Se alkoi tänä syksynä panssarivaunun rytinällä, minä ovenkarmeissa rystyset valkoisina kiinni roikkuen. Kotona minä ja vauva, jolla roikkuu kaulassaan all day every day -palveluihin oikeuttava vip-passi. Perässä sinnikkäästi kulkeva osaansa tyytynyt, huutoon kyllästynyt duracell-koira. Voi pojat, 13 tuntia päivässä. Vain me kolme.
Mutta kyllä me pärjätään. On jo pärjätty pari viikkoa, enää yksi jäljellä ennen kuin J:n työajat vaihtuvat johonkin astetta vauvakoiraperheystävällisempään.
Toista käsiparia kotiin odotellessa kiitos kantoliinoille ja -repuille, ketterille vaunuille ja välillä yllättävänkin tilannetajuiselle koiralle. Itsestäänaukeaville ulko-oville ja ovia aukoville kahvilantädeille. Turun kirjastolle, jonne on tervetullut myös vauva, joka ajoittaa päivän ainoat megahuudot kirjojenetsinnän lomaan ja busseille jotka kuljettavat meidän klaania ilmaisiksi lähes kotiovelta. Kiitos äidille, joka tuo ruokaa pöytään ja marjoja pakkaseen. Aamu-tv:lle, radion keskusteluohjelmille ja interwebille, jotka korvaavat olemattomat ihmiskontaktit ja pelastavat äidin maidonhuuruisilta itkupotkuraivareilta.
Kyllä me selvitään. Aika varmasti.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti