keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Mahassani asuu vauva

Hah, kirjoittelin maanantai-iltana valmiiksi jutun hääjärkkäilyangstistani, mutta se jäi kaikessa hötäkässä julkaisematta. Ehkä ihan hyvä niin, sillä nyt voin hyvillä mielin pikkuisen marmattaa jostain ihan muusta. 

Mitähän muuten tapahtui sille pelkkää hyvää –jutulle? Se on vähän piilossa nyt, vaikka hyväähän tässäkin elämäntilanteessa on. Häät on ihan kohta, vauva on terve, minä olen aika terve, J on terve ja oikeasti ihan kaikki on hyvin. Yleensä en haluaisi edes kirjoittaa siitä mikä harmittaa, mutta nyt haluan. 

Raskausjutuista haluan kirjoittaa juuri niin kuin ne ajattelen, koska voi hyvin olla ettei näitä tunteita ja ajatuksia tule enää koskaan. Ja siksi haluaisin muistaa tämän ikuisesti ensimmäiseksi jäävän raskauteni juuri sellaisena kuin se oli. Hemmetin pelottavana, hämmentävänä ja välillä iloisenakin.




Noniin, asiaan. Tänään ahdistaa: kasvava maha. Illalla nyyhkytin sohvan pohjalla koko raskautta, kasvavaa mahaa ja muuttuvaa kroppaa. Mietin miten näin iloinen asia voi hämmentää ja ahdistaa näin kovasti, vaikka onhan se toisaalta ihan järkeen käypääkin. En minä ole koskaan muuttunut näin kovasti näin lyhyessä ajassa.

Sanottakoon muuten ihan alkuun, että minulla on joskus muinoin ollut tosi paha olla oman kehoni kanssa ja meni aika pitkään, että pääsin siihen onnelliseen tilaan missä olin ennen raskautta. Olin painanut melko lailla kilolleen saman verran jo vuosikaudet ja minun oli pitkän tekemisen jälkeen hyvä olla omassa kehossani. Painoin normaalin ihmisen verran, jaksoin liikkua ja söin kaikkea mikä sai minut voimaan hyvin. Välillä myös karkkia ja quarterpoundereita hyvillä mielin, enkä ollut vuosikausiin kokenut tarvetta laihduttaa. Jos elin muutaman viikon ilman maitoa tai sokeria, tein sen siksi että välillä vaan voin paremmin niin, en siksi että olisin halunnut olla eri kokoinen tai muutenkaan toisenlainen.





Tiesin aika tarkalleen miten kroppani toimii. Jos oli maha kipeä tai olo vetämätön ja nuutunut, tiesin että se johtui melkein aina jostain mitä olin syönyt, eikä sitä voinut useinkaan korjata lääkkeillä tai unella. Joskus teki mieli pullaa ja silloin söin pullan, vaikka tiesin aika tarkkaan mitä siitä seuraa. Se kaikki oli ihan ok. Elelin tervettä elämää omassa kehossani, joka oli minulle hyvä ja minun ikioma.

Kunnes kotiini muutti pieni ihmisenalku, eikä mikään minussa ollutkaan enää vain minun. 

Mahassani kasvaa ja asuu joku. Selkä on kipeä vaikka venyttelisin, tekisin töitä seisten ja kävelisin. Väsyttää vaikka söisin mitä ja nukkuisin kuinka paljon. Ärsyttää vaikka joogaan, lasken kymmeneen ja hengitän. Heräilen jatkuvasti, keskellä yötä ja aamulla aikaisin, vaikka miten nukuttaisi. En voi juoda viiniä tai syödä kattilallista merilevää, vaikka tekisikin mieli. 

Yhtäkkiä tätä yhden hengen kanoottiani ohjaa joku ihan muu kuin minä. Joku parikymmenttä senttinen pieni ihminen, jota en ole vielä koskaan nähnyt tai tuntenut.

Ja se sattuu. Hävettää ja ahdistaa myöntää miten nämä typerän kuuloiset jutut kirpaisee jostain syvältä. Eilen illalla J:lle kasvavaa mahaani nyyhkyttäessäni itkinkin ehkä eniten sitä, että ajattelen koko raskaudesta näin itsekkäästi ja jotenkin lapsellisesti. Minustahan tulee hemmetti soikoon äiti, jonka pitäisi jotenkin ylijumalallisesti laittaa toisen etu aina omansa edellä ja suojella poikasiaan pahalta maailmalta. Ja minä tässä kotisohvalla nyyhkytän pientä kasvavaa mahaa raskausviikolla 17. Tervetuloa paska äiti –fiilikset jo näin hyvissä ajoin.

Joku lempeämpi ääni minussa kuitenkin sanoo, ettei minua se maha tai kontrollin menettäminen pelkästään pelota. Kasvava maha vaan tekee näkyväksi sen, mitä en vieläkään ihan käsitä. Minusta tulee äiti. Se on iso asia, joka vähän jännittää. Kun työkaveri kommentoi söpöä mahaani tai joku paijaa pientä sisälläni kasvavaa ihmistä, tuntuu että ne kaikki muut on tähän sata kertaa valmiimpia kuin minä. Eikö ketään muuta muka pelota? Tai ahdista? Tai edes ihan hiukan jännitä? 

Tapahtuu niin hemmetin paljon, niin pienen pienessä ajassa, ettei maailmaa pohdiskeleva pääni vaan yksinkertaisesti pysy mukana. Se on ihan ok, onhan?

4 kommenttia :

  1. Voi sinua sisko! Olisi niin ihana voida nyt halata sinua ja kertoa sinne mahaan miten valtavan hyvä äiti sillä pikku ihmisen alulla on. Ja vaikka en voi kuvitellakaan minkälaisia asioita käyt läpi, ni tiedän että sä jos joku niistä selviät! Voimahali <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mää tiiän. Mustahan siis tulee ehkä maailman paras äiti, vähintään yks parhaista varmasti.

      Ja onhan tässä vielä aikaa sulatella ja kasvaa joku sata vuotta… melkeen…no ei nyt ihan. Mutta kuukausia kuitenkin. Ja onneks vauvalla on edes hyvä täti jos äiti nyt sattuiskin olemaan joskus vähän sinne päin!

      Poista
  2. Jumatsuikka, kirjotin hurjan pitkän kommentin ja nyt se vaan hävisi!

    No tässä tiivistelmä; Se on rankkaa, tiedän. Itselleni vaikeinta oli se raihnaisuus, näkö huononi käsittämättömästi, en pystynyt loppuvaiheessa kunnolla enää liikkumaan ja lopulta irtosi hammaskin suusta. (se, liittyikö hammas ja näkö oikeastaan itse raskauteen on vielä epäselvää)

    Mutta lupaan, että kaikki on sen arvoista ja enemmänkin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei saakeli jos tässä nyt vielä hampaatkin lähtee :D Oon viime aikoina kuullut niin ihmeellisiä raskausvaivoja, että omat selkävaivat on vielä aika kesyjä. Mutta luotan vakaasti siihen, että loppujen lopuksi kaikki tulee olemaan hyvin, ihan varmasti. Ja tiedän myös, että joskus kun on taas niin hemmetin vaikeeta niin nauran räkäsesti näille ruikutuksilleni.

      Sellaista se elämä on. Ja onneksi on.

      Poista