perjantai 4. syyskuuta 2015

Muutto

Äh, olen koittanut mukamas haalia aikaa jonkun hienon ja päräyttävän muuttopostauksen kirjoittamiseen, mutta ylläri - en ole vaan saanut aikaiseksi.

Joten, sen enempää selittelemättä: pakkaan kynät ja paperit mukaan ja


muutan juttuineni takaisin tänne, eli http://www.lily.fi/blogit/pelkkaahyvaa. 


Lilystä löytyy ihan hurjasti kaikkea muutakin kivaa luettavaa kuin minun harvakseltaan ilmestyvät jorinani, joten olisi sangen mukavaa jos seuraisitte mukana.

Pakkasin mukaan viimeisimpiä juttuja täältä, jottei uusilla huudseilla olisi niin kovin yksinäistä. Toistaiseksi jätän tämän blogin tänne säilöön tällaisenaan, jossain kohtaa varmaan talletan tekstit vaan omiksi muistoikseni. Mutta ei kai sitten muuta kuin matkaan ja morjes!

lauantai 8. elokuuta 2015

Arki in your face

Jaahas, ei mittää arkee sit ois?

Se alkoi tänä syksynä panssarivaunun rytinällä, minä ovenkarmeissa rystyset valkoisina kiinni roikkuen. Kotona minä ja vauva, jolla roikkuu kaulassaan all day every day -palveluihin oikeuttava vip-passi. Perässä sinnikkäästi kulkeva osaansa tyytynyt, huutoon kyllästynyt duracell-koira. Voi pojat, 13 tuntia päivässä. Vain me kolme.

Mutta kyllä me pärjätään. On jo pärjätty pari viikkoa, enää yksi jäljellä ennen kuin J:n työajat vaihtuvat johonkin astetta vauvakoiraperheystävällisempään.


Toista käsiparia kotiin odotellessa kiitos kantoliinoille ja -repuille, ketterille vaunuille ja välillä yllättävänkin tilannetajuiselle koiralle. Itsestäänaukeaville ulko-oville ja ovia aukoville kahvilantädeille. Turun kirjastolle, jonne on tervetullut myös vauva, joka ajoittaa päivän ainoat megahuudot kirjojenetsinnän lomaan ja busseille jotka kuljettavat meidän klaania ilmaisiksi lähes kotiovelta. Kiitos äidille, joka tuo ruokaa pöytään ja marjoja pakkaseen. Aamu-tv:lle, radion keskusteluohjelmille ja interwebille, jotka korvaavat olemattomat ihmiskontaktit ja pelastavat äidin maidonhuuruisilta itkupotkuraivareilta.

Kyllä me selvitään. Aika varmasti.

torstai 23. heinäkuuta 2015

Miten meni, noin niinkuin omasta mielestä?

Vielä yksi raskausjuttu. Sitten lupaan siirtyä jo muihin päivän polttaviin aiheisiin. Kuten vaikka maidontuotantoon tai vaippoihin. 

Ei vaan, josko sitä vielä jonain päivänä heräisi ja huomaisi kykenevänsä vaikka ajatustoimintaan, joka ei koske vauvan nukkumista, syömistä tai vaipanvaihtoa. Se saattaa koittaa jo tänään kun jätän Pallen isän hoiviin ja lähden vallan ulkoilmaan Kotkan Meripäiville. Aion kapinallisena äitinä juoda myös kylmän siiderin, kivittäkää jos näette.

Kirjoitin synnytyshommista jo melko pitkällisesti täällä ja täällä.

Lyhyestä virsi kaunis: en olisi toivonut synnytyksen menevän noin. Kaikessa synnytysvalmentautumisessani olin keskittynyt pitämään mieleni avoimena, mutta vähän hölmönä olin kuitenkin olettanut homman etenevän edes löyhästi jotain tiettyä kaavaa seuraten. Se alkaisi lapsivesien menolla tai supistuksilla ja päättyisi helvetillisten odottelu- ja ponnistusvaiheiden jälkeen siihen, että saisin vauvan rinnalleni. Ei käynyt niin.

Kävi niin hyvin kuin vain voi ja totta kai olen siitä äärettömän onnellinen. Saimme juuri tuon lapsen juuri nyt, juuri tuon miehen kanssa. Ja se on pääasia. Mutta tässäkin asiassa jouduin hetken itsekkäänä kermapeppuna suremaan sitä etteivät asiat menneet kuitenkaan ihan suunnitelmieni mukaan.

Ehkä vähän juuri siksi koin meidän ihan ensimmäiset päivät ja viikot vähän pelottavina ja jälkeenpäin ajatellen oikeastaan aika paniikintäyteisinä. Näin käy varmaan kaikille ensi kertaa äidiksi tuleville, mutta omalla kohdallani tuo päänsisäinen kaaos johtui myös siitä että tunsin niin kovasti kaikkea mitä en muka olisi saanut tai halunnut tuntea.
Olisin halunnut olla vain sellainen rakkautta hehkuva äiti-ihminen, joka leijailee yöheräämisistä ja vaipparallista huolimatta pumpulisessa pilvihattarassa kilometrin päässä lattioille roiskuvista ruikulikakoista ja nännivoiteista. Mutta ei. Ensimmäisiin viikkoihin kuuluikin tuskallisia öitä eritteiden peittämissä lakanoissa pienten jalkaterien hakatessa metallisia mahaniittejä. Vessanpöntöllä pyyhkeeseen haudutettuja tuskanhuutoja, kun sisäelimet tuntuivat olevan silvottu ja heitetty takaisin mahaan väärässä järjestyksessä. Epävarmuutta ja ahdistusta siitä, ettei väsyneillä aivoillani todellakaan ollut hajuakaan miksi pieni avuton ihminen milloinkin itkee. Ekana kotonaolopäivänä laskin kuukausia siihen että Pallelle saisi antaa ensimmäisen lusikalla tarjottavan ruuan. Miksei kukaan ollut kertonut, että imetys voi olla saakelin vaikeaa, kipeää ja siitä tulee megakrapulaa muistuttava paha olo? Hattaraisen onnen rinnalla tunsin järjetöntä kipua, oksennusoloa ja pelkoa.

Ympäriltä kuuluvat äänet kehottivat nauttimaan noista vauvantuoksuisista ensiviikoista nyt kun vielä oli aikaa - ne menisivät ohi niin hurjan nopeasti. Ensimmäiset todella paska äiti -fiiliksen sainkin siitä, etten voinut tuossa väsymys-, kipu- ja oksennustilassa ajatella muuta kuin että voi kun ne hetket todella vaihtuisivat johonkin selväjärkisempään mahdollisimman pian. 

En tiedä onko tällaiset kauhun, eritteiden ja itkunsekaiset äitifiilikset oikeasti aika normaaleja, vai jäikö synnytyksenjälkeisestä hormonicocktailista puuttumaan joku ensiviikot hattaraksi muuttava ekstaasiainesosa. Niin tai näin, yhtäkään äidiltä, googlesta tai neuvolasta saatua äitiysohjetta tärkeämmäksi muodostui TYKSin vessassa kyynelten, katetripiuhojen, veren ja hämmennyksen keskellä annettu lupaus olla itselle kiltti ja armollinen. Vaikka minusta oli tullut äiti täydelliselle lapselle, ottaisi uuteen elämään kasvaminen hiukan aikaa eikä kaikessa tarvinnut olla hyvä ihan heti. Päätin, että nyt jos joskus olisi ok olla ihan mitä vaan. Onnellinen, väsynyt, kiukkuinen, katkera, lapsellinen ja kateellinen.

Tämä lohdutuksen sanana meille kaikille sekopäisille äideille ja isille. Synnytyksenjälkeinen masennus on toki ihan asia erikseen, mutta on varmasti ihan tervettäkin olla näin suurten asioiden äärellä pikkuisen ulapalla. Päivä päivältä elämä saa enemmän niitä tutuntuntuisia sävyjä. Imetys ei enää okseta, leikkaushaavat paranevat ja mieli kirkastuu.

Eilen Pallen neljäviikkoispäivänä istuttiin mökkisaunan lauteilla. Oltiin ensimmäistä kertaa herätty sateisesta kelistä huolimatta väsymyssumun sijaan kirkkaaseen aamuun. Neljä viikkoa aiemmin silloin ekana kotiaamuna mietin kyyneleisin silmin miten siitä väsymyksestä ja kaikesta voi koskaan selvitä. Nyt katsoin J:tä, ulkona vaunuissa nukkuvaa Pallea ja kuistilla reporankana loikoilevaa Eliasta. Löylykauha kädessä, kylmä olut toisessa, totesin että näköjään voi.

torstai 16. heinäkuuta 2015

Synnytyskertomus, osa 2

(Tähän mennessä synnytystä takana jota kuinkin yksi päivä)

Hiukan yhdentoista jälkeen kaivelin neuvolakortista esiin siihen lätkäistyt TYKSin puhelinnumerot. Soitin synnytyssaliin kätilölle, kerroin tilanteen ja kyselin josko sitä kannattaisi jo lähteä. Juhannusruuhkat tarkoittivat synnytysosastolla sitä, että jokainen peti oli kuulemma täynnä. Kätilö totesi hiukan anteeksipyytelevästi, että saa toki tulla näytille mutta jos vain suinkin pystyisin odottelemaan vielä pari tuntia kotona, se olisi ensisynnyttäjälle ehkä paras vaihtoehto.

Kipu ei vielä ollut mitenkään ihan täysin sietämätöntä, joten hautauduin sänkyyn peittojen alle kellottamaan supistuksia. Aika nopeasti kellottelusta ei kuitenkaan tullut enää mitään, vaan supistuslaskurin start-napin painallus osoittautui liian vaativaksi tehtäväksi tuossa tilassa. Taapersin suihkuun taloyhtiön kello yhdentoista suihkudeadlinea uhmaten, pistin kuuman veden valumaan ja toivoin ettei kiukkuinen naapurintäti seiso kohta oven takana. Taisin viihtyä suihkussa jokusen kymmenen minuuttia ja supistusten välit mietin miten koomista olisi joutua kehottamaan suihkun metelistä valittavia naapureita tunkemaan järjestyssääntönsä vaikka hanuriinsa, täällä koitetaan hemmetti synnyttää.

Menin suihkusta vielä hetkeksi sänkyyn, katsoin soitetuista puheluista TYKSiin soitosta kuluneen jo tunnin ja käskin J:n nukkua hetken jos sinä yönä meinasi saada unta. Supistuksia tuli ja meni. Koitin palauttaa mieleeni rauhoittavia hengitystekniikoita ja kannustavia ajatuksia. Jokainen hemmetin kipeä supistus toisi pienen Pallen hiukan lähemmäs syliäni.

Jossain aallon huippujen ja pienten varpaiden sumentamissa aatoksissani tajusin, että supistukset on kyllä jatkuneet kipeinä ja säännöllisinä jo ihan saakelin kauan. Vaikka kivuiltani saattaisinkin pärjätä kotona vaikka seuraavaan aamuun, ei minulla ollut mitään hajua miten homma etenisi ja milloin Palle yhtäkkiä lävähtäisikin eteisen räsymatolle. Mielen valtasi rauhallisen hengitysmantran sijaan ihan puhdas paniikki. Mitä jos kaikki ei olekaan hyvin? Palle on vielä niin kovin pieni, miten se voi muka jaksaa tätä puserrusta? Ei saakeli, siinä minä hengittelin peittokasassa ilman mitään varmuutta siitä miten Pallella edes menee. Ahdistaako sitä? Onkohan sillä edes ruokaa enää? Mitä jos se ei jaksakaan?

Herätin juuri sohvalle nukahtaneen J:n ja sanoin, etten enää halua olla kotona. Fiksuna miehenä hän päätti nopsasti syödä jotain ja minä heittelin puuttuvat kamat kassiin. Yhtäkkiä olikin ihan se ja sama missä vaatteissa lähtisin ja oliko mukana jotain mihin mahtuisin kun pääsisin kotiin. J laittoi hissimatkalta viestin äitille, että Eliaksen voisi ehkä hakea hoitoon.


Kirosin matkalla joka ikisen nopeustöyssyn ja surkean diskohittiradiokanavan. Auts, ei hemmetti kuoleekohan tähän, ai ai ai. Kymmenen minuutin istuminen oli melkein ylivoimainen suoritus mutta pelokkaana ja tärisevänä pääsin kuin pääsinkin sairaalan aulaan.

Aulassa seisoskelimmekin sitten ikuisuudelta tuntuneen ajan, eikä ketään näkynyt missään. Aavemaisen tyhjässä synnytysosaston aulassa ehdin jo käydä läpi kaikki mahdolliset skenaariot historian surkeimmasta piilokamerasta maailmanloppuun. Missä helvetissä se kätilö on?? Tämä lapsi joko syntyisi tähän paikkaan tai minä kuukahtaisin limsa-automaatin eteen jos ei jotain ei kohta tapahdu. Meistä selväjärkisempänä J tajusi vihdoin käydä koittamassa onko mikään ovista auki.

Luojan kiitos, ovi osastolle tosissaan oli auki ja lampsittiin peremmälle etsimään hiukan asiantuntevampaa synnytysapua kuin vastaanottotiskin taakse nukahtanut vanhus aulassa. Vastaan tuli heti kolme kiireisen oloista kätilöä, jotka ihmettelivät miksei meitä oltu tultu hakemaan. Jaa'a, mutta haluaisin nyt kovin mielelläni synnyttämään.

Yksi kätilöistä saattoi meidät nopeasti johonkin varastokopperoon käyrille. Anturit kiinni, saat seistä, tulen puolen tunnin päästä. Jos ehdin.


Siinä sitä oltiin, lähempänä h-hetkeä kuin vielä koskaan. Hämmentynyt J istui varaston nurkassa tuolilla ja tuijotti monitorissa vilkkuvia lukuja. Itse en uskaltanut edes vilkaista niihin päin, koska huomasin aika äkkiä tuon pirullisen laitteen kertovan uuden supistuksen tulosta jo ennen kuin tunsin sitä itse. Kätilö tuli välillä asettelemaan antureita paremmin ja mittaamaan minulta kuumeen. (En tiedä onko tämä ihan normitoimintaa, mutta jälkeenpäin kuulin että vauvan sykkeet näyttivät jo tässä kohtaa hieman huolestuttavilta) Paikalla taisi käydä joku lääkärikin, joka lopulta vei meidät mukanaan tarkempaan syyniin huoneeseensa.

Jos käyrilläolohuone oli epäilyttävä varasto, niin tämä vastaanottohuone olikin sitten vielä hämärämpi hillokellaria muistuttava koppi, jossa lämpötila oli noin 7 astetta plussan puolella. Siltä se ainakin tuntui kun makasin horkassa täristen ultrattavana. Oli kylmä ja pelotti. Kohdunsuu oli neljä senttiä auki ja ultrassa kaikki näytti olevan suht ok. (Jälkikäteen ajatellen lääkäri ei tässäkään kohtaa tainnut sanoa kaiken olevan varsinaisesti mallikkaasti, muttei muistaakseni myöskään sanonut että olisi mitään erityistä aihetta huoleen. Hän taisi olla enimmäkseen hiljaisen mietteliäs). Sain osaston huvittelurannekkeen käteeni ja synnytyssaliin kävi tiemme.

Synnytyssali olikin etukäteispeloistani huolimatta jopa melkein viihtyisä. Sain sairaalavaatteet päälleni ja tallustelin hetken ympäri huonetta. Kätilö ja lääkäri käskivät minut sängylle kalvojen puhkaisua varten. Samalla vauvan päähän laitettiin pikkuiset anturit, joilla sykkeitä voitaisiin paremmin seurata. Jostain kumman syystä en vieläkään tajunnut, että homma ei taidakaan edetä ihan normaalisti. J kaivoi Spotifystä synnytyssoittolistaani esiin, kun lääkäri puhkaisi kalvot ja totesi täysin tyynesti lapsiveden olevan ruskeaa. En vieläkään ajatellut yhtään mitään.

Lääkäri lähti ulos ja kätilö jäi huoneeseen sykemonitoria tuijottamaan. Ehkä minuutin kuluttua ovi kävi taas ja lääkäri ryntäsi takaisin sisään. Nyt pitää saada vauva ulos, hän totesi ja sydämeni jätti lyönnin välistä. Tilanne on nyt sellainen että meidän pitää tehdä sektio, tummatukkainen lääkäritäti totesi. Jaahas, ajattelin vielä melko tyynesti. Kumpi, kysyi kätilö. Hätä-, vastasi lääkäri.

Tumps, sanoi sydämeni.

Hätäsektio? Ei kuulosta hyvältä. Mitä helvettiä? En todellakaan tilannut tätä. Eikö minun tarvitsekaan synnyttää? Mitä täällä tapahtuu, miksei kukaan kerro mitään? Kuoleeko vauva? Kuolenko minä? Aikaa ehti kulua ehkä neljäsosa sekunti kun jo mentiin.

Hätäsektio, joku huusi käytävään ja paikalle pamahti arviolta sata valko- ja vihreätakkista hahmoa. Uusi sänky kärrättiin viereeni ja samaan aikaan kroppani valtasi infernaalisen tuntuinen tähänastisista pahin (ja myös synnytyksen viimeinen) supistus. Hyppääpä tuohon, huusi kätilö ja mitään ajattelematta kampesin itseni ja mahan usainboltmaisella nopeudella ja ketteryydellä sänkyyn. Viimeistään tässä kohtaa tajuan itsekin, että nyt on kiire. Kätilö heitti lakanan puoliksi paljaan kroppani päälle ja lähti juoksemaan sänky ja minä mukanaan pitkin käytävää. Koko entourage juoksi mukana, vain J jäi yksin synnytyssalin kiikkustuoliin keikkumaan.

Saavuimme leikkaussaliin, joka kuhisi uusia valko- ja vihreätakkisia tyyppejä. Hyppäsin taas uuteen sänkyyn, ja minut köytettiin vempeleeseen kiinni ristiinnaulitsemista muistuttavaan asentoon. Anestesialääkäri Virtanen moi, onko sua nukutettu ennen, menikö kaikki silloin ihan hyvin? Samaan aikaan joku ympärilläni kuhisevista käsistä antoi pienen pullollisen jotain, mikä olisi kuulemma pahaa ja pitää kaataa ykkösellä alas. Toiset kädet alkoivat keinauttaa ristiinnaulitsemispenkkiä kallelleen ja joku käski toista köyttämään jalkani kiinni. Kun mitään ei millisekunnissa tapahtunut, NYT NE JALAT KIINNI SIIHEN, huusi ääni.

Naamani eteen tuotiin maski, jossa oli kuulemma vain happea. Hengitin tavaraa paniikissa sisäänulos-sisäänulos-sisäänulos. Älä jooko anna mitään pahaa tapahtua, huomasin rukoilevani, en edes tiedä mihin. Yksinäinen kyynel valui poskellani. Jostain tuli taas käsi joka laskeutui olkapäälleni, toinen käsi paijasi hellästi tärisevää kättäni. Sisäänulos-sisäänulos-sisäänulos, annathan kaiken mennä hyvin…

Yhtäkkiä oli vaan mustaa.

Samaan aikaan J käveli osaston autiota käytävää edestakaisin kuusi pitkää ja hiljaista minuuttia. Missään ei näkynyt ketään, mutta hän kyllä tiesi minkä oven taakse meidät oli viety. Ikuisuudelta tuntuneen edestakaisintallustelun jälkeen hän palasi synnytyssalin keinutuoliin pelkäämään vaimonsa ja pienen ihmisen puolesta. Kunnes käytävää pitkin kaikui ponnekas vauvan parkaisu.

Nukkuessani mahaani vedettiin navasta alas parinkymmenen sentin viilto, josta Palle syntyi tähän maailmaan klo 4.11 keskiviikkoaamuna. Vaivaiset kuusi minuuttia hätäsektiopäätöksen jälkeen, kaksi tuntia siitä kun kirjauduttiin sairaalaan. Seitsemän pisteen tyttö, joka pienellä avustuksella ja herättelyllä virkosi varsin reippaasti.

Sairaanhoitaja tuli kertomaan tuoreelle isälle hyvinvoivasta tytöstä ja vei J:n katsomaan Pallea. Palle pääsi hoitotoimenpiteiden jälkeen isän paidan sisään, jossa hän vietti ensi tuntinsa kun minua vielä paikkailtiin kasaan.

Huomenta, kuulin äänen kuiskuttelevan jossain kaukaa ja raotin silmiäni. Kätilö oli tullut herättelemään. Palle on täällä, sanoi J ja osoitti paitansa alle. Hymyilin ja olin niin kovin onnellinen. Kiitollinen niistä kaikista hosuvista käsistä, tyynen rauhallisesta kätilöstä ja niista kahdesta tyypistä keinutuolissa. Sain Pallen vihdoin rinnalleni ja hymyilin pää onnesta ja lääkkeistä pyörällä. (Tätä en itse ikävä kyllä muista, mutta onneksi hetki oli tallentunut J:n kännykkään.)

Skoolattiin omenamehulla ja koitin olla nukahtamatta uudestaan. Kello oli kymmentä yli kuusi ja huomamattani aurinko oli noussut. Uuden elämän ensimmäinen päivä oli alkanut.

torstai 9. heinäkuuta 2015

Synnytyskertomus, osa 1

Koska viihdytin itseäni viimeiset raskausviikot pitkälti toisten synnytyskertomusten lukemisella, kannan korteni kekoon interwebin loputtoman  raskaus- ja vauvamateriaalin kartuttamiseksi.

Kahdessa erässä, sillä vaikka itse toimenpide oli melko lyhyt, ehdin jo odottaa sitä ainakin viikon verran. Jälkeenpäin näitä lukiessa ehkä huomaan, että jotain tosiaan oli tapahtumassa jo hyvän aikaa ennen synnytystä viikolla 40+6. Kaiken kaikkiaan olotila oli kuitenkin pelottavankin normaali ihan synnytystä edeltävään aamuun asti.

---

39+4: Perusmaanantai. Nukutaan naurettavan pitkään, ei tehdä mitään erityistä. Pesen pyykkiä, kävelen hullun lailla ja siivoan. Illalla pienet epäsäännölliset supistukset pitävät toivoa yllä siitä, että jotain tapahtuu joskus.

39+5: Vihdoinkin jotain. Nukutaan jälleen kerran vähän liian myöhään, syödään aamupala, siivoan lisää ja lähdetään kävellen Ikeaan. Supistuksia on koko reissun ajan ja ne alkaa olla jo ihan tuntuvia. Ei erityisen kipeitä kuitenkaan. Jalat myös puutuvat jännästi ja epäilen Ikeassa ihmisten tuijotuksen johtuvan siitä, että seison huomaamattani lapsivesilätäkössä. Supistukset jatkuvat iltapäivään asti, kunnes… ei mitään. Palle potkii ja möyrii varsin tyytyväisen oloisena. Höh, ei sitten.

Käyn nukkumaan ja mietin, että sänky menee kyllä piloille jos vedet joskus sattuisivat menemään yöllä.

Herään viideltä vessaan ja epämääräiset supistukset tuntuvat jatkuvan. En saa unta ja selailen kännykällä mm. työsähköpostia (ööö, miksi?!) kuuteen asti. Nukahdan ja herään taas kuolaisena pikkupossuna joskus yhdeksän jälkeen. Ei sitten.

39+6: Neuvolapäivä. Taas. Eihän minun pitänyt enää tulla tänne, neuvolantätikin toivotteli jo viimeksi hyvää synnytystä. Palle ei ole enää juurikaan kasvanut ja omakin paino on tippunut viime viikosta, mikä on kai aika normaalia näin loppuaikoina. Vauva on kuulemma kovin jo lähtökuopissaan, mutta mitään ei tunnu tapahtuvan. Neuvolan painoarvio: ei kovin iso vauva, ehkä kolmikiloinen.


40+0: Laskettu aika. Ei mitään mainittavaa. Paitsi että ihmiset alkaa kysellä. Ja minä kaivautua yhä syvemmälle ei-se-synny-ikinä -kuoppaani. Vedän sälekaihtimet kiinni, avaan synnytyssuklaan ja hautaudun peittokasan alle lukemaan kirjoja. Päätän, etten nouse ennen synnytystä. (Jos tietäisin miten paljon tulen hengailemaan samaisessa bunkkerissa synnytyksen jälkeen, saattaisin tehdä jotain muuta…)

40+1: Juhannusaatto. Saunotaan ja lenkkeillään. Ei supistuksia, ei mitään.

40+2: Sama meininki jatkuu. Kohlailen ympäriinsä siinä toivossa, että aktiivisuus jotenkin edistäisi hommia. Mutta ei. Ainoat mainittavat supistukset tulevat aina öisin, harvoin kuitenkaan niin kipeänä ettäkö heräisin niihin.

40+3: Ei merkittävää edistystä, muuta kuin että jo laskeutunut Palle laskeutuu vieläkin kerrosta alemmas. Se tietää melkoisen veemäisiä tuntemuksia pelipaikoilla. Olen alkanut valvoa aamuyöni ja laskeskelen sen olevan hyvä merkki...

40+4: Kotona aika hiljaista, koska molemmat tietää aika tarkkaan mitä toinen ajattelee. Jokojokojokojoko kuuluu molempien päissä ja puhelinlankoja pitkin muidenkin suusta. Ehkä se ei vaan synny, mietin iltapuhteikseni. Olo ei ole enää kovinkaan hyvä ja epätoivo alkaa ihan oikeasti iskeä. En enää heräile yölläkään, eli se niistäkin merkeistä. Omakätinen painoarvioni Pallesta: noin 10 kg ja kaksi metriä.


40+5: Herään kuuden maissa melko säännöllisiin ja tuntuviin supistuksiin. Koitan kuitenkin nukkua ja luen kirjaa. Kahdeksan maissa nousen eliaksen kanssa ulos ja löntystelen pikkulenkin tuntemuksista huolimatta. Aamupalalla sanon J:lle että jos ei tämä nyt ole sitä niin ei sitten mikään.

Suunnitelmissa olisi kaverin moikkaus keskustassa iltapäivästä. Koitan touhuta normaalisti, mutta kolmen aikaan totean ettei minusta ole enää kaupungille lähtijäksi. Kellottelen välillä 10-15 minuutin välein tulevia supistuksia, mutta koska ne ei ole kipeitä, en vielä ajattele niistä sen enempää.

Viiden aikaan tulee ekat oikeasti kipeät supistukset ja totean että on ehkä pakko saada nukuttua. Muistan kertoneeni synnärillä säännöllisten ja kipeiden supistusten alkaneen yhdeksältä, mutta jälkeenpäin ajatellen ne taisivat alkaa jo paljon aiemmin.

Huonosti nukutun yön jälkeen motivaatiotaso synnytykseen on luokkaa "en osaa, en pysty, en jaksa". Saan nukuttua melkein kaksi tuntia välillä supistuksiin heräillen ja totean, että saakeli pakkohan tähän on kai pystyä.


Illan mittaan supistukset tihenevät hitaasti mutta varmasti ja myös kipeytyvät samaa tahtia. Huomaan jokaisen supistuksen kohdalla vaipuvani taas epätoivon syövereihin. Helvetti kun sattuu. Katsotaan telkkaria ja käydään vielä saunassakin. Elias ei uskalla laskea minua silmistään ja on vähän hämmentynyt ympäri huushollia kävelevästä pallohahmosta. Supistusten aikana en kykene olemaan paikallaan, vaan kävely ja haahuilu ovat ainoat kotonaselviytymiskeinoni. En millään haluaisi lähteä kohti sairaalaa, sillä pelkään että minut istutetaan piuhoihin kiinni johonkin nurkkaan mistä en saa nousta enkä liikkua...

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Sata vaippaa, tuhat imetystä ja miljoona tuntia tuijotusta

Kahteen viikkoon on mahtunut melkoisen paljon. Yhden pienen ihmisen tähän astinen elämä noin niinkuin alkajaisiksi.

Kahden viikon takainen ensimmäinen aamu äitinä TYKSin seiskakerroksessa tuntuu hurjan kaukaiselta. Sitä edeltävät muistikuvat on hyvin hyvin hataria, lähinnä muistan kun tuore isä ja kätilö kärräsivät minut kuninkaallisessa sängyssäni heräämöstä osastolle aikaisin keskiviikkoaamuna.

Sairaalassaolo ei ollut kovinkaan mukavaa ja vasta nyt kotiin tultua elämä on alkanut pikkuhiljaa asettua uomiinsa. Katkonaisten öiden ja kolmen tunnin päikkäreiden aiheuttama pöhnä on vähän vienyt veroja minkäänlaisen hattaraisen vauvakuplan muodostumiselta, mutta yö yöltä homma alkaa käydä tutummaksi. Maitoa ei enää imettäessä ole sängyssä metrin kokoisen lätäkön verran ja pystyn jo könyämään itseni ja vauvan suht ketterästi sängystä ylös. Melko hyvin tiedän milloin tarvitaan maitoa, milloin uutta vaippaa ja milloin isoa röyhtäystä. Paitsi yöllä, kun on pimeää eikä väsynyt äiti näe muutenkin puolisokeilla silmillään joka suuntaan vehtaavan pöllönpoikasen naamaa.

Ollaan myös selvitty aika kunnialla yhdestä parin päivän Kotkan reissusta, useammasta kauppakäynnistä ja neuvola- ja lääkärireissuista. Vauva on saanut osakseen ansaitsemansa määrän paijauksia ja turvallisissa syleissä nukkumista ja hurjasti ihania paketteja.


Viikonloppuna lähtivät roskiin viimeisetkin syntymäpäiväkukat ja mietin, että tästä se kai vasta alkaa. J:n kanssa pohdittiin miten on pärjätty. Hyvin ekakertalaisiksi, sanottiin molemmat. Ekasta viikosta J taisi antaa itselleen yhdeksän isäpistettä, minä vaatimattomasti kymmenen äitipistettä. Elias on pikku hiljaa löytänyt paikkansa kasvaneessa laumassa, kaikki saavat ainakin pari tuntia yössä unta ja vauvalla on usein kuiva vaippa, maha täynnä ja tuttu sylipaikka. Ei kai sitä nyt kympin suoritukseen juuri muuta voi vielä vaatia?

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Palle on täällä

Yhtäkkiä keskiviikkona aamuyöstä meistä tuli äiti ja isä pienen pienelle vaaleatukkaiselle prinsessalle. Koitan kirjoittaa itse synnytyksestä ja sitä edeltäneistä fiiliksistä enemmän vielä myöhemmin, mutta sanottakoon että eihän se nyt mennyt ihan kauneimpien suunnitelmien mukaan. Lopputulos on silti maailman paras.

Elämäni kauneimmaksi lauseeksi tuli kuudelta aamulla maailman onnellisimman isän suusta kuultu "Palle on täällä" hänen osoittaessa voitonriemuisena paitansa sisään. Olin juuri herännyt hätäsektion jälkeiseltä uniretkeltä ja olinensimmäisen hereilläsekunnin aikana ehtinyt ajatella olenkohan A. hengissä ja B. äiti. Olin ja olen, tuolle isänsä paidan kätköistä kurkistaneelle ihmiselle. Hän on tyttö ja hänellä on kaikki hyvin. Siltä tuntuu se onni, kun millään muulla ei ole väliä.

Neljän päivän tuntemisella sanoisin  hänellä olevan isänsä kärsivällisyys ja äitinsä iso ruokahalu. Huonoimpinakin hetkinä minua on jaksaneet naurattaa tämän pienen pöllönpoikasen uni-ilmeet ja epäilevät silmät. Vielä hän ei öisin malta nukkua, niin kun ei mahassakaan, mutta onhan meillä tässä aikaa harjoitella. Toistaiseksi hormonihöyryt ovat pitäneet onneksi huolta siitä, että tunnin yöunet on oikeastaan ihan ookoo.

Tänään päästään varmaankin jo sairaalasta kotiin ja saadaan vihdoin kaikki neljä tyyppiä saman katon alle. Mahassa on suuren suuri reikä, mikä tekee olosta vähän vähemmän hyvän mutta se on onneksi kaikessa kurjuudessaankin ihan pientä. Kun yöllä pistin kuulokkeet päähän sairaalanaapurin ulinaa lieventämään ja Paula Vesalan Miten ja miksi pärähti soimaan, oli kaikesta huolimatta kovin onnellinen olo.

Kun kanssas lähden tiedät sen, taakseni kääntyisi en koskaan. Pois surut pyyhin menneisyyden kun huominen sinä oot.

Ei haitannut epäinhimillinen määrä unitunteja, parikymmentä tikkiä mahassa ja levällään olevat sisäelimet. Ei edes verhon takana viidettä tuntia voihkiva äiti ja itkevä vauva tai tieto siitä, että J viiletti samoihin aikoihin varpajaisissa todennäköisesti kylmä kalja kädessään.

Miten onni löysitkin juuri meille, mietin ja katsoin kyyneleisin silmin minua tapittaviin pieniin silmiin. Kaikki on hyvin juurikin näin.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Odottavan aika on pitkä ja kiukkuinen


Ei liene tarpeellista kertoa, että alan olemaan aika valmis tämän raskauden kanssa. Mutta kerronpa silti. 

Oon ennen omaa raskautta vähän ihmetellyt miten ne viimeiset raskausviikot ja -päivät muka voi olla niin kamalia. Jos sitä nyt on jo yhdeksän kuukautta kärvistellyt niin ei kai se nyt niin paha voi olla. Kyllähän se lapsi sieltä tulee ennemmin tai myöhemmin, ja eikö olekin vaan kiva viikkailla pikkuisia vaatteita ja fiilistellä tulevaa. Ei ole.

Ihan hirveetähän tämä on. Vaikkei fyysisesti enää olekaan niin paha olla, koko touhu alkaa kyrsiä silti aika urakalla. Tämän on pakko olla joku hormonijuttu, koska yleensä kuitenkin kykenen keinolla tai toisella ajattelemaan kivoja juttuja ja pysymään edes jotenkuten iloisin mielin, vaikka olisikin vähän hankalaa. Nyt en. Vaikkei edes ole kovin hankalaa, pitkästyttävää vaan. 

Nyt ei vaan auta itku markkinoilla, Palle syntyy kun syntyy enkä voi tehdä sen edistämiseksi kai oikein mitään. Voin odotella, kääntää kylkeä ja pestä vessan kaakelit ehkä vielä kerran. Tai pyöräyttää neljännentoista koneellisen pyykkiä, leipoa lisää keksejä ja raahata jo itsekin kävelyyn kyllästynyttä Eliasta ympäri pururataa vielä kymmenen kierrosta. 

Kyllä hän sieltä joskus vielä syntyy.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Maailma matkaa radallaan

Välillä unohdan, että muiden elämä rullaa tälläkin hetkellä ihan omilla tavallisilla raiteillaan minun elämän pysähtyneisyydestä huolimatta. Naapurit lähtee aamuisin töihin tai leikkipaikalle. Pihalta ja seinien takaa kuuluu joka päivä lasten ja erilaisten remonttikoneiden ääniä ihan kuin mitään suurta ei olisi tapahtumassa.

Meidän kodissa kuuluu vaan kellon tikitys ja hesarin sivujen kääntyminen. Koiran tassujen rapina ja minun jalkojen tepastelu levottomana huoneesta toiseen. Iltaisin huokaistaan hammaspesulla, että onpahan taas yksi päivä vähemmän odotettavana.


Joidenkin elämässä näyttää tapahtuvan vallan suuria. Pari päivää sitten lähdettiin karkottamaan supersynkkää ja sateista keliä lenkkipolulle, jossa löytäjäänsä odotti ihana viesti. Toivottavasti etsinnän kohde on löytynyt.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Viikko 40, eli ihan melkein viimeinen

Jännää. Tiedättekö sen HIMYMin slap betin? Missä Marshall saa lyödä Barneyta millon tahansa vapaavalintaisina hetkinä viisi kertaa. Barney sitten vainoharhasena odottaa aina millon lyönti lähtee kohti naamaa.

Täällä on vähän samat fiilikset.


Koska mitään ei tapahdu, vaikka synnytyksen kai pitäisi voida alkaa ihan koska vaan. Voiko tästä loputtomasta odotuksesta reklamoida johonkin? Tunnit ja päivät kulutan lähinnä vainoharhaisesti kuulostelemalla erilaisia tuntemuksia. Joita ei siis ole. On vaan aina uusi aamu vasemman ja oikean kyljen välillä seilatun yön jälkeen. On odoteltu, kävelty  metsäpolut puhki ja kateltu Netflixiä. (Vaikka uusi OITNB tuotantokausi onkin ollut ihan pettymys. Höh.)

En ihan vielä ole käsittänyt, että vaikkei siltä tunnu, tämä lapsi syntyy kyllä ennemmin tai myöhemmin. Sitä on näin normaaleissa fiiliksissä kovin vaikea käsittää.

Jännittää synnytys omasta ja meidän kaikkien puolesta. Jännittää miten kovasti Elias pahastuu uudesta perheenjäsenestä. Sillä on perjantaina viisivuotissynttärit ja ollaan luvattu järjestää oikeat synttärijuhlat. Munakokkelia, kalaa ja rapsutuksia on jo luvattu sankarille, joten on edes yksi hyvä syy olla odottamatta synnytystä perjantaiksi.


Kalenterin mukaan tällä viikolla on juhannuskin, mutta me ei sattuneesta syystä lähdetä kovin kauas. Käydään ehkä saunomassa ja grillaamassa äitillä, muuten vietetään varmaankin varsin urbaani juhannus. Saunotaan omassa pikkusaunassa ja lillutetaan varpaita korkeintaan parvekkeelle kannetussa ämpärissä. Makkaran voisin syödä, ja J:ltä toivon ehkä lettuja ja jätskiä.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Viikko 39

Viikon päästä on laskettu aika. Raskausskeneen perehtymättömille tiedoksi, että se ei tarkoita ettäkö meille syntyisi viikon päästä vauva. Ehei, vaan sitä että vauva voi syntyä ensi yönä tai vaikka kolmen viikon päästä. Koska hän nyt sitten kokeekaan ajan olevan kypsä.

Minun osalta alkaa olla tämä odotus aika nähty jo. Katsoin äsken kalenterista, että siihen ihan tosissaan on vielä yli kolme viikkoa kun Palle alkaisi olla niin yliaikainen että se pakotettaisiin ulos. Jollekin kolme viikkoa tuntuu pienellä hujaukselle, mutta 40 viikkoa raskaana olleelle se tuntuu aika saakelin pitkältä ajalta.

Tiedän että pitäisi nyt nauttia kahdestaanolosta ja kunnon unista ja rauhassa kahvinjuomisesta ja blaa blaa blaa. Mutta kuulkaas, johan sitä on tässä 40 viikkoa syöty niitä viimeisiä kahdenkeskisiä aterioita ja saunottu viimeisiä rauhallisia löylyjä. Nyt ei enää oikein meinaisi jaksaa.

Palle ei tunnu mahtuvan enää mahaan, eikä maha mahdu minuun. Vaikka kyseessä pitäisi olla aika pienikokoinen vauvaihminen, alkaa toisen ihmisen mukanakantaminen jo vähän tuntua. Alkaa tuntua myöskin se, etten aikoihin enää ole ollut muuta kuin raskaana. Minä ja maha, maha ja minä.


Vuosi sitten mietin millaistakohan on olla raskaana. Miten synnytystä voi ajatella ilman että oksentaa? Miltä tuntuu kun toinen potkii mahassa? Miltä tuntuu kasvattaa itsessään uusi ihminen? Millaista on odottaa jotain näin kauan?

Nyt tiedän. Nyt mietin sen sijaan miltä tuntuu saattaa ulos minusta tämä pieni ihminen. Mietin, miltä tuntuu pelätä toisen ja oman hengen puolesta tai miltä tuntuu tietää, että parin tunnin päästä perheessämme on jo uusi ihminen. Mietin millaista on herätä ensimmäiseen aamuun äitinä ja paijata uneen oman lapsen vauvantuoksuista päätä.

Vielä en tiedä, mutta aika pian kyllä.

Sitä ennen varmaan odotetaan, odotetaan ja odotetaan vähän lisää. Ja katsotaan Netflix tyhjäksi.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Semmoinen loma

Neuvolan synnytysvalmennuksessa annettiin seuraavanlaisia ohjeita loppuraskauteen:

Pakkaa sairaalakassi

Käy puolison kanssa elokuvissa ja nauti yhdessäolosta

Nuku päiväunia.

Joo, nyt ollaan kaikkien mittareiden mukaan todellakin loppuraskaudessa, mutta ihan kaikkea noista ei olla tehty. Sen sijaan olen…

muuttanut yhteensä noin viisi päivää sisältäen kolmet kamojen roudaukset paikkoihin A, B ja C.

lukenut vähän niin kuin huvikseni yhdet kappaleet pääsykoemateriaaleja ja istunut helvetilliset neljä tuntia elämäni ekoissa pääsykokeissa.


repinyt maailman veemäisintä tapettia seinistä, sijoittanut Pallen ruokarahat rautakauppaan ja syönyt vähän ehkä liikaa muutto- ja remppamäkkiä.

hamstrannut kuukauden pyykit kolmeen pyykkikoriin ja sataan pyykkinyssäkkään, jotta uudenkarhean pesukoneen saapuessa on sitten jotain mitä pyykätä. 

pakannut sairaalakassiin yhden suklaapatukan ja kolme laturia. Kuullut neuvolassa ettei Palle ole jättiläisvauva ja päättänyt synnytyksen olevan varmaan niin lyhyt ja hulvaton toimenpide, etten ehkä tarvitse muuta pakattavaa. 

nukkunut kuin pikkuinen possu ja kiittänyt hyvässä asennossa olevaa Pallea siitä, ettei yölläkään tarvitse heräillä vessaan.


askarrellut uudelle ihmiselle yhden sängyn tapaisen ja sellaisen hoitopöydäksi kutsuttavan, jolle uskoisin Pallen olevan kiva levitellä pissaa ja puklujaan.

miettinyt joka ilta, että huomenna on pakko ruveta lepäilemään ihan vaan seuraavana päivänä kirotakseni tuhannennen kerran olevani jo ihan liian raskaana näihin hommiin. 

tullut siitäkin huolimatta siihen lopputulokseen, että mieluummin remppaan, muutan, siivoan, kokkaan, kävelen tai jynssään keittiön kaappeja kuin istun alas, neulon tumppuja ja odotan. 



perjantai 22. toukokuuta 2015

Pallon matkassa

Vaikka joku saattaisi sanoa, että täällä blogin puolella raskauskuulumiset on ehkä olleet hiukan negatiivisväritteisiä niin kyllähän mulla ja mahalla on mennyt myös ihan hyvin.

Suurimmat kolotukset on ahdistaneet varmaan sitä varsinaista kipua enemmän ihan sen takia, että ennen raskautta olen aina ollut melkoisen terve ja kivuton. Ajoittaiset selkäkivut ovat ennen aina menneet ohi tunneissa tai päivissä ja vatsakivutkin yleensä ruokavaliota johonkin suuntaan tuunaamalla.

Siksi on ollut pikkuisen ahdistavaa olla melkein joka päivä jostain kohtaa krempallaan. Eikä ainakaan vähiten sen vuoksi, ettei tuota rehellistä vitutusta ole päässyt purkamaan kunnolla liikuntaan. Siis siihen räkä poskella suoritettuun verenmakuiseen hikoiluun, ei mihinkään muka-reippaaseen kävelyyn tai salilla notkumiseen.



Raskausajan liikunta on varsinkin näin raskauden lähestyessä loppuaan ollut kovin erilaista kuin minun normaalit jumppailut. Olen tosin ollut varsin onnellisessa asemassa siinä, että olen ylipäätään pystynyt liikkumaan koko raskauden ajan. Jos sitä alkuajan kammotustalvea ei lasketa. Tai no, olisin minä silloinkin pystynyt liikkuumaan. Ei vaan yksinkertaisesti huvittanut. Jälkeenpäin ajatellen olisi ehkä kannattanut huvittaa, niin alkutalvi olisi saattanut olla vähän vähemmän kamala ja musta. Äkkiä ne kammotusolotkin on kuitenkin unohtuneet ja siitäkin ajasta selvittiin.

Toisen kolmanneksen liikuin vielä suht entiseen malliin, mitä nyt ne mieluisimmat bodycombatit ja superhyperspinningit jäivät pois aika ilkeiltä tuntuvista supistuksista johtuen. Kävin kuitenkin vielä melko säännöllisestikin bodypumpissa, -stepissä ja –balancessa. Ihan vaivihkaa salillakäynti ja ihan peruskävelylenkit alkoivat kuitenkin korvata jumpissa heilumista yhä useammin. Hikiliikuntakerrat alkoivat vähentyä tasaisesti sitä mukaa mitä lähemmäs toinen kolmannes lähestyi loppuaan. Oikeasti juoksemassa taisin käydä viimeisen kerran tammi-helmikuussa siinä 20 raskausviikon tienoilla ja sen jälkeen olen ottanut juoksuaskeleita lähinnä ihan fiilistelymielessä silloin tällöin.

Ennen raskautta luulin, että raskaus ja viimeistään vauva vievät liikkumis- ja oikeastaan koko elämiskyvyn ihan kokonaan. Olin varma, että turpoaisin muodottomaksi palloksi, enkä voisi nousta sohvalta viimeiseen kolmeen kuukauteen. Mutta tässä sitä vaan ollaan hyvän matkaa viimeisellä kolmanneksella ja ihan hengissä. Osansa suht siedettävään oloon on varmasti hyvällä tuurilla, mutta väittäisin että myös pienellä viitsimisellä. Elias pakottaa ylös ja ulos ihan samalla lailla kuin ennenkin, eikä muukaan kotiväki nyt kovin paljoa sääliä valituksilleni ole osoittanut. Yritetty kyllä on…

Vaikka sitä pään tyhjentävää ekstaattista hikiräkäliikuntaa on ihan jumalaton ikävä, niin sanoisin että tämä löllöttelyliikunnaksi kutsumani heiluminen on pitänyt minut suht täysissä sielun ja ruumiin voimisissa lokakuusta asti. Joka kerta on liikkumisen jälkeen sattunut ja ahdistanut hiukan vähemmän kuin sinne lähtiessä. No okei, se yksi ”no ei se nyt niin paha voi olla” intervalli-spinning oli ihan rehellisesti liikaa. Ja ehkä myös saatoin joskus ihan vähän itkeä tirauttaa, etten "ihan oikeasti pääse noin saakelin kovaa" J:n vetäessä iltalenkillä superpowerwalkiaan kymmenen metriä taapertavaa mamma-askeltani edellä. Jotenkin tosi naurettavan lapsellisesti olen muutenkin ollut muille kovin kateellinen siitä, että joku voi tehdä burpeita tai sata vatsalihasliikettä. Tilani on kuitenkin varsin ohimenevä ja ihan itse aiheutettukin. 

Aika kivaa on ollut huomata, että kyllä se pallokin vielä mukana kulkee kun vähän jaksaa raahata. Vaikka kaipaan kunnon hikoilua niin kovasti, että melkein välillä itkettää nähdä hikinen J ja sen vatsalihasakrobatiat salilla, olen myös pikkuisen ylpeä siitä miten hyvin olen pärjäillyt mammakävelyineni ja pallomahoineni. Ja samalla ihan saakelin kiitollinen siitä, että kroppani on jaksanut juuri nyt kun siltä on jotain pyydetty. Toivottavasti jaksaa vielä jatkossakin. Olisi kai joku synnytyskin tässä hoidettavana. 

torstai 21. toukokuuta 2015

Mökiltä moi

 Jaahas, sehän on jo melkein kesä. Äitiysloma on ihan virallistenkin kirjojen ja kansien mukaan alkanut ja minä senkun kasvan. Ja Palle myös. Se kasvaa niin kovasti, ettei sen möyryily ole aina enää ihan vaan kivaa ja söpöä, vaan välillä vähän hemmetin kipeää. Mutta muutoin fiilis on juurikin se, mitä vähän pelkäsinkin. Eli en usko, että tämä vauva on kovinkaan ajoissa syntymässä. Kaikki tuntemukset on oikeastaan koko raskauden olleet aina pari viikkoa kaiken maailman raskaus viikko viikolta -juttuja jäljessä, joten vähän epäilen jonkun laskeneen pari viikkoa vikaan. 

Koitan kuitenkin olla ihan kovin paljoa odottamatta, sillä näissä hommissa odottavan aika todellakin voi käydä aika pitkäksi. Niin tai näin, varma olen siitä etten enää kuuden viikon päästä ole raskaana. Tänään tuossa mökkihommien tohinoissa pistin silmät kiinni ja koitin kaikin voimin miettiä miltä tuntuu, kun ei ole raskaana. Millaista olisi kun ei sattuisi ihan pikkuisen koko ajan johonkin ja voisi liikkua nukkuessaan. Voisi juosta hikisen lenkin ja juoda kylmän kaljan. Sekin voisi olla ihan kivaa.


Näillä mennään kuitenkin toistaiseksi. Lähdettiin mökille karkuun tylsäksi käyvää odottelua ja täällähän tätä hommaa riittää. Ihan niin kovasti, että välillä saatan melkein unohtaa olevani jo melko kovasti raskaana.

Niin taitaa tosin unohtaa moni muukin. J ehdotti tänään iltapäivälenkin piristykseksi pientä vuorikiipeilyä. Kumisaappaissa. Jota kuinkin pystysuoraa kallionseinää. Öö… ei. Muistutin, että mahassani koittaa kovasti kasvaa oikea ihmisenalku, joka ei ehkä arvostaisi kuperkeikkakyytiä alas vuoren rinnettä tai syntymistä mökkisaunan lauteille. "Hmph, vähän seikkailumieltä", sanoi tuleva isä ja lampsi kumisaappaissa tylsää mökkitietä eteenpäin.

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Kiitos Helsinki 2011-2015


Kun mietin millaisten mutkien kautta tähän on tultu, oli hassua löytää itseni yksi ilta lenkiltä Hietalahden rannasta niin haikein mielin. Kuuntelin kun lokit kirkuivat ja pari myöhäistä turistia huuteli Sibelius-monumentin putkiin. Aurinko laski vaaleanpunaisena jonnekin sumuisen Rajasaaren taakse ja Elias jahtasi lempihanhiaan. Mietin, miten olo oli vähän kuin loman viimeisenä iltana. Samaan aikaan onnellinen ja niin haikea, että ihan vähän sattui. Regatta sulki oviaan ja mietin niitä kaikkia kertoja, kun sen 1,5 euron nuotimakkarat ovat pelastaneet laukkaavan mieleni. Ja Eliaksen hädän siitä, että kahvilanpöydät hyökkää taas päälle.

Muistelin niitä miljoonia kertoja, kun jatkuva ratikoiden ja metrojen kolina on kuristanut kurkkua. Kun olen nieleskellyt kyyneleitä aamuruuhkassa miettien, että haluaisin vain johonkin missä on hiljaista. Johonkin, missä ei tarvitsisi olla jatkuvasti kylässä ja jonkun tiellä. Miten olen koittanut miettiä, mistä miljoonan ihmisen kiire syntyy ja miten kellään on aikaa tai rahaa tehdä tänne kotinsa.

Kävellessäni taas kerran ohi Lasten- ja Naistenklinikoiden, hymähdin miten hassua on että juuri kun naapurissa olevalle synnytyssairaalalle olisi tarvetta, lähden karkuun.



Viimeiset kaksi vuotta olen melkein joka ikinen päivä koittanut löytää edes yhden hyväksyttävän syyn lähteä pakoon tätä hässäkkää. Töitä, kovia ääniä ja toisten kaupungissa elämistä. Kaikista eniten yksin heräämistä ja yksin pään tyynyyn painamista. Ikinä en missään ole ollut niin yksin kuin täällä. En edes silloin kun olin ihan oikeasti yksin tasan toisella puolella maapallo.

Välillä yksinolo on ollut ihanaa, mutta usein täällä kaveripiknikkien ja kaverin kanssa juostujen iltalenkkien keskellä yksinolo tekee myös ihan äärettömän kipeää. Se kun asuu isossa kaupungissa ihmisten keskellä kuitenkin ilman ketään kelle soittaa perjantaikaljalle tai maanantailenkille. Näin isoon paikkaan on ollut helppo hukkua ja jatkuva ihmisten vilinä ja äänet on toisaalta pitäneet minut yksinäisinä iltoina myös järjissäni.



Kiitos Töölönlahti, Stadionin torni ja Manskun ratikoiden kolina. Pahvilaatikot odottaa eteisessä ja nyt sanon ne kauan odotetut heipat. Oli hauskaa, pimeää, väsyttävää ja nauruntäyteistäkin. Sydänystäviä meistä ei tullut, mutta joku pieni palanen minua tänne silti jää. Jätän sen hyvillä mielin samoin kun jätän yksinäiset, hiljaiset illat ja hiljaa heräilevät aamut. Pidä hyvänä, nähdään taas.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Out of office

Tänään klikkailin sähköpostin poissaoloviestin vastaamaan puolestani kokonaiseksi vuodeksi ja sanoin kiitos ja hei töihin jääville tyypeille. Sain melko lailla ansaitun äitiyslomalahjan ja kasan donitseja.

Kunpa vaan osaisin kertoa, miten isolta tämä tavallinen keskiviikkopäivä tuntuu.

Saattaisin kertoa itkuntäyteisistä sunnuntaista, kuristavista maanantaista ja kahvinhakureissun syvistä huokauksista. Siitä tuhannennesta ”kyllä tämä tästä” –mantrasta ja kello kolmeentoista jumittuneista viisareista. Kertoisin sinulle myös työhön uponneesta keskittymisestä, maailman viisaimmista työkavereista ja ankkurin lailla seilaavan purteni turvanneista esimiehistä. Yhteisen perjantainodotuksen nauruista ja jaetuista maanantaikahveista.

Kertoisin miten melkein vasta valmistujaiskaakaon juoneesta hiukan epävarmasta tytöstä on harmaista maanantaista ja itkupotkuraivareista huolimatta kasvanut aika reipas aikuinen. Kaikkitietävänä 25-vuotiaana koin suurta tuskaa siitä, ettei elämä ja työt olleett aina lainkaan kivaa. En ymmärtänyt miksi piti tehdä hölmön tuntuisia juttuja, jotta kerran viikossa tulisi perjantai ja kerran kuussa palkkapäivä. Halusin enemmän, hauskempaa, rennommin ja isommin.

Työelämä tuntui tosi pitkään siltä kuin olisi tunkenut neliönmuotoista palikkaa pyöreään reikään. Väkisin hampaat irvessä kirosin, miten en vaan sovi sinne enkä halua tehdä tällaisia töitä. Keskitin kaiken energiani ympäröivän maailmani kiroamiseen ja no, vittuuntumiseen. Poljin jalkaa pikkulapsen tavoin ja päätin, ettei mistään tulee täällä yhtään mitään.


Paitsi että tuli. Nyt vähän enemmän harmaan sävyjä näkevänä ja kaksi vuotta vanhempana olen oikeastaan aika saakelin kiitollinen jokaisesta päätä seinään hakaten vietetystä päivästä. Ilman ikuiselta tuntuvaa maanantaita en olisi ikinä tavannut töissä maailman viisaimpia tyyppejä ja oppinut jotain aika tärkeää töistä ja yhdessä elämisestä. Jos ei välillä olo olisi ollut surkea, ei olisi tullut niitä kiitolliseksi vetäviä lounastreffejä ja monia viisaita korvapareja. En olisi koskaan saanut nähdä sitä kokonaista maailmaa, jota en edes tiennyt olevan, enkä varmastikaan olisi saanut seinille hyppivää sieluani rauhoittumaan. 

Siinä jalkaa maahan polkiessa kuulin aika monesta suusta, että kaikki vielä järjestyy ja niillä hankalimmillakin ihmisillä ja hommilla on tarkoituksensa. Silloin se "kyllä se siitä" -vakuuttelu ihan vaan vitutti, nyt joudun myöntämään että se olikin ihan totta.

Siksi pistän koneen tänään kiinni kovin rauhallisin mielin. Haikeana siitä, miten hienoja juttuja ja ihmisiä tänne jää ja ylpeänä siitä, että saan lähteä vauvanodotukseen yhtä aikaa jo olleesta kiitollisena ja pirun jännittyneenä tulevasta. Vaikka työpaikka ja tietokone minua täällä odottavat, tiedän jo nyt sanoa varmaksi ettei tänne enää yhtenäkään maanantaina tepastele tämä ihan sama tyyppi. Ja niin on kuulkaa juuri hyvä.

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Toinen jalka kesässä

Voi perkule, kun tekee tiukkaa nämä säälittävät muutamat viikot ennen alkavaa äitiyslomaa. Vähän niin kuin pari päivää ennen kesälomaa ei jaksa keskittyä mihinkään. Vasta viime päivinä on hiipinyt alitajuntaan, että tässä on kyse kuitenkin aika paljon isommista jutuista. Ei varmaan tarvi edes aloittaa siitä, miten istumatyö on ihan kelle tahansa perseestä, mutta raskaanaolevalle ihan yhtä helvettiä. Mikä taas ei yhtään edesauta keskittymistä viimeisiin työnakkeihin. Joka aamu silmät avattuani ensimmäinen suht selkeä ajatus on ollut 12 päivää, 11 päivää, 10... Ja joka-aamuinen huomenta-viesti J:lle on näköjään aika usein pikkuisen väsynyt naama hissin peilissä.


Älkää nyt naurako, mutta tajusin vasta eilen että meidän kolmihenkisen perheen elämä alkaa vedellä viimeisiään. Mitä todennäköisimmin meitä on pian neljä ja minun ja J:n kahdenkeskinen aika on ikuisiksi ajoiksi ohi. Tai ainakin 20 vuodeksi. Ja joo joo, totta kai sitä kahdenkeskistä aikaa on tulevaisuudessakin, mutta ei ihan tällaisena kuitenkaan. Ei näin arkisena, helppona ja tavallisena. Perus-Reetta kävi eilen kriiseilemään, että mitä jos me vihataankin sitä elämää? Tai jos ei tykätäkään Pallesta? Jos ei tykätäkään enää toisistamme kun elämä muuttuu? Apua, kaikki muuttuu ja loppuu ja elämä tällaisena on auttamatta ihan kohta eletty. Apua, sinne meni krapula-aamut, päiväleffat ja hitaat sunnuntaiaamut. Tylsät lauantait ja hiljaiset automatkat. Miten tässä näin kävi?!

Mutta tuo nyt on tuollaista asiaan kuuluvaa välipanikointia. Oikeasti odotan jo hurjasti alkavaa uutta elämää. Muuttoa, vappujuhlia ja lämpenevää kesää. Sitä, että hyvällä tuurilla on hetki aikaa hengähtää ja ihan vaan fiilistellä auringonpaistetta ja ulkoilmaa Eliaksen kanssa ennen varsinaista tapahtumaa. Heitellä frisbeetä ja juoda tölkkicokista. Aamuisin pyöräilen kuitenkin töihin yhä yhtä koomassa kuin aina aiemminkin. Löntystän kahvikoneelle ja kuuntelen aamuradiota ihan muina toimistorottina, enkä ihan käsitä että tämä oli ihan kohta tässä. Ihan tosi kohta. Hui että. Huijaisin jos sanoisin ettei jännitä.

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Pullea pääsiäinen

Hui hui, enää 17 työpäivää. Eikun yksihän menikin jo, eli 16.

Ehdin pääsiäislomalla raskautua toden teolla ja aika monta kertaa olen tainnut sanoa, ettei tämä ole enää kovin kivaa. Sattuu jatkuvasti ihmeellisiin paikkoihin ja tuntuu vaan nyt jo yksinkertaisesti sille, ettei minä ja vauva enää oikein mahduta tähän yhteiseen kotiimme. En siis toki mitenkään usko, että pääsiäisen suklaasikailulla ja muulla ruuan ahtamisella olisi mitään tekemistä tämän olon kanssa. Öhhh… Varsin outoa on myös se, miten olen ollut raskaana jo reippaasti yli 200 päivää, mutta vauva painaa vasta kolmasosan siitä, minkä kokoinen sen olisi aika hyvä olla syntyessään. Huh huh, niitä mittoja odotellessa…

Kovasti taas muuttui Pallen kotiin saapuminen todemmaksi, kun saatiin J:n siskolta iso kasa ihania pikku pikku vaatteita. Nyt kun äitiyspakkauskin näytti olevan jo postin kyydissä, aletaan olemaan aika hyvin varustautuneita noin niinkuin vaatemielessä. Mistään muusta ei sitten tarvitsekaan sanoa mitään...


Se päivän valivalituksista, pääsiäinen oli nimittäin oikeasti oikein kiva. Takatalven keleistä johtuen ei päästykään lähtemään mökille, mutta tehtiin kaikkea muuta mukavaa. Torstaina käytiin häälahjakortilla varsin onnistuneilla treffeillä Murussa ja perjantaina katsomassa vesisateessa Via Crucista. Ihan loppuun asti ei tämä möhömaha sitä jaksanut katsella, mutta olihan se silti hieno. Lauantaina ajeltiinkin kohti Kotkaa ja anoppilaa. 




Kivan pääsiäislomailun kruunasi Kotkassa sunnuntaina kevätretkeilyt porukalla ja vielä maanantaina vähän keväthommia pihalla. Illalla kotiin könysi liiallisista suklaamunista vähän sekaisin oleva unelias porukka.

Tänään alkanut arki onkin sitten ollut juurikin sitä itseään. Töitä, tiskausta, pyykkiä, jumppaa ja nakkikeittoa. Aika perussettiä siis vielä ainakin sen 16 päivää.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Niitä aikoja

Olen kehittänyt jonkun pakonomaisen tarpeen tallentaa muistiin kaiken tähän vauvanodotukseen liittyvän. Koska minulla on pieni aavistus, että ihan kohta aika moni asia tulee olemaan kovin erilaista. Voi sitten kelailla tänne ja tunnistaa, että tuo oli se hetki kun ajattelin vielä noin. Siksi lätkäisen tämän päivän aatokset tähän näin, ilman sen suurempaa sensurointia tai mieltäylentäviä kuvia.

(Eikun olikin yksi kuva. Väittää olevansa viime pääsiäiseltä. )

Mutta niin...noh, nyt on näin ja huomenna taas jollain lailla. 

On aikoja, kun on maailman kivointa odottaa vauva. Silloin kun vauva pyörii päättömästi ympyrää tai nyrkkeilee hentoisin nyrkein automatkalla kylkeen. Tai kun viikkaan viidettä kertaa samoja pieniä sukkia ja tilaan äitiyspakkauksen. Mietin miten paljon tykkään Eliaksesta ja lasken, että jos lastaan rakastaa ihan vaan edes kymmenkertaisestisiihen verrattuna niin saatan ehkä räjähtää. Tai silloin, kun katson neuvolassa esimerkillisesti käyrällä nousevaa Pallen kokoa ja tajuan miten tuo esimerkillinen tyyppi elää minussa. Ja ihan vaan minusta. Miten naisihmisen keho voi olla niin käsittämättömän viisas, ettei edes google osaa kertoa sitä kaikkea.



Sitten on myös niitä toisia aikoja, joista en kertoisi instagramissa tai kahvipöydässä. Niitä mistä raskausjutuissa kerrotaan vaan, että ”raskausaika on suurien myllerrysten aikaa”.

Ne on niitä, kun pääsee töistä kotiin jokainen luu ja nivel istumisesta solmussa ja potkii kiukkuisena märät tuulihousut mytyksi eteisen lattialle. Eikä saa saakeli housujakaan pois ilman, että sattuu ja ahdistaa. Kun teini-ikäisen angstilla valuvat kyyneleet poskella kiroaa, miten kaikki muut voi tehdä kaikkea. Juoda punaviiniä kun huvittaa tai hikoilla jumpassa kun vituttaa. Miten päälle mahtumattomaan mekkoon tai ahdistaviin äitiyshousuihin tiivistyy hetkeksi ihan koko maailman vääryys.

Niitä hetkiä, kun samalla avarakatseisuudella kiukkuaa, miten kukaan maailmassa ei voi tietää kuinka perseestä tämä välillä on, eikä ketään ihan varmasti edes kiinnosta. Kun muka ihan koko muu maailma menee eteenpäin kaikkiin niihin miljooniin suuntiin, joihin en nyt itse pääse mukaan. Kun jumpassa huomaan, etten enää jaksa tai pysty suunnilleen muuhun kuin vesipullo kädessä notkumiseen.

Ne on niitä hetkiä, kun ei edes haluaisi sanoa mitään ääneen, koska tajuaa miten hölmöltä ja lapselliselta se kaikki jonkun toisen korvaan kuulostaisi. Mutta totta se on, etten edes teininä ole kokenut olevani näin kiukkuinen ja yksin kuin nyt ohimenevinä päivinä ja hetkinä olen. Ilman yhtään mitään syytä.

Lohdullisinta on kuitenkin se, että uskoisin näiden kuuluvan tähän kuvioon. Ja uskoisin myös, että vuoden päästä sanoisin tämän päivän itselleni, että on ihan ookoo olla vielä kesken. Koska ihan valmista ja täydellistä äitiä minustakaan ei taida koskaan tulla. 

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Pikku pikku askelin

Voi vauvantuoksu ja haikarat sentään. Kaveriperheeseen syntyi eilen pieni uusi ihminen. Samalla hiljaa ja huomaamatta seuraamiini blogeihin ryömineet vauvablogit ovat täynnä vauvanodotusta ja joissain jo ihan uuden vauvan tuoksua. On kaappiin viikattuja pieniä vaatteita, pieniä mutta silti isoja vaippoja ja pakkaseen valmiiksi tehtyjä ruokia.

Minua vähän (hah, oikeesti ihan hitosti) jännittää, koska kaikki tämä tarkoittaa vääjäämättä myös sitä, että meidän Palle on mitä todennäköisimmin sylissäni pienenä ja matkasta vähän kiukkuisen oloisena jo ennen kuin ehdin käsittääkään. Odotan kyllä vauvan tapaamista jo kovasti, mutten mitenkään voi väittää olevani tuohon kohtaamiseen valmis. Onkohan sitä koskaan? Ehkä ei, koska siitähän se matka oikeastaan  vasta alkaa.

Töissä saatan unohtua tuijottamaan näytöllä viliseviä kirjaimia pää tyhjänä samalla mahassa juoksua harjoittelevien jalkojen menoa ihmetellen. Hymyilen, kun mietin miten tyyppi muistuttaa liikkeissään kovasti isäänsä. Jalat vievät kovasti ja äkkiä kun on tarvis, mutta suurimman osan ajasta on selvästi parempi tarkkailla ja harkita seuraavia liikkeitä. Liikkeistä päätellen taisi kestää pari kuukautta ennen kuin tyyppi uskalsi kääntyä kosovolaiselta teehetkeltään kylkiluita kutittelemaan.

Jokunen viikko sitten olin vielä enemmän ulapalla kaikkien vauvahankintojen kanssa. Veikkasin, että juoksen viikkoa ennen laskettua aikaa stressierkkinä ympäri vauvakauppoja ja tuhlaisin pienen omaisuuden tutteihin ja pikkusukkiin. Hah! Nyt on kuulkaa jo vaikka mitä. On vaunut, parilla eurolla haalittu kasa vaatteita ja semmoinen hifistely-kantoreppukin.


Ja tärkeimpänä kaikista: koti. Yksi täsmäisku Turkuun, maailman paras äiti ja meillä on ihan kohta oma koti Turussa. Mikä parasta, siinä on parveke, tiskikone ja hissikin. Hiukan jännittää, mutta kun tietäisitte miten pitkään olen odottanut muuttoauton starttaamista Helsingin kodin pihasta, uskoisitte kun sanon että juuri nyt olen varsin onnellinen. Vaikka viiden vuoden sijaan etäsuhteilua kesti vain kaksi, se oli meidän kaikkien mielenterveydelle ihan tarpeeksi. On meinaan itketty, urpoiltu ja koettu hevosen kokoista sunnuntaiahdistusta ja maanantaityhjyyttä. Ihan, ihan kohta se loppuu.

Jatkossa itketään ja urpoillaan varmaan ihan muita asioita, mutta aika aikaansa kutakin. Kun vapun tienoilla pakkaan kipot ja kupit vuoden tauon jälkeen laatikoihin, syön muuttomäkit ja hurautan kehää pitkin kohti hiljaisuutta, olen varmaan melkoisen huojentunut. Siitä, että selvisin ja siitä, ettei tarvinnut selvitä yksin. Siitä, että toukokuusta alkaen voisi ehkä ihan vaikka elääkin elämää. Sellaista tavallista, jossa selvitään vähemmän ja eletään enemmän.

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Koska olen tyttö

Olen tässä viime viikkoina pohtinut aika paljon tyttöjä ja poikia, niiden juttuja ja maailmaa. Ehkä eniten tätä mahassani kasvavaa tyyppiä. Miettinyt millainen siitä tulee, onko sillä isän pitkät ripset ja minun kaksi milliä pitkä pinna. Tykkääkö se laulaa tai piirtää, vetää Eliasta hännästä tai syödä banaania. Olen miettinyt miten tyyppi viihtyy meidän hassussa perheessä ja malttaakohan se nukkua. 

Montaa juttua olen siis mietiskellyt, mutten juurikaan sitä tykkääkö tyyppi autoista ja moottoreista vai barbien vaatteista ja balettihameista. Mitä useammin vastaan kysymykseen siitä, kasvaako mahassa tyttö vai poika, sitä varmempi olen siitä ettei sillä ole yhtään mitään väliä. 

Toki ymmärrän, että monia sukupuoliasia kovasti kiinnostaa ja se on ihan ok. Toki se kiinnostaa meitäkin vauvan äitinä ja isänä. Mutta ihan vaan siitä syystä, että olemme kärsimättömiä ja uteliaita, ei siksi että lapsen tai itsemme kannalta toivoisimme hänen olevan jompi kumpi. Koska (luojan kiitos) minä ja tämä pieni tyyppi saadaan kasvaa täällä, missä tyttöydellä tai poikuudella ei ihan oikeasti ole yhtään mitään väliä.


Minulla ei vielä ole oikeastaan hajuakaan miten lapsista kasvatetaan hyviä ihmisiä. En tiedä, miten lapselle opetetaan hänen olevan ehjä ja tärkeä, enkä tiedä miten toisen päähän lempeästi taotaan, ettei ketään saa loukata. En tiedä mitään imettämisestä, unikouluista tai sormiruokailusta.

Sen silti tiedän, että toivoisin mahassani kasvavan ihmisen näkevän maailman hienona paikkana. Sellaisena, jossa voi leikkiä mörköä ja tanssia balettia, korjata autoja ja lennättää leijaa. Kumittaa koepaperin rikki lujuuslaskuissa, täristä laulukokeessa ja juosta kilpaa pallon perässä. Leipoa kiiltävän sacher-kakun, ajaa pappatunturilla ja juoda saunakaljaa laiturilla.

Minun tyttöni saa ihan vapaasti kasvaa marengissa ja poikani moottoriöljyssä, mutta ikinä koskaan en halua kummankaan kokevan olevansa enemmän tai vähemmän sen takia, että on tyttö tai poika.

Itse olen ympäröivästä siskokatraasta huolimatta elänyt kovin poikamaisessa maailmassa. Laskenut MAOLin puhki, koska se oli kivaa ja juonut monen monta kaljaa koodaripoikien kanssa tyttönä. Olen myös tanssinut balettia, leiponut pullaa ja letittänyt hiuksia - ja ollut yksi pojista vähintään yhtä monta kertaa. En todellakaan ole tänään, tässä ja tällainen koska olen tyttö, vaan ihan vaan koska olen minä.


Mahassani kasvaa siis Palleksi ristitty tyyppi, joka nimestään huolimatta voi olla yhtä hyvin tyttö tai poika, tärkeä ihmisen alku kuitenkin. Olkoon hän isäänsä tullut hassu räkänokkainen futari tai äitinsä kanssa taivaanrantaa rikkinäisissä sukissa maalaileva rillipää.

Jos jotain eväitä hänelle toivoisin osaavani antaa, kasvattaisin tyypille aukiolevat silmät ja ison sydämen. Kuiskaisin askelissaan haparoivan ihmisen korvaan, että ihan kaikki on mahdollista. Niin tytöille, pojille, pienille ja isoillekin.

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Meidän häät

Ollaan J:n kanssa puhuttu monesti häiden jälkeen miten häitä ei vieläkään oikein osaa käsittää. Tapahtui niin älyttömästi kaikkea, että pienet päämme ei ihan pysyneet kaikessa juhlahumussa mukana. Omia sukulaisia, yhteisiä kavereita ja toisen rakkaita. Puheita, ruokaa ja salaa kuiskittuja isoja ja pieniä juttuja.

Koska yhteen päivään mahtui melkein pieni elämä, olen näin jälkikäteen ajatellen maailman tyytyväisin, että pidin pääni niissä muutamissa linjauksissa, joita minulle häiden suhteen oli.

Toinen niistä oli pistää ihan hurja summa rahaa meidän kuvaajiin, Johannaan ja Jouniin. Hurja summa tarkoittaa enemmän kuin vaikka viinoihin. Enkä kadu yhtään. Kun itse on ihan onnesta ymmyrkäisenä koko päivän, oli ihanaa huomata että joku on ollut tallentamassa ne ohikiitävät hetket meille tulevaisuuden muisteloihin talteen. Koska niin kuin kaikki tietää: se päivää menee niin kovin nopeasti.


Ja siitä hinnasta. Nyt kun katson noita satoja kuvia, todellakin ymmärrän ettei yhden hääkeikan palkkiollakaan vielä kuvaajat millekään loisteliaille tuntipalkoille pääse. Jos itse käytin viikonloppuna 20 kuvan tallennukseen, koon muuttamiseen ja lähettämiseen yli tunnin, voi laskeskella kauanko parin tuhannen kuvan läpikäyntiin, muokkaukseen, tallennukseen ja nettiin lataamiseen menee. Pikkuisen enemmän kuin yksi ilta, sanoisin.

Toinen meille molemmille tärkeä juttu oli, ettei juhlissa olisi puheiden lisäksi mitään sen kummempaa ennalta järkättyä ohjelmaa. Haluttiin että ihmiset saisi olla mahdollisimman rauhassa koko illan ilman jatkuvaa häppeninkiä ja koollekutsumista. Me mukaan lukien. Varsinkin kun juhlissa oli paljon molempien sukulaisia, joita ei nähdä turhan usein, oli kiva saada vaihtaa kuulumisia ihan rauhassa ilman jatkuvaa kiirettä ja paniikkia aikataulusta. Jääräpäistä toivettamme kuunneltiin ja ohjelmassa ei ollut mitään hassunhauskoja ylläreitä. Pari yllätysjuttua kyllä, muttei meidän mielestä mitään vaivaannuttavaa tai väkisin väännettyä vaan pelkästään itkettävää ja kivaa.


Koska kuvia on tosiaan pal-jon, voisin kirjoitella häistä tarkempia muisteloita parissa omassa jutussaan. Muutenkin voitaisiin pistää vaikka kiitoskortit maailmalle ja kuvat jakoon asianosaisille ennen kuin niitä koko interwebille julkaisen.

Mutta sellainen se juuri oli kuin kuvittelinkin - maailman ihanin päivä.

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Vauvavarustus

Jaahas, oishan tuolla taas noita juttuja kirjoitettuina mutta odottakoon ne hiukan myöhempiä aikoja. Heräsin tuossa kuun vaihtuessa eilen siihen, ettei meillä ole juurikaan mitään hommattuna vauvaa varten. On pari kirpparivaatetta ja lahjaksi saadut tuttipullo ja tutti, mutta ei ne vielä ihan taida riittää… Vaunut kai ainakin tartteis. Ja turvaistuimen. Ai niin ja joku vauvaperheelle sopiva kotikin ois ihan jees.

Mutta ei hätää. Olen meinaan tapani mukaan googletellut asioita. Tiedän jo aika paljon kantoliinoista (hyviä, mutta alkuun tuhottoman hankalia), kantorepuista (hyviä ja helppoja, mutta kalliita), vaunuista (heittoaisa pitää olla ja kääntyvät etupyörät) ja kodin suotavasta varustuksestakin (tiskikone on vaan pak-ko olla, maksoi mitä maksoi). Liekö joku psykologinenkin juttu, mutta mitään en ole kuitenkaan vielä oikein uskaltanut ostaa. Kun eilen illalla havahduin siihen, ettei vauva ollut kyllä koko päivänä (tai ehkä edellisenäkään!) potkinut yhtään ja pikagoogletus vei ensimmäisenä kohtukuolematarinoihin, näin jo sieluni silmin sairaalasta tyhjin käsin kotiutuessa kotona odottavat tonnin vaunut. Ei, ei, ei. En osta vielä mitään. Ehtiihän tässä.

Ja ehtiihän tässä. Ihan varmasti.

(Niin ja kyllä se vauvakin illalla heräili. Varmaan aika kiukkusena J:n mahalle huutamisesta ja minun jatkuvasta tökkimisistä. Perhana kun saa edes lämpöisessä mahassa rauhassa nukkua.)

Ja niin, se asuntokin. Sekin pitäisi löytää. Noh, onhan tässä aikaa ennen kesää. Sitä odotellessa ei varmaan tapojemme mukaisesti tehdä mitään ajoissa, vaan makoillaan kevät ja sitten äippälomalla juoksen stressaantuneena pallona ympäri vauvakauppoja ostamassa sikahintaisia vaunuja ja turvaistuimia. Perushommia.

torstai 19. helmikuuta 2015

Kun pelottaa

Näin alkuviikosta pitkästä pitkästä aikaa erästä rakasta tyyppiä, jonka kanssa ollaan tunnettu ihan pikkutaaperoista asti. Oikeastaan ollaan tunnettu ihan kokonainen elämä. Nyt tämä pieni rakas tyyppi on saanut vielä pienemmän vauvan perheeseensä ja ihanasta parivaljakosta on kasvanut aika mahtava kolmikko. Kolmikon alkumetrit on vaan olleet harvinaisen kivikkoiset. Suoraan sanottuna näin vierestäkin katsottuna ihan saakelin pelottavat. Ei niistä kivikoista nyt sen enempää, mutta nyt kun näin piiiiitkästä aikaa nämä kaukomaan eläjät täällä minun kotikulmilla, tajusin ehkä ensimmäistä kertaa miten pelottavaa äidiksi ja isäksi tuleminen ihan oikeasti on.

Siinä maha täynnä nepalilaista kotiin talsiessa tunsin, miten oikeastaan ihan kaikki olikin yhtäkkiä saakelin pelottavaa. Työmatkapyöräily, nukkumaan meneminen, autolla ajaminen, lapsen odottaminen, synnytys, lapsen kävelemään oppiminen… ihan sinä tavallisena tiistai-iltana kaikesta olikin tullut yhtäkkiä kuolemanvakavaa ja saakelin pelottavaa. Vähän kuin minun hattaranvärisestä vauvamaailmasta olisi avattu yhtäkkiä verhot siihen oikeaan elämään. Sinne missä ihmiset voivat sairastua, kukaan ei nuku ikinä ja koira äksyilee kaikille. Vauva ei syö, äitiä itkettää ja isää vituttaa.

Olen meinaan juuri sellainen, että omat ja muidenkin kivat jutut on maaaaailman iloisimpia ja parhaita ja iloitsen hyvistä jutuista ihan sydämen pohjasta niin, että aika usein ihan sattuu pelkästä ilosta. Mutta sitten on ne surulliset ja pelottavat jutut, jotka valtaavat koko pienen mieleni ihan samalla lailla. Joku voisi sanoa, että otan elämän kaiken kaikkiaan aika isosti.

Ja nyt on kuulkaa niin, etten voi pelkäämiselläni pelastaa ketään. En itseäni, vauvaa enkä tätä ihanaa uutta perhettä (joka pärjää kyllä ihan satavarmasti muutenkin). Kun pelottaa, niin pelottaa, mutta jotenkin sen kanssa olisi opittava elämään. Vaikka vauvaelämä olisikin joskus ihan perseestä, haluan uskoa että yhtä usein se on kuitenkin jotain ihan muuta. Ekoja pieniä potkuja mahassa ja ekoja sydämen sykkeitä, yhdessä auringonvaloon herättyjä aamuja ja naurettuja nauruja.

Tänään se vähemmän pelottava juttu voi olla ihan vaan vaikka tieto siitä että juuri tänään kaikki on varsin hyvin. Voiko sitä oikeastaan muuta pyytääkään?


Onneksi toi tyyppi ei paljoa ressaa tai jännitä. Pitää meidän muidenkin jalat mukavasti maassa.

PS. Olen unohtanut kirjoittaa häistä! Mutta ne oli ja nyt minulla on uusi nimi ja aika saakelin hyvä mies. Oli onnenkyyneleitä, sydämestä kouraisevaa kiitollisuutta ja maailman parhaita kakkuja. Ihan vähän myös sukulaishässäköitä, menetettyjä hermoja ja vajaakuntoinen morsian – eli peruselämää. Kerron varmasti lisää kunhan saadaan kuvia eetteriin!

tiistai 3. helmikuuta 2015

Kymmenen plus yksi

Tässähän on nyt ollut kaikenlaista. Eilen nähtiin maailman kauneimmat kymmenen varvasta Naistenklinikalla pienestä telkkarista. Pieni lapsivettä hörppivä suu ja sykkimään harjoitteleva ehjän näköinen sydän. Leveä hymy, joka maistaa kohta ekaa kertaa suklaajäätelöä ja sydän, jota ei kukaan koskaan saa rikkoa.

On ollut hääjärkkäilyjä, kuumeisia työreissupyrähdyksiä ja polttarihommia.

Niin, ne polttarit! Aijjai, ne oli ihanat, ihan minua varten tehdyt. Olen vieläkin ihan hämilläni siitä kaikesta huomioinnista, kivoista ihmisistä ja jutuista. Hormonihuuruinen pääni alkaa joka kerta kyynelehtimään, kun mietin miten paljon vaivaa ja aikaa ja kaikkea tytöt oli käyttäneet. Oih.

Vaikka periaatteessa tiesin, että polttarit olisivat mitä todennäköisimmin tuona viikonloppuna, onnistui J hyvin epätavallisesti huijaamaan minut kuvittelemaan, että ehkä polttarit ei sittenkään olisi silloin ja ehkä on vaan parempi lähteä käymään mökillä astianhakuhommissa heti lauantaiaamusta. Tyydyin sitten kohtalooni ja kirosin miten isosisko on muka voinut olla niin hölmö, että kuvittelee häitä edeltävän viikonlopun hyväksi ajankohdaksi polttareille...


Ja pring vaan soi ovikello. Ketään ei näkynyt missään, mutta postiluukusta tipahti kirjekuori toimintaohjeineen. Yleensä olen varsin ripeä liikkeissäni, mutta nyt haahuilin hämmennyksissänni vartin ristiin rastiin ympäri koti koittaen pakkailla jotain vähänkään fiksua. Hissimatkalla alas peruin vielä viikonlopulle marttyyripäissäni varaamani miljoona jumppaa, eikä itku ollut taas kaukana kun kaasostytöt odottelivat muikeina alhaalla rapussa. Lisää yllärityyppejä löytyi hovihammaslääkärini luokse pystytetyltä brunssilta. Ja voi rakkaat, miten voi ihminen tuntea olonsa hölmöksi ja onnelliseksi. Siitä se alkoi ja sanotaan nyt vielä kerran että oli hurjan kivaa.

En nyt ihan koko viikonloppua yksityiskohtineen tässä jaa, mutta yhden jutun haluaisin kertoa.

Vaikka polttareiden järjestäminen voi isolla porukalla kiristää hyvienkin ystävien välejä ja varsinkin kukkaron nyörejä, kannattaa muistaa että hyvin järkätyt polttarit on juhlakalulleen hurjan rakkaat ja tärkeät. Heittämällä sen facebook-sumplimiseen ja hampaidenkiristelyyn kulutetun ajan ja vaivan arvoiset. Ja vaikka polttareiden ohjelmanumerot ei olisikaan joka ikisen vieraan ykkösjuttuja ja etukäteen harmittaisi käyttää rahaa johonkin mitä ei itse ihan välttämättä haluaisi, tuntuu sankarista hyvältä nimenomaan se, että muut ovat halunneet järjestää ja panostaa sen kaiken ihan vaan antamisen ilosta. Se on kuulkaa nykyään aika harvinaista. Ja saajalleen melkein yhtä ikimuistoista ja rakasta kuin edessä häämöttävät häät.


Mietin jälkeenpäin miten minulle jäikin niin kiva ja lämmin fiilis koko viikonlopusta, ja tajusin että yksi iso juttu oli varmaan myöskin se, että ekaa kertaa vuosiin sai luvan kanssa vaan olla. Ei tarvinnut suunnitella, päättää ja organiseerata. Koska ei tiennyt mitä seuraavaksi tehdään eikä voinut stressailla huomisen tekemättömiä hommia, oli ruhtinaallisesti aikaa ihan vaan olla läsnä. Ja kun kellään ei ollut pakottavaa tarvetta koko ajan soitella, facebuukkailla ja instagrammailla sinne ja tänne, oli kivaa ihan vaan jutella ja kuulla mitä ihmisille kuuluu. Aika pieniä ja tavallisia juttuja, mitkä tuntui kaiken hääsäätämisen ja stressailun keskellä maailman arvokkaimmilta.

Eli ei kai siinä muuta kun kiitos tytöt ja erityiskiitos kaasotytöt, ihan saakelin hyvin tehty. KII-TOS. Sainoinkohan sen jo, olen varsin otettu ja onnellinen.