tiistai 3. helmikuuta 2015

Onnellisin tyttö

Kirjoitin tämän tekstin kolme vuotta sitten ja vuosi sen jälkeen julkaisin sen edelliseen blogiini. Hyvä että kirjoitin. Nyt monta aamua, halausta, riitaa ja uutta ihmistä myöhemmin muistaisin asiat varmaan kovin erilaisina.

Näin se kuitenkin meni ja sen samaisen tyypin kanssa menen naimisiin ihan pian. Melkoista. Paljon on tapahtunut tässä välissä, mutta yhdestä asiasta olen edelleen vakaasti samaa mieltä.

Kaukaa katsottuna elämä on nimittäin ihan saakelin hienoa. Hetkittäin läheltä tarkasteltuna valitettavasti myös ihan paskaa. Ja silti, kaiken sen hetkittäisen ruskean liejun alla, juttujen pitää tuntua pelkästään oikeilta. Jos se ei tunnu oikealta, se ei ole sitä. Ei mies, nainen, työ, kaveri, koulu – mikään. Oikea ei ole aina ja vain helppoa tai kivaa, mutta uskon oikean tuntuvan hetkittäisistä liejuista huolimatta eniten kevyeltä, hyvältä ja oikealta. Tuntui silloin ja tuntuu nyt.


”Lupasin joskus kertoa milloin pelkäsin maailman eniten. Tässä ois.

Tapahtui melko tasan vuosi sitten pitkän syksyn jälkeen lumen peittämässä Helsingissä.

Isollasiskolla oli silloisen poikaystävänsä kanssa ollut jonkinmoiset kotikekkerit, joista oltiin siirrytty muutaman taksin voimin Helsingin yön silmään, tarkemmin ottaen Bar Cubaan Erottajankadulle. Mojitot tuoksui jo narikassa ja tanssilattialla oli hikistä ja ahdasta niin kuin aina. Tyttöjen kanssa pistettiin oikein jalalla koreasti juhlatamineissamme. Naurettiin, juteltiin ja käytiin ostamassa lisää ylihinnoteltua lämmintä kaljaa. Kaikilla oli ihan mukavaa.

Naureskelin isonsiskon ja serkun kanssa jollekin hurjan hauskalle, kun joku kosketti mua pikkusen tönästen olkapäälle. "Sori pääseks miä tästä ohi", se sanoi leveästi hymyillen. Siinä muutaman oluen iloisissa tunnelmissa minusta oli hirveän hassua että joku sanoo niin leveästi miä, joten koin asiakseni selvittää että mistä se miä oikein tulee. Kotkasta kuulemma, ja hän jatkoi matkaansa vessaan. Ja minä jatkoin Cascadan tahtiin heilumista.

Siinä sitä sitten humppailtiin aikamme, kunnes tämä leveä hymy kohtaa omani tanssilattialla. Kerran, toisen ja kolmannen käänsin pään ja siemailin hämmentyneenä väljähtänyttä omenasiideriäni. Koitin telepaattisesti viestittää hymylläni, että kiva kun hymyilet mutta nyt ei pysty.



Kunnes elämäni heitti häränpyllyä. Jukkapojan Silkkii huojutti letkeään tahtiinsa koko lauantaiyön yhdistämää ihmismassaa, ja taas kerran se sama hymy lukkiutui omaani. Siinä sitä oltiin. Keskellä tanssilattiaa se hymy puikkelehti kaikkien niiden päitten välistä sydämeni syvimpiin sopukoihin.

Näin varsin järkevänä ihmisenä en olisi sitä koskaan uskonut. Että kun ihan ensisilmäyksellä rakastuu, se tuntuu juurikin sille. Kun joku kipittäisi pientä polkua silmistä sisään aina sydämeen asti.

...

Edellisenä kesänä olin ostanut ikioman ja rakkaan kodinpuolikkaan. Toinen puolikas kuului poikaystävälleni. Astellut Leppävaaran Sampopankista ulos kahdenkymmenen opintolainan kokoinen velka niskassa. Itkenyt ja nauranut koko pitkän kuuman kesän repien vuosien patinoimaa tapettia seinistä ja hioen sata vuotta vanhaa lautalattiaa.

Saanut valmiiksi ikioman kodin. Päättänyt että siinä minun on ihan hyvä olla.

...

Sinä tammikuisena iltana Cubassa minulla oli ihan mukavaa ja elämä oli ihan kivasti hanskassa. Kunnes siihen tuli yksi pitkä tukka ja leveä hymy. Ja elämä heitti häränpyllyä.

Onneksi kodinpuolikkaassani oli leveät ikkunalaudat. Kokonaiset kolme viikkoa istuin peppuni puuduksiin ikkunalaudalla ja olin sekaisin. Kovasti. Se oli jännä tunne. Vähän kuin olisi katsellut omaa elämäänsä ulkopuolisena ja miettinyt että mikä helkkari tuota tyttöä vaivaa.

Ihmettelin, itkin, puhuin ja unohdin syödä. Kuka se oli? Mitä minulle oikein tapahtuu?

Päivät kului ja lumet rupesi pikkuhiljaa sulamaan ikkunan alla olevasta vaahterasta. Samaan tahtiin se minun vanha ihan mukava elämä lipui sormien välistä lätäköksi lattialle, ja mietin että mitä hemmettiä minä oikein olen tekemässä. Pelkäsin, tärisin ja itkin. Luulin kovastikin monta vuotta rakastaneeni sitä elämää mikä minulla jo oli. Mutta kun kerran tuntee jotain ihan muuta, sen on vaan kovin, kovin vaikea antaa olla.

Kuuntelin First aid kitiä ja katselin ikkunasta toiselle puolelle tietä. Ja päätin että jos joskus niin nyt oli aika olla rohkea. Pelkäsin niin kovasti että oksetti. Monta viikkoa. Uskottelin itselleni että jos nyt uskallan, minun ei tarvitse enää koskaan tehdä mitään uskallusta vaativaa. Ei juosta maratonia tai hypätä benjihyppyjä.

Enhän minä edes tiennyt kuka se oli. Sillä oli typerä pipo päässä kuumassa baarissa ja se oli Kotkasta. Ei kovin vahva alku. Facebookissa on todella monta kotkalaista käyttäjää. Jännä juttu, koska Kotka ei ole kovinkaan suuri kaupunki.

Onneksi en ole turhaan koulunpenkkejä kuluttanut. Tiesin meinaan että mitä suurimmalla todennäköisyydellä meillä on edes yksi yhteinen kaveri. Muutaman sentin kokoiset profiilikuvat vilisi silmissä kun koitin selata kaikkien kavereideni kotkalaiset kaverit läpi. Enkä oikeastaan edes muistanut minkä näköinen tyyppi oli kyseessä. Jos se ei hymyilekään sen kuvassa tai on ilman pipoa? Tai mitä jos se onkin joku noista hölmöistä kenen profiilikuva on joku rantamaisema tai muuten vaan liian kaukaa otettu tärähtänyt kuva. Satoja ja taas satoja kuvia. Kymmeniä epätoivoisia puheluita isollesiskolle.

On hassu sanonta, että joku heittää häränpyllyä. Varsin osuva sanonta on myös kun sydän pomppaa kurkkuun.

Juuri siltä tuntui kun skrollailin eteenpäin iPadillani satoja kotkalaisia päitä ja yhtäkkiä näin, että tuossahan se on. Kuvassa näkyi kaukaa otetussa kuvassa ulkomaan auringon ruskettama poika hihattomassa paidassa. Vaikkei siitä näkynyt naamaa tai pipoa, tiesin että se oli siinä.

Aikani mietin että mitäs sitten. Siinä se on iPadin näytöllä ja minä istun kotisohvalla jonkun toisen kanssa omistamassani asunnossa.

Kamalaa, mutta väistämätöntä, oli pistää vanha elämä ruskeisiin pahvilaatikoihin ja jättää sille hyvästit. En voinut olla mistään varma, mutta kuitenkin olin varmempi kuin mistään. Koskaan.



Ja niin siinä kävi. Rakastuin niin kovasti että ajattelin ettei millään muulla ole enää väliä. Iltaisin laitoin kädet ristiin ja vannoin sydän pullollaan etten ikinä koskaan pyydä enää mitään kun minulle kävi näin. (Saatoin kyllä vähän huijata...)

Voiko ensisilmäyksellä muka rakastua. Kenenkään toisen puolesta en voi sitä luvata, mutta silmät kirkkaina väitän että ihan varmasti voi. Mistäkö sitten tiedän, että tämä on rakkautta? Esitän samat vankat perustelut kuin äiti joskus, mutta sen vaan tietää.

Ja jos olinkin väärässä, onko sillä niin väliä jos olen edes tämän ajan saanut laittaa iltaisin silmät kiinni ja tiennyt olevani maailman onnellisin tyttö.”


Kuvat: Johanna Hietanen Photography

5 kommenttia :

  1. Olipas kiva lukea nyt tää juttu uudestaan! Hihih, vähän lisää tunnelatausta tulevaan juhlaan, saattaapi olla että joku hupsu vieraanne tulee hieman herkistymään. :')

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah! No näyttääpähän sitten ripsarit poskilla vollottava morsian vähemmän säälittävältä :D

      Poista
  2. Nyt jo itketti, kun tuota luki. Ihanat loveböörrdsit,

    VastaaPoista
  3. Siis morjens, jos tippa tulee silmään jo nyt niin mitenhän näen linssin läpi lauantaina! :)

    VastaaPoista