen enempää.

Viiden aikaan tulee ekat oikeasti kipeät supistukset ja totean että on ehkä pakko saada nukuttua. Muistan kertoneeni synnärillä säännöllisten ja kipeiden supistusten alkaneen yhdeksältä, mutta jälkeenpäin ajatellen ne taisivat alkaa jo paljon aiemmin.

Huonosti nukutun yön jälkeen motivaatiotaso synnytykseen on luokkaa "en osaa, en pysty, en jaksa". Saan nukuttua melkein kaksi tuntia välillä supistuksiin heräillen ja totean, että saakeli pakkohan tähän on kai pystyä.

Illan mittaan supistukset tihenevät hitaasti mutta varmasti ja myös kipeytyvät samaa tahtia. Huomaan jokaisen supistuksen kohdalla vaipuvani taas epätoivon syövereihin. Helvetti kun sattuu. Katsotaan telkkaria ja käydään vielä saunassakin. Elias ei uskalla laskea minua silmistään ja on vähän hämmentynyt ympäri huushollia kävelevästä pallohahmosta. Supistusten aikana en kykene olemaan paikallaan, vaan kävely ja haahuilu ovat ainoat kotonaselviytymiskeinoni. En millään haluaisi lähteä kohti sairaalaa, sillä pelkään että minut istutetaan piuhoihin kiinni johonkin nurkkaan mistä en saa nousta enkä liikkua...

Sata vaippaa, tuhat imetystä ja miljoona tuntia tuijotusta

Kahteen viikkoon on mahtunut melkoisen paljon. Yhden pienen ihmisen tähän astinen elämä noin niinkuin alkajaisiksi.

Kahden viikon takainen ensimmäinen aamu äitinä TYKSin seiskakerroksessa tuntuu hurjan kaukaiselta. Sitä edeltävät muistikuvat on hyvin hyvin hataria, lähinnä muistan kun tuore isä ja kätilö kärräsivät minut kuninkaallisessa sängyssäni heräämöstä osastolle aikaisin keskiviikkoaamuna.

Sairaalassaolo ei ollut kovinkaan mukavaa ja vasta nyt kotiin tultua elämä on alkanut pikkuhiljaa asettua uomiinsa. Katkonaisten öiden ja kolmen tunnin päikkäreiden aiheuttama pöhnä on vähän vienyt veroja minkäänlaisen hattaraisen vauvakuplan muodostumiselta, mutta yö yöltä homma alkaa käydä tutummaksi. Maitoa ei enää imettäessä ole sängyssä metrin kokoisen lätäkön verran ja pystyn jo könyämään itseni ja vauvan suht ketterästi sängystä ylös. Melko hyvin tiedän milloin tarvitaan maitoa, milloin uutta vaippaa ja milloin isoa röyhtäystä. Paitsi yöllä, kun on pimeää eikä väsynyt äiti näe muutenkin puolisokeilla silmillään joka suuntaan vehtaavan pöllönpoikasen naamaa.

Ollaan myös selvitty aika kunnialla yhdestä parin päivän Kotkan reissusta, useammasta kauppakäynnistä ja neuvola- ja lääkärireissuista. Vauva on saanut osakseen ansaitsemansa määrän paijauksia ja turvallisissa syleissä nukkumista ja hurjasti ihania paketteja.

Viikonloppuna lähtivät roskiin viimeisetkin syntymäpäiväkukat ja mietin, että tästä se kai vasta alkaa. J:n kanssa pohdittiin miten on pärjätty. Hyvin ekakertalaisiksi, sanottiin molemmat. Ekasta viikosta J taisi antaa itselleen yhdeksän isäpistettä, minä vaatimattomasti kymmenen äitipistettä. Elias on pikku hiljaa löytänyt paikkansa kasvaneessa laumassa, kaikki saavat ainakin pari tuntia yössä unta ja vauvalla on usein kuiva vaippa, maha täynnä ja tuttu sylipaikka. Ei kai sitä nyt kympin suoritukseen juuri muuta voi vielä vaatia?