keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Pikku pikku askelin

Voi vauvantuoksu ja haikarat sentään. Kaveriperheeseen syntyi eilen pieni uusi ihminen. Samalla hiljaa ja huomaamatta seuraamiini blogeihin ryömineet vauvablogit ovat täynnä vauvanodotusta ja joissain jo ihan uuden vauvan tuoksua. On kaappiin viikattuja pieniä vaatteita, pieniä mutta silti isoja vaippoja ja pakkaseen valmiiksi tehtyjä ruokia.

Minua vähän (hah, oikeesti ihan hitosti) jännittää, koska kaikki tämä tarkoittaa vääjäämättä myös sitä, että meidän Palle on mitä todennäköisimmin sylissäni pienenä ja matkasta vähän kiukkuisen oloisena jo ennen kuin ehdin käsittääkään. Odotan kyllä vauvan tapaamista jo kovasti, mutten mitenkään voi väittää olevani tuohon kohtaamiseen valmis. Onkohan sitä koskaan? Ehkä ei, koska siitähän se matka oikeastaan  vasta alkaa.

Töissä saatan unohtua tuijottamaan näytöllä viliseviä kirjaimia pää tyhjänä samalla mahassa juoksua harjoittelevien jalkojen menoa ihmetellen. Hymyilen, kun mietin miten tyyppi muistuttaa liikkeissään kovasti isäänsä. Jalat vievät kovasti ja äkkiä kun on tarvis, mutta suurimman osan ajasta on selvästi parempi tarkkailla ja harkita seuraavia liikkeitä. Liikkeistä päätellen taisi kestää pari kuukautta ennen kuin tyyppi uskalsi kääntyä kosovolaiselta teehetkeltään kylkiluita kutittelemaan.

Jokunen viikko sitten olin vielä enemmän ulapalla kaikkien vauvahankintojen kanssa. Veikkasin, että juoksen viikkoa ennen laskettua aikaa stressierkkinä ympäri vauvakauppoja ja tuhlaisin pienen omaisuuden tutteihin ja pikkusukkiin. Hah! Nyt on kuulkaa jo vaikka mitä. On vaunut, parilla eurolla haalittu kasa vaatteita ja semmoinen hifistely-kantoreppukin.


Ja tärkeimpänä kaikista: koti. Yksi täsmäisku Turkuun, maailman paras äiti ja meillä on ihan kohta oma koti Turussa. Mikä parasta, siinä on parveke, tiskikone ja hissikin. Hiukan jännittää, mutta kun tietäisitte miten pitkään olen odottanut muuttoauton starttaamista Helsingin kodin pihasta, uskoisitte kun sanon että juuri nyt olen varsin onnellinen. Vaikka viiden vuoden sijaan etäsuhteilua kesti vain kaksi, se oli meidän kaikkien mielenterveydelle ihan tarpeeksi. On meinaan itketty, urpoiltu ja koettu hevosen kokoista sunnuntaiahdistusta ja maanantaityhjyyttä. Ihan, ihan kohta se loppuu.

Jatkossa itketään ja urpoillaan varmaan ihan muita asioita, mutta aika aikaansa kutakin. Kun vapun tienoilla pakkaan kipot ja kupit vuoden tauon jälkeen laatikoihin, syön muuttomäkit ja hurautan kehää pitkin kohti hiljaisuutta, olen varmaan melkoisen huojentunut. Siitä, että selvisin ja siitä, ettei tarvinnut selvitä yksin. Siitä, että toukokuusta alkaen voisi ehkä ihan vaikka elääkin elämää. Sellaista tavallista, jossa selvitään vähemmän ja eletään enemmän.

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Koska olen tyttö

Olen tässä viime viikkoina pohtinut aika paljon tyttöjä ja poikia, niiden juttuja ja maailmaa. Ehkä eniten tätä mahassani kasvavaa tyyppiä. Miettinyt millainen siitä tulee, onko sillä isän pitkät ripset ja minun kaksi milliä pitkä pinna. Tykkääkö se laulaa tai piirtää, vetää Eliasta hännästä tai syödä banaania. Olen miettinyt miten tyyppi viihtyy meidän hassussa perheessä ja malttaakohan se nukkua. 

Montaa juttua olen siis mietiskellyt, mutten juurikaan sitä tykkääkö tyyppi autoista ja moottoreista vai barbien vaatteista ja balettihameista. Mitä useammin vastaan kysymykseen siitä, kasvaako mahassa tyttö vai poika, sitä varmempi olen siitä ettei sillä ole yhtään mitään väliä. 

Toki ymmärrän, että monia sukupuoliasia kovasti kiinnostaa ja se on ihan ok. Toki se kiinnostaa meitäkin vauvan äitinä ja isänä. Mutta ihan vaan siitä syystä, että olemme kärsimättömiä ja uteliaita, ei siksi että lapsen tai itsemme kannalta toivoisimme hänen olevan jompi kumpi. Koska (luojan kiitos) minä ja tämä pieni tyyppi saadaan kasvaa täällä, missä tyttöydellä tai poikuudella ei ihan oikeasti ole yhtään mitään väliä.


Minulla ei vielä ole oikeastaan hajuakaan miten lapsista kasvatetaan hyviä ihmisiä. En tiedä, miten lapselle opetetaan hänen olevan ehjä ja tärkeä, enkä tiedä miten toisen päähän lempeästi taotaan, ettei ketään saa loukata. En tiedä mitään imettämisestä, unikouluista tai sormiruokailusta.

Sen silti tiedän, että toivoisin mahassani kasvavan ihmisen näkevän maailman hienona paikkana. Sellaisena, jossa voi leikkiä mörköä ja tanssia balettia, korjata autoja ja lennättää leijaa. Kumittaa koepaperin rikki lujuuslaskuissa, täristä laulukokeessa ja juosta kilpaa pallon perässä. Leipoa kiiltävän sacher-kakun, ajaa pappatunturilla ja juoda saunakaljaa laiturilla.

Minun tyttöni saa ihan vapaasti kasvaa marengissa ja poikani moottoriöljyssä, mutta ikinä koskaan en halua kummankaan kokevan olevansa enemmän tai vähemmän sen takia, että on tyttö tai poika.

Itse olen ympäröivästä siskokatraasta huolimatta elänyt kovin poikamaisessa maailmassa. Laskenut MAOLin puhki, koska se oli kivaa ja juonut monen monta kaljaa koodaripoikien kanssa tyttönä. Olen myös tanssinut balettia, leiponut pullaa ja letittänyt hiuksia - ja ollut yksi pojista vähintään yhtä monta kertaa. En todellakaan ole tänään, tässä ja tällainen koska olen tyttö, vaan ihan vaan koska olen minä.


Mahassani kasvaa siis Palleksi ristitty tyyppi, joka nimestään huolimatta voi olla yhtä hyvin tyttö tai poika, tärkeä ihmisen alku kuitenkin. Olkoon hän isäänsä tullut hassu räkänokkainen futari tai äitinsä kanssa taivaanrantaa rikkinäisissä sukissa maalaileva rillipää.

Jos jotain eväitä hänelle toivoisin osaavani antaa, kasvattaisin tyypille aukiolevat silmät ja ison sydämen. Kuiskaisin askelissaan haparoivan ihmisen korvaan, että ihan kaikki on mahdollista. Niin tytöille, pojille, pienille ja isoillekin.

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Meidän häät

Ollaan J:n kanssa puhuttu monesti häiden jälkeen miten häitä ei vieläkään oikein osaa käsittää. Tapahtui niin älyttömästi kaikkea, että pienet päämme ei ihan pysyneet kaikessa juhlahumussa mukana. Omia sukulaisia, yhteisiä kavereita ja toisen rakkaita. Puheita, ruokaa ja salaa kuiskittuja isoja ja pieniä juttuja.

Koska yhteen päivään mahtui melkein pieni elämä, olen näin jälkikäteen ajatellen maailman tyytyväisin, että pidin pääni niissä muutamissa linjauksissa, joita minulle häiden suhteen oli.

Toinen niistä oli pistää ihan hurja summa rahaa meidän kuvaajiin, Johannaan ja Jouniin. Hurja summa tarkoittaa enemmän kuin vaikka viinoihin. Enkä kadu yhtään. Kun itse on ihan onnesta ymmyrkäisenä koko päivän, oli ihanaa huomata että joku on ollut tallentamassa ne ohikiitävät hetket meille tulevaisuuden muisteloihin talteen. Koska niin kuin kaikki tietää: se päivää menee niin kovin nopeasti.


Ja siitä hinnasta. Nyt kun katson noita satoja kuvia, todellakin ymmärrän ettei yhden hääkeikan palkkiollakaan vielä kuvaajat millekään loisteliaille tuntipalkoille pääse. Jos itse käytin viikonloppuna 20 kuvan tallennukseen, koon muuttamiseen ja lähettämiseen yli tunnin, voi laskeskella kauanko parin tuhannen kuvan läpikäyntiin, muokkaukseen, tallennukseen ja nettiin lataamiseen menee. Pikkuisen enemmän kuin yksi ilta, sanoisin.

Toinen meille molemmille tärkeä juttu oli, ettei juhlissa olisi puheiden lisäksi mitään sen kummempaa ennalta järkättyä ohjelmaa. Haluttiin että ihmiset saisi olla mahdollisimman rauhassa koko illan ilman jatkuvaa häppeninkiä ja koollekutsumista. Me mukaan lukien. Varsinkin kun juhlissa oli paljon molempien sukulaisia, joita ei nähdä turhan usein, oli kiva saada vaihtaa kuulumisia ihan rauhassa ilman jatkuvaa kiirettä ja paniikkia aikataulusta. Jääräpäistä toivettamme kuunneltiin ja ohjelmassa ei ollut mitään hassunhauskoja ylläreitä. Pari yllätysjuttua kyllä, muttei meidän mielestä mitään vaivaannuttavaa tai väkisin väännettyä vaan pelkästään itkettävää ja kivaa.


Koska kuvia on tosiaan pal-jon, voisin kirjoitella häistä tarkempia muisteloita parissa omassa jutussaan. Muutenkin voitaisiin pistää vaikka kiitoskortit maailmalle ja kuvat jakoon asianosaisille ennen kuin niitä koko interwebille julkaisen.

Mutta sellainen se juuri oli kuin kuvittelinkin - maailman ihanin päivä.

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Vauvavarustus

Jaahas, oishan tuolla taas noita juttuja kirjoitettuina mutta odottakoon ne hiukan myöhempiä aikoja. Heräsin tuossa kuun vaihtuessa eilen siihen, ettei meillä ole juurikaan mitään hommattuna vauvaa varten. On pari kirpparivaatetta ja lahjaksi saadut tuttipullo ja tutti, mutta ei ne vielä ihan taida riittää… Vaunut kai ainakin tartteis. Ja turvaistuimen. Ai niin ja joku vauvaperheelle sopiva kotikin ois ihan jees.

Mutta ei hätää. Olen meinaan tapani mukaan googletellut asioita. Tiedän jo aika paljon kantoliinoista (hyviä, mutta alkuun tuhottoman hankalia), kantorepuista (hyviä ja helppoja, mutta kalliita), vaunuista (heittoaisa pitää olla ja kääntyvät etupyörät) ja kodin suotavasta varustuksestakin (tiskikone on vaan pak-ko olla, maksoi mitä maksoi). Liekö joku psykologinenkin juttu, mutta mitään en ole kuitenkaan vielä oikein uskaltanut ostaa. Kun eilen illalla havahduin siihen, ettei vauva ollut kyllä koko päivänä (tai ehkä edellisenäkään!) potkinut yhtään ja pikagoogletus vei ensimmäisenä kohtukuolematarinoihin, näin jo sieluni silmin sairaalasta tyhjin käsin kotiutuessa kotona odottavat tonnin vaunut. Ei, ei, ei. En osta vielä mitään. Ehtiihän tässä.

Ja ehtiihän tässä. Ihan varmasti.

(Niin ja kyllä se vauvakin illalla heräili. Varmaan aika kiukkusena J:n mahalle huutamisesta ja minun jatkuvasta tökkimisistä. Perhana kun saa edes lämpöisessä mahassa rauhassa nukkua.)

Ja niin, se asuntokin. Sekin pitäisi löytää. Noh, onhan tässä aikaa ennen kesää. Sitä odotellessa ei varmaan tapojemme mukaisesti tehdä mitään ajoissa, vaan makoillaan kevät ja sitten äippälomalla juoksen stressaantuneena pallona ympäri vauvakauppoja ostamassa sikahintaisia vaunuja ja turvaistuimia. Perushommia.

torstai 19. helmikuuta 2015

Kun pelottaa

Näin alkuviikosta pitkästä pitkästä aikaa erästä rakasta tyyppiä, jonka kanssa ollaan tunnettu ihan pikkutaaperoista asti. Oikeastaan ollaan tunnettu ihan kokonainen elämä. Nyt tämä pieni rakas tyyppi on saanut vielä pienemmän vauvan perheeseensä ja ihanasta parivaljakosta on kasvanut aika mahtava kolmikko. Kolmikon alkumetrit on vaan olleet harvinaisen kivikkoiset. Suoraan sanottuna näin vierestäkin katsottuna ihan saakelin pelottavat. Ei niistä kivikoista nyt sen enempää, mutta nyt kun näin piiiiitkästä aikaa nämä kaukomaan eläjät täällä minun kotikulmilla, tajusin ehkä ensimmäistä kertaa miten pelottavaa äidiksi ja isäksi tuleminen ihan oikeasti on.

Siinä maha täynnä nepalilaista kotiin talsiessa tunsin, miten oikeastaan ihan kaikki olikin yhtäkkiä saakelin pelottavaa. Työmatkapyöräily, nukkumaan meneminen, autolla ajaminen, lapsen odottaminen, synnytys, lapsen kävelemään oppiminen… ihan sinä tavallisena tiistai-iltana kaikesta olikin tullut yhtäkkiä kuolemanvakavaa ja saakelin pelottavaa. Vähän kuin minun hattaranvärisestä vauvamaailmasta olisi avattu yhtäkkiä verhot siihen oikeaan elämään. Sinne missä ihmiset voivat sairastua, kukaan ei nuku ikinä ja koira äksyilee kaikille. Vauva ei syö, äitiä itkettää ja isää vituttaa.

Olen meinaan juuri sellainen, että omat ja muidenkin kivat jutut on maaaaailman iloisimpia ja parhaita ja iloitsen hyvistä jutuista ihan sydämen pohjasta niin, että aika usein ihan sattuu pelkästä ilosta. Mutta sitten on ne surulliset ja pelottavat jutut, jotka valtaavat koko pienen mieleni ihan samalla lailla. Joku voisi sanoa, että otan elämän kaiken kaikkiaan aika isosti.

Ja nyt on kuulkaa niin, etten voi pelkäämiselläni pelastaa ketään. En itseäni, vauvaa enkä tätä ihanaa uutta perhettä (joka pärjää kyllä ihan satavarmasti muutenkin). Kun pelottaa, niin pelottaa, mutta jotenkin sen kanssa olisi opittava elämään. Vaikka vauvaelämä olisikin joskus ihan perseestä, haluan uskoa että yhtä usein se on kuitenkin jotain ihan muuta. Ekoja pieniä potkuja mahassa ja ekoja sydämen sykkeitä, yhdessä auringonvaloon herättyjä aamuja ja naurettuja nauruja.

Tänään se vähemmän pelottava juttu voi olla ihan vaan vaikka tieto siitä että juuri tänään kaikki on varsin hyvin. Voiko sitä oikeastaan muuta pyytääkään?


Onneksi toi tyyppi ei paljoa ressaa tai jännitä. Pitää meidän muidenkin jalat mukavasti maassa.

PS. Olen unohtanut kirjoittaa häistä! Mutta ne oli ja nyt minulla on uusi nimi ja aika saakelin hyvä mies. Oli onnenkyyneleitä, sydämestä kouraisevaa kiitollisuutta ja maailman parhaita kakkuja. Ihan vähän myös sukulaishässäköitä, menetettyjä hermoja ja vajaakuntoinen morsian – eli peruselämää. Kerron varmasti lisää kunhan saadaan kuvia eetteriin!

tiistai 3. helmikuuta 2015

Kymmenen plus yksi

Tässähän on nyt ollut kaikenlaista. Eilen nähtiin maailman kauneimmat kymmenen varvasta Naistenklinikalla pienestä telkkarista. Pieni lapsivettä hörppivä suu ja sykkimään harjoitteleva ehjän näköinen sydän. Leveä hymy, joka maistaa kohta ekaa kertaa suklaajäätelöä ja sydän, jota ei kukaan koskaan saa rikkoa.

On ollut hääjärkkäilyjä, kuumeisia työreissupyrähdyksiä ja polttarihommia.

Niin, ne polttarit! Aijjai, ne oli ihanat, ihan minua varten tehdyt. Olen vieläkin ihan hämilläni siitä kaikesta huomioinnista, kivoista ihmisistä ja jutuista. Hormonihuuruinen pääni alkaa joka kerta kyynelehtimään, kun mietin miten paljon vaivaa ja aikaa ja kaikkea tytöt oli käyttäneet. Oih.

Vaikka periaatteessa tiesin, että polttarit olisivat mitä todennäköisimmin tuona viikonloppuna, onnistui J hyvin epätavallisesti huijaamaan minut kuvittelemaan, että ehkä polttarit ei sittenkään olisi silloin ja ehkä on vaan parempi lähteä käymään mökillä astianhakuhommissa heti lauantaiaamusta. Tyydyin sitten kohtalooni ja kirosin miten isosisko on muka voinut olla niin hölmö, että kuvittelee häitä edeltävän viikonlopun hyväksi ajankohdaksi polttareille...


Ja pring vaan soi ovikello. Ketään ei näkynyt missään, mutta postiluukusta tipahti kirjekuori toimintaohjeineen. Yleensä olen varsin ripeä liikkeissäni, mutta nyt haahuilin hämmennyksissänni vartin ristiin rastiin ympäri koti koittaen pakkailla jotain vähänkään fiksua. Hissimatkalla alas peruin vielä viikonlopulle marttyyripäissäni varaamani miljoona jumppaa, eikä itku ollut taas kaukana kun kaasostytöt odottelivat muikeina alhaalla rapussa. Lisää yllärityyppejä löytyi hovihammaslääkärini luokse pystytetyltä brunssilta. Ja voi rakkaat, miten voi ihminen tuntea olonsa hölmöksi ja onnelliseksi. Siitä se alkoi ja sanotaan nyt vielä kerran että oli hurjan kivaa.

En nyt ihan koko viikonloppua yksityiskohtineen tässä jaa, mutta yhden jutun haluaisin kertoa.

Vaikka polttareiden järjestäminen voi isolla porukalla kiristää hyvienkin ystävien välejä ja varsinkin kukkaron nyörejä, kannattaa muistaa että hyvin järkätyt polttarit on juhlakalulleen hurjan rakkaat ja tärkeät. Heittämällä sen facebook-sumplimiseen ja hampaidenkiristelyyn kulutetun ajan ja vaivan arvoiset. Ja vaikka polttareiden ohjelmanumerot ei olisikaan joka ikisen vieraan ykkösjuttuja ja etukäteen harmittaisi käyttää rahaa johonkin mitä ei itse ihan välttämättä haluaisi, tuntuu sankarista hyvältä nimenomaan se, että muut ovat halunneet järjestää ja panostaa sen kaiken ihan vaan antamisen ilosta. Se on kuulkaa nykyään aika harvinaista. Ja saajalleen melkein yhtä ikimuistoista ja rakasta kuin edessä häämöttävät häät.


Mietin jälkeenpäin miten minulle jäikin niin kiva ja lämmin fiilis koko viikonlopusta, ja tajusin että yksi iso juttu oli varmaan myöskin se, että ekaa kertaa vuosiin sai luvan kanssa vaan olla. Ei tarvinnut suunnitella, päättää ja organiseerata. Koska ei tiennyt mitä seuraavaksi tehdään eikä voinut stressailla huomisen tekemättömiä hommia, oli ruhtinaallisesti aikaa ihan vaan olla läsnä. Ja kun kellään ei ollut pakottavaa tarvetta koko ajan soitella, facebuukkailla ja instagrammailla sinne ja tänne, oli kivaa ihan vaan jutella ja kuulla mitä ihmisille kuuluu. Aika pieniä ja tavallisia juttuja, mitkä tuntui kaiken hääsäätämisen ja stressailun keskellä maailman arvokkaimmilta.

Eli ei kai siinä muuta kun kiitos tytöt ja erityiskiitos kaasotytöt, ihan saakelin hyvin tehty. KII-TOS. Sainoinkohan sen jo, olen varsin otettu ja onnellinen.

Onnellisin tyttö

Kirjoitin tämän tekstin kolme vuotta sitten ja vuosi sen jälkeen julkaisin sen edelliseen blogiini. Hyvä että kirjoitin. Nyt monta aamua, halausta, riitaa ja uutta ihmistä myöhemmin muistaisin asiat varmaan kovin erilaisina.

Näin se kuitenkin meni ja sen samaisen tyypin kanssa menen naimisiin ihan pian. Melkoista. Paljon on tapahtunut tässä välissä, mutta yhdestä asiasta olen edelleen vakaasti samaa mieltä.

Kaukaa katsottuna elämä on nimittäin ihan saakelin hienoa. Hetkittäin läheltä tarkasteltuna valitettavasti myös ihan paskaa. Ja silti, kaiken sen hetkittäisen ruskean liejun alla, juttujen pitää tuntua pelkästään oikeilta. Jos se ei tunnu oikealta, se ei ole sitä. Ei mies, nainen, työ, kaveri, koulu – mikään. Oikea ei ole aina ja vain helppoa tai kivaa, mutta uskon oikean tuntuvan hetkittäisistä liejuista huolimatta eniten kevyeltä, hyvältä ja oikealta. Tuntui silloin ja tuntuu nyt.


”Lupasin joskus kertoa milloin pelkäsin maailman eniten. Tässä ois.

Tapahtui melko tasan vuosi sitten pitkän syksyn jälkeen lumen peittämässä Helsingissä.

Isollasiskolla oli silloisen poikaystävänsä kanssa ollut jonkinmoiset kotikekkerit, joista oltiin siirrytty muutaman taksin voimin Helsingin yön silmään, tarkemmin ottaen Bar Cubaan Erottajankadulle. Mojitot tuoksui jo narikassa ja tanssilattialla oli hikistä ja ahdasta niin kuin aina. Tyttöjen kanssa pistettiin oikein jalalla koreasti juhlatamineissamme. Naurettiin, juteltiin ja käytiin ostamassa lisää ylihinnoteltua lämmintä kaljaa. Kaikilla oli ihan mukavaa.

Naureskelin isonsiskon ja serkun kanssa jollekin hurjan hauskalle, kun joku kosketti mua pikkusen tönästen olkapäälle. "Sori pääseks miä tästä ohi", se sanoi leveästi hymyillen. Siinä muutaman oluen iloisissa tunnelmissa minusta oli hirveän hassua että joku sanoo niin leveästi miä, joten koin asiakseni selvittää että mistä se miä oikein tulee. Kotkasta kuulemma, ja hän jatkoi matkaansa vessaan. Ja minä jatkoin Cascadan tahtiin heilumista.

Siinä sitä sitten humppailtiin aikamme, kunnes tämä leveä hymy kohtaa omani tanssilattialla. Kerran, toisen ja kolmannen käänsin pään ja siemailin hämmentyneenä väljähtänyttä omenasiideriäni. Koitin telepaattisesti viestittää hymylläni, että kiva kun hymyilet mutta nyt ei pysty.



Kunnes elämäni heitti häränpyllyä. Jukkapojan Silkkii huojutti letkeään tahtiinsa koko lauantaiyön yhdistämää ihmismassaa, ja taas kerran se sama hymy lukkiutui omaani. Siinä sitä oltiin. Keskellä tanssilattiaa se hymy puikkelehti kaikkien niiden päitten välistä sydämeni syvimpiin sopukoihin.

Näin varsin järkevänä ihmisenä en olisi sitä koskaan uskonut. Että kun ihan ensisilmäyksellä rakastuu, se tuntuu juurikin sille. Kun joku kipittäisi pientä polkua silmistä sisään aina sydämeen asti.

...

Edellisenä kesänä olin ostanut ikioman ja rakkaan kodinpuolikkaan. Toinen puolikas kuului poikaystävälleni. Astellut Leppävaaran Sampopankista ulos kahdenkymmenen opintolainan kokoinen velka niskassa. Itkenyt ja nauranut koko pitkän kuuman kesän repien vuosien patinoimaa tapettia seinistä ja hioen sata vuotta vanhaa lautalattiaa.

Saanut valmiiksi ikioman kodin. Päättänyt että siinä minun on ihan hyvä olla.

...

Sinä tammikuisena iltana Cubassa minulla oli ihan mukavaa ja elämä oli ihan kivasti hanskassa. Kunnes siihen tuli yksi pitkä tukka ja leveä hymy. Ja elämä heitti häränpyllyä.

Onneksi kodinpuolikkaassani oli leveät ikkunalaudat. Kokonaiset kolme viikkoa istuin peppuni puuduksiin ikkunalaudalla ja olin sekaisin. Kovasti. Se oli jännä tunne. Vähän kuin olisi katsellut omaa elämäänsä ulkopuolisena ja miettinyt että mikä helkkari tuota tyttöä vaivaa.

Ihmettelin, itkin, puhuin ja unohdin syödä. Kuka se oli? Mitä minulle oikein tapahtuu?

Päivät kului ja lumet rupesi pikkuhiljaa sulamaan ikkunan alla olevasta vaahterasta. Samaan tahtiin se minun vanha ihan mukava elämä lipui sormien välistä lätäköksi lattialle, ja mietin että mitä hemmettiä minä oikein olen tekemässä. Pelkäsin, tärisin ja itkin. Luulin kovastikin monta vuotta rakastaneeni sitä elämää mikä minulla jo oli. Mutta kun kerran tuntee jotain ihan muuta, sen on vaan kovin, kovin vaikea antaa olla.

Kuuntelin First aid kitiä ja katselin ikkunasta toiselle puolelle tietä. Ja päätin että jos joskus niin nyt oli aika olla rohkea. Pelkäsin niin kovasti että oksetti. Monta viikkoa. Uskottelin itselleni että jos nyt uskallan, minun ei tarvitse enää koskaan tehdä mitään uskallusta vaativaa. Ei juosta maratonia tai hypätä benjihyppyjä.

Enhän minä edes tiennyt kuka se oli. Sillä oli typerä pipo päässä kuumassa baarissa ja se oli Kotkasta. Ei kovin vahva alku. Facebookissa on todella monta kotkalaista käyttäjää. Jännä juttu, koska Kotka ei ole kovinkaan suuri kaupunki.

Onneksi en ole turhaan koulunpenkkejä kuluttanut. Tiesin meinaan että mitä suurimmalla todennäköisyydellä meillä on edes yksi yhteinen kaveri. Muutaman sentin kokoiset profiilikuvat vilisi silmissä kun koitin selata kaikkien kavereideni kotkalaiset kaverit läpi. Enkä oikeastaan edes muistanut minkä näköinen tyyppi oli kyseessä. Jos se ei hymyilekään sen kuvassa tai on ilman pipoa? Tai mitä jos se onkin joku noista hölmöistä kenen profiilikuva on joku rantamaisema tai muuten vaan liian kaukaa otettu tärähtänyt kuva. Satoja ja taas satoja kuvia. Kymmeniä epätoivoisia puheluita isollesiskolle.

On hassu sanonta, että joku heittää häränpyllyä. Varsin osuva sanonta on myös kun sydän pomppaa kurkkuun.

Juuri siltä tuntui kun skrollailin eteenpäin iPadillani satoja kotkalaisia päitä ja yhtäkkiä näin, että tuossahan se on. Kuvassa näkyi kaukaa otetussa kuvassa ulkomaan auringon ruskettama poika hihattomassa paidassa. Vaikkei siitä näkynyt naamaa tai pipoa, tiesin että se oli siinä.

Aikani mietin että mitäs sitten. Siinä se on iPadin näytöllä ja minä istun kotisohvalla jonkun toisen kanssa omistamassani asunnossa.

Kamalaa, mutta väistämätöntä, oli pistää vanha elämä ruskeisiin pahvilaatikoihin ja jättää sille hyvästit. En voinut olla mistään varma, mutta kuitenkin olin varmempi kuin mistään. Koskaan.



Ja niin siinä kävi. Rakastuin niin kovasti että ajattelin ettei millään muulla ole enää väliä. Iltaisin laitoin kädet ristiin ja vannoin sydän pullollaan etten ikinä koskaan pyydä enää mitään kun minulle kävi näin. (Saatoin kyllä vähän huijata...)

Voiko ensisilmäyksellä muka rakastua. Kenenkään toisen puolesta en voi sitä luvata, mutta silmät kirkkaina väitän että ihan varmasti voi. Mistäkö sitten tiedän, että tämä on rakkautta? Esitän samat vankat perustelut kuin äiti joskus, mutta sen vaan tietää.

Ja jos olinkin väärässä, onko sillä niin väliä jos olen edes tämän ajan saanut laittaa iltaisin silmät kiinni ja tiennyt olevani maailman onnellisin tyttö.”


Kuvat: Johanna Hietanen Photography

maanantai 19. tammikuuta 2015

Viikonloppu polttarileskenä

Vietin viikonloppua ekaa kertaa piiiiitkään aikaan kaksin Eliaksen kanssa, kun J haettiin perjantaina polttaririehtoihinsa. Supersäälittävästi jännitin viikonloppua etukäteen jotenkin hurjasti, mutta kaikki meni oikein kivasti. Mitä nyt taloudenpyöritys yksin vähän pisti väsyttämään. Tai ei se taloudenpyöritys sinällään, mutta koska hyvin vähä-tapahtumaisen työviikon jälkeen pelotti jumittua yksin kotiin tekemättä mitään, haalin vähän liikaa kaikkea pikkupuuhaa niiden perus siivous-kaupassakäynti-koiralenkki –hommien oheen. (Ne ryökäleet vei J:n kännykänkin viikonlopuksi. Se oli kuulkaa yllättävän inhottavaa!)

Mutta oli kivaa! Söin pelkästään hyviä juttuja, makoilin sohvalla ja tallasin Taka-Töölöä ristiin rastiin kengät loskassa.

Lauantaina kävin ihan ypöyksin teatterissa katsomassa (tai siis kuuntelemassa, koska pennit ei riittänyt kuin ”rajoitettu näkyvyys” –paikkaan) Svenska Teaternin Mamma Mian. Ja voi jösses kun oli hyvä! Melkein yhtä hyvää kuin itse esitys, oli pistää hieno mekko päälle, föönata tukka ja haistella ihmishumua ja skumppaa. Melkein jo siitä voi maksaa 30 euroa. Muu lauantai kuluikin sitten sompaillessa ratikalla jumpasta toiselle puolella kaupunkia hakemaan halpoja luomumunia ja ihan vaan pari juttua varmaan Suomen suurimmasta K-kaupasta. Illalla Eliaksen kanssa lenkiltä kotiutuessa kaaduin sohvalle ulkovaatteet päällä ja totesin, että taidan sittenkin olla vähän raskaana. Ja saattaa olla, etten ihan jaksa suorittaa ja suoriutua vapaa-ajastani entiseen malliin. Siispä popcornit paloi kattilaan ja silmät painui ihan huomaamatta kiinni ennen kympin uutisia.

Sunnuntaina kotiin tuli kovasti odotettu ja hyvin kipeän oloinen polttarisankari. Omista raskausoloista muistin vielä varsin hyvin miltä tuntuu maata valkoisena sohvalla, joten paistoin kiltisti mukisematta maailman parhaan kebab-pizzan, hain ärrältä mehujäätä ja lenkitin koiran. Että olisi se huonompaankin vaimovalintaan voinut päätyä...

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Show me my silver lining

Viime päivinä pohdittua. Ahdistavat vaatteet ja paskaakin paskemmat päivät, jotka sijoittuvat useimmiten tiistaille. Sellainen oli eilen.

Heräsin reilu 9 tunnin yöunilta hulluun hääpainajaiseen aivan naurettavan väsyneenä. Niin väsyneenä, että ainoa ajatus oli ”ei jumankauta, en todellakaan ole menossa töihin”. No, meninhän minä tietysti. 

Edellisiltana oli rapiat 20 astetta pakkasta, joten puin aamullakin tietysti päälle kaikki päälle mahtuvat housut, paidat, villasukat ja lapaset. Unohdin toki katsoa lämpömittaria, joka loskan määrästä päätellen olisi näyttänyt reilusti plussaa. Hääpainajaisia katsellessani oli ilmeisesti satanut myös yhden talven verran lunta, ja aura-autot keskittyivät lanaamaan arvon bemareille millin loskakerroksesta kuivaa ajoväylää. Kinokset lanataan pyöräteille, tietty. Pyörä puolet matkasta kainalossa ja puolet epävarmasti suojalumikinoksissa väpättäen selvisin oman elämäni sankarina kuitenkin töihin. Äkkiä kahvi naamaan ja Radio Helsinki korviin. Paitsi että joku kerkesi ensin sanoa ihan vaan pikkuisen ärsyttävällä äänensävyllä pikkuisen ärsyttävän asian. Ah, surkealla aamulla alkava surkea päivä oli valmis.

Samaan vihaan-kaikkea-ja-kaikkia –päivään mahtui kuitenkin hyvä ilta. Ja se melkein kuulkaas korjaa kokonaisen päivän. Eilen kirjoittelin valmiiksi postausta kasvavan mahan aiheuttavista pukeutumisongelmista, varsinkin ihmisille joka omistaa ihan naurettavan vähän vaatteita. Vihaan yli kaiken puristavia ja epämukavia vaatteita, enkä epä-raskaanaolevassa tilassakaan todellakaan halua pitää muita vaatteita kuin yöpaitaa tai collareita yhtään enempää kuin on pakko. Eli nyt varsinkin ahdistaa, puristaa ja sattuu, mutta hääsäästämisen päälle loksauttama piheys ei anna periksi ostella yhtäkään yli kahden euron vaatekappaletta. 


Niin se maailma kuulkaa vastaa kuin sinne huutaa, sillä illalla apuun riensi ihana serkkutylleröni raskausvaatteineen. Köröttelin bussilla jonnekin Espoon perukoille (en muuten tiennyt, että pääkaupunkiseudulla voi olla niin hiljaista, vähäloskaista ja ylipäätään niin vähän rumaa) ja kävin moikkaamassa maailman herttaisinta kummityttöä veljineen. Tänään kelpasikin pönöttää töissä vaatteissa, jotka ei muistuta olemassaolosatan ihan koko aikaa. Olo oli jopa melkein mukava.

Muutenkin elämä alkaa olla taas aika ok. Tänään töissä kahvikoneelle puuskuttaessani sen taas muistin ainakin yhden ohimenevän hetken ajan. Perhana ihan sama vaikka kaikki on vähän levällään, töissä elämä on sitä mitä se on, hiukan epävarmalta ja jännältä näyttävä kevät pelottaa ja monet asiat ihan vaan ärsyttää. Niin paljon on silti tuhat kertaa paremmin kuin ne muutama asia, joista voi aina nillittää. 

Eli tulkoon loskaa ja jatkukoon tämä väsymys vaikka koko 9 kuukautta. Nyt on tätä, huomenna jotain ihan muuta. Aina on silti aika hyvin. 

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Mahassani asuu vauva

Hah, kirjoittelin maanantai-iltana valmiiksi jutun hääjärkkäilyangstistani, mutta se jäi kaikessa hötäkässä julkaisematta. Ehkä ihan hyvä niin, sillä nyt voin hyvillä mielin pikkuisen marmattaa jostain ihan muusta. 

Mitähän muuten tapahtui sille pelkkää hyvää –jutulle? Se on vähän piilossa nyt, vaikka hyväähän tässäkin elämäntilanteessa on. Häät on ihan kohta, vauva on terve, minä olen aika terve, J on terve ja oikeasti ihan kaikki on hyvin. Yleensä en haluaisi edes kirjoittaa siitä mikä harmittaa, mutta nyt haluan. 

Raskausjutuista haluan kirjoittaa juuri niin kuin ne ajattelen, koska voi hyvin olla ettei näitä tunteita ja ajatuksia tule enää koskaan. Ja siksi haluaisin muistaa tämän ikuisesti ensimmäiseksi jäävän raskauteni juuri sellaisena kuin se oli. Hemmetin pelottavana, hämmentävänä ja välillä iloisenakin.




Noniin, asiaan. Tänään ahdistaa: kasvava maha. Illalla nyyhkytin sohvan pohjalla koko raskautta, kasvavaa mahaa ja muuttuvaa kroppaa. Mietin miten näin iloinen asia voi hämmentää ja ahdistaa näin kovasti, vaikka onhan se toisaalta ihan järkeen käypääkin. En minä ole koskaan muuttunut näin kovasti näin lyhyessä ajassa.

Sanottakoon muuten ihan alkuun, että minulla on joskus muinoin ollut tosi paha olla oman kehoni kanssa ja meni aika pitkään, että pääsin siihen onnelliseen tilaan missä olin ennen raskautta. Olin painanut melko lailla kilolleen saman verran jo vuosikaudet ja minun oli pitkän tekemisen jälkeen hyvä olla omassa kehossani. Painoin normaalin ihmisen verran, jaksoin liikkua ja söin kaikkea mikä sai minut voimaan hyvin. Välillä myös karkkia ja quarterpoundereita hyvillä mielin, enkä ollut vuosikausiin kokenut tarvetta laihduttaa. Jos elin muutaman viikon ilman maitoa tai sokeria, tein sen siksi että välillä vaan voin paremmin niin, en siksi että olisin halunnut olla eri kokoinen tai muutenkaan toisenlainen.





Tiesin aika tarkalleen miten kroppani toimii. Jos oli maha kipeä tai olo vetämätön ja nuutunut, tiesin että se johtui melkein aina jostain mitä olin syönyt, eikä sitä voinut useinkaan korjata lääkkeillä tai unella. Joskus teki mieli pullaa ja silloin söin pullan, vaikka tiesin aika tarkkaan mitä siitä seuraa. Se kaikki oli ihan ok. Elelin tervettä elämää omassa kehossani, joka oli minulle hyvä ja minun ikioma.

Kunnes kotiini muutti pieni ihmisenalku, eikä mikään minussa ollutkaan enää vain minun. 

Mahassani kasvaa ja asuu joku. Selkä on kipeä vaikka venyttelisin, tekisin töitä seisten ja kävelisin. Väsyttää vaikka söisin mitä ja nukkuisin kuinka paljon. Ärsyttää vaikka joogaan, lasken kymmeneen ja hengitän. Heräilen jatkuvasti, keskellä yötä ja aamulla aikaisin, vaikka miten nukuttaisi. En voi juoda viiniä tai syödä kattilallista merilevää, vaikka tekisikin mieli. 

Yhtäkkiä tätä yhden hengen kanoottiani ohjaa joku ihan muu kuin minä. Joku parikymmenttä senttinen pieni ihminen, jota en ole vielä koskaan nähnyt tai tuntenut.

Ja se sattuu. Hävettää ja ahdistaa myöntää miten nämä typerän kuuloiset jutut kirpaisee jostain syvältä. Eilen illalla J:lle kasvavaa mahaani nyyhkyttäessäni itkinkin ehkä eniten sitä, että ajattelen koko raskaudesta näin itsekkäästi ja jotenkin lapsellisesti. Minustahan tulee hemmetti soikoon äiti, jonka pitäisi jotenkin ylijumalallisesti laittaa toisen etu aina omansa edellä ja suojella poikasiaan pahalta maailmalta. Ja minä tässä kotisohvalla nyyhkytän pientä kasvavaa mahaa raskausviikolla 17. Tervetuloa paska äiti –fiilikset jo näin hyvissä ajoin.

Joku lempeämpi ääni minussa kuitenkin sanoo, ettei minua se maha tai kontrollin menettäminen pelkästään pelota. Kasvava maha vaan tekee näkyväksi sen, mitä en vieläkään ihan käsitä. Minusta tulee äiti. Se on iso asia, joka vähän jännittää. Kun työkaveri kommentoi söpöä mahaani tai joku paijaa pientä sisälläni kasvavaa ihmistä, tuntuu että ne kaikki muut on tähän sata kertaa valmiimpia kuin minä. Eikö ketään muuta muka pelota? Tai ahdista? Tai edes ihan hiukan jännitä? 

Tapahtuu niin hemmetin paljon, niin pienen pienessä ajassa, ettei maailmaa pohdiskeleva pääni vaan yksinkertaisesti pysy mukana. Se on ihan ok, onhan?