Ei liene tarpeellista kertoa, että alan olemaan aika valmis tämän raskauden kanssa. Mutta kerronpa silti.
Oon ennen omaa raskautta vähän ihmetellyt miten ne viimeiset raskausviikot ja -päivät muka voi olla niin kamalia. Jos sitä nyt on jo yhdeksän kuukautta kärvistellyt niin ei kai se nyt niin paha voi olla. Kyllähän se lapsi sieltä tulee ennemmin tai myöhemmin, ja eikö olekin vaan kiva viikkailla pikkuisia vaatteita ja fiilistellä tulevaa. Ei ole.
Ihan hirveetähän tämä on. Vaikkei fyysisesti enää olekaan niin paha olla, koko touhu alkaa kyrsiä silti aika urakalla. Tämän on pakko olla joku hormonijuttu, koska yleensä kuitenkin kykenen keinolla tai toisella ajattelemaan kivoja juttuja ja pysymään edes jotenkuten iloisin mielin, vaikka olisikin vähän hankalaa. Nyt en. Vaikkei edes ole kovin hankalaa, pitkästyttävää vaan.
Nyt ei vaan auta itku markkinoilla, Palle syntyy kun syntyy enkä voi tehdä sen edistämiseksi kai oikein mitään. Voin odotella, kääntää kylkeä ja pestä vessan kaakelit ehkä vielä kerran. Tai pyöräyttää neljännentoista koneellisen pyykkiä, leipoa lisää keksejä ja raahata jo itsekin kävelyyn kyllästynyttä Eliasta ympäri pururataa vielä kymmenen kierrosta.
Kyllä hän sieltä joskus vielä syntyy.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti