”Eräs läheiseni, alle kouluvuotiaan vanhempi sanoi minulle taannoin, että jos nyt saisi päättää, hän ei olisi lasta hankkinut. Hän ottaisi mieluummin kaikki omat harrastuksensa ja aikansa. Kyse ei ole siitä, etteikö hän rakastaisi lastaan yli kaiken, antaisi hänelle parhaansa – ja hän todella on hyvä ja vastuullinen vanhempi – mutta hän ei nauti lapsiperheen arjesta, ei aamupalan, lounaan, välipalan, päivällisen ja iltapalan tekemisestä, ei tunnin istuskelusta hiekkalaatikolla, ei jakuvasta lapsen kysymyksiin vastaamisesta, eikä eteenkään jatkuvasta rajojen vetämisestä lapselle, joka rajojaan kokeilee. ”
Juttu on ote Oisko tulta? –blogin jutusta, jossa kirjoittaja pohtii lasten saamista ja erityisesti muiden odotuksia siitä, että jossain kohtaa niitä lapsia on haluttava. Toiset niitä saavat, toiset eivät, mutta mukamas kaikkien pitäisi niitä haluta. On näemmä ihan ok kysyä kahvipöydässä, että millonkas teille tulee sitten niitä pieniä. Olisi kuulemma niin kivaa olla setä, mummo, vaari, serkku, kummi tai mikä vaan.
A-pu-a.
Kymmenen vuotta sitten kuvittelin, että tämän ikäisenä olisin varmasti jo äiti. Asuisin omakotitalossa ja kastelisin pelargonioita aamuisin. Käyskentelisin vauva rintarepussa omalla takapihalla ja leipoisin pullaa.
Oikeassa elämässä asun pikkuisessa, mutta ihanassa kerrostaloasunnossa Töölössä ja olen juuri ja juuri pystynyt kasvattamaan yhden yhteiskuntakelpoisen koiran, joka on vain kerran vähän puraissut ohikulkijaa. No okei, kaksi. Yksi parhaista tietämistäni jutuista on katsoa peiton alla läppäriltä Klikkaa mua ja syödä sipsejä. Pyyhkiä tahmaiset kädet peittoon ja nukahtaa pesemättä hampaita. Tai juoda gin-tonic erityisen ärsyttävänä maanantainana. Ihan vaan koska voi.
Ei saakeli, mitä se lapsikin sellaisesta äitistä sanoisi, joka töistä kotiin tullessa gin tonic kädessä ja suklaata suupielessä rupeisi lätkimään grandiosaa uuniin. Vai oisinkohan sellainen? Ehkä luopuisin kaikesta ja rupeaisin Äidiksi. Pesisin kestovaippoja ja hämmentelisin bataattisosetta aamusta iltaan. Luopuisin viimeisimmistäkin sosiaalisen elämän rippeistäni ja omistaisin koko elämäni tähtisilmieni kasvattamiselle. Ai että, sehän se vasta olisi elämää.
Oikeassa elämässä asun pikkuisessa, mutta ihanassa kerrostaloasunnossa Töölössä ja olen juuri ja juuri pystynyt kasvattamaan yhden yhteiskuntakelpoisen koiran, joka on vain kerran vähän puraissut ohikulkijaa. No okei, kaksi. Yksi parhaista tietämistäni jutuista on katsoa peiton alla läppäriltä Klikkaa mua ja syödä sipsejä. Pyyhkiä tahmaiset kädet peittoon ja nukahtaa pesemättä hampaita. Tai juoda gin-tonic erityisen ärsyttävänä maanantainana. Ihan vaan koska voi.
Ei saakeli, mitä se lapsikin sellaisesta äitistä sanoisi, joka töistä kotiin tullessa gin tonic kädessä ja suklaata suupielessä rupeisi lätkimään grandiosaa uuniin. Vai oisinkohan sellainen? Ehkä luopuisin kaikesta ja rupeaisin Äidiksi. Pesisin kestovaippoja ja hämmentelisin bataattisosetta aamusta iltaan. Luopuisin viimeisimmistäkin sosiaalisen elämän rippeistäni ja omistaisin koko elämäni tähtisilmieni kasvattamiselle. Ai että, sehän se vasta olisi elämää.
Luulin aina, että nämä jutut olisi jotenkin helppoja. Että kun vaan muuttaa omaan kotiin, ansaitsee omat rahat ja hankkii ikioman elämän, kaikesta tulee helppoa ja vapaata. Mutta nämähän on vaikeita hommia. Mitä jos en jaksaisikaan niitä lapsia? Jos se olisikin semmoinen ärsyttävä näsäviisas räkänokka? Jos se koko perhehomma rupeisikin ahdistamaan ja kaduttamaan?
Eniten pelottaisi se, etten olisi enää minä. Tai J ei olisi enää semmoinen hassu hölmö kuin se on. Jos me ei enää läheteltäisi typeriä Whatsapp-viestejä tai tapeltaisi huonosti tiskatuista viinilaseista. En enää pelkäisi tukehtuvani hikeen spinning-tunnilla tai jättäisi juomasta viimeistä tequilaa Cubassa. Semmoiset jutut pelottaa pientä ihmistä ja nämä on kuulkaa vakavia asioita.
Näitä jään siis pohtimaan ja suuntaan mökille kera yhden koiran ja neljän melkein aikuisen. Niinkin on aika hyvä.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti