Show me my silver lining

Viime päivinä pohdittua. Ahdistavat vaatteet ja paskaakin paskemmat päivät, jotka sijoittuvat useimmiten tiistaille. Sellainen oli eilen.

Heräsin reilu 9 tunnin yöunilta hulluun hääpainajaiseen aivan naurettavan väsyneenä. Niin väsyneenä, että ainoa ajatus oli ”ei jumankauta, en todellakaan ole menossa töihin”. No, meninhän minä tietysti. 

Edellisiltana oli rapiat 20 astetta pakkasta, joten puin aamullakin tietysti päälle kaikki päälle mahtuvat housut, paidat, villasukat ja lapaset. Unohdin toki katsoa lämpömittaria, joka loskan määrästä päätellen olisi näyttänyt reilusti plussaa. Hääpainajaisia katsellessani oli ilmeisesti satanut myös yhden talven verran lunta, ja aura-autot keskittyivät lanaamaan arvon bemareille millin loskakerroksesta kuivaa ajoväylää. Kinokset lanataan pyöräteille, tietty. Pyörä puolet matkasta kainalossa ja puolet epävarmasti suojalumikinoksissa väpättäen selvisin oman elämäni sankarina kuitenkin töihin. Äkkiä kahvi naamaan ja Radio Helsinki korviin. Paitsi että joku kerkesi ensin sanoa ihan vaan pikkuisen ärsyttävällä äänensävyllä pikkuisen ärsyttävän asian. Ah, surkealla aamulla alkava surkea päivä oli valmis.

Samaan vihaan-kaikkea-ja-kaikkia –päivään mahtui kuitenkin hyvä ilta. Ja se melkein kuulkaas korjaa kokonaisen päivän. Eilen kirjoittelin valmiiksi postausta kasvavan mahan aiheuttavista pukeutumisongelmista, varsinkin ihmisille joka omistaa ihan naurettavan vähän vaatteita. Vihaan yli kaiken puristavia ja epämukavia vaatteita, enkä epä-raskaanaolevassa tilassakaan todellakaan halua pitää muita vaatteita kuin yöpaitaa tai collareita yhtään enempää kuin on pakko. Eli nyt varsinkin ahdistaa, puristaa ja sattuu, mutta hääsäästämisen päälle loksauttama piheys ei anna periksi ostella yhtäkään yli kahden euron vaatekappaletta. 

Niin se maailma kuulkaa vastaa kuin sinne huutaa, sillä illalla apuun riensi ihana serkkutylleröni raskausvaatteineen. Köröttelin bussilla jonnekin Espoon perukoille (en muuten tiennyt, että pääkaupunkiseudulla voi olla niin hiljaista, vähäloskaista ja ylipäätään niin vähän rumaa) ja kävin moikkaamassa maailman herttaisinta kummityttöä veljineen. Tänään kelpasikin pönöttää töissä vaatteissa, jotka ei muistuta olemassaolosatan ihan koko aikaa. Olo oli jopa melkein mukava.

Muutenkin elämä alkaa olla taas aika ok. Tänään töissä kahvikoneelle puuskuttaessani sen taas muistin ainakin yhden ohimenevän hetken ajan. Perhana ihan sama vaikka kaikki on vähän levällään, töissä elämä on sitä mitä se on, hiukan epävarmalta ja jännältä näyttävä kevät pelottaa ja monet asiat ihan vaan ärsyttää. Niin paljon on silti tuhat kertaa paremmin kuin ne muutama asia, joista voi aina nillittää. 

Eli tulkoon loskaa ja jatkukoon tämä väsymys vaikka koko 9 kuukautta. Nyt on tätä, huomenna jotain ihan muuta. Aina on silti aika hyvin.