sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Palle on täällä

Yhtäkkiä keskiviikkona aamuyöstä meistä tuli äiti ja isä pienen pienelle vaaleatukkaiselle prinsessalle. Koitan kirjoittaa itse synnytyksestä ja sitä edeltäneistä fiiliksistä enemmän vielä myöhemmin, mutta sanottakoon että eihän se nyt mennyt ihan kauneimpien suunnitelmien mukaan. Lopputulos on silti maailman paras.

Elämäni kauneimmaksi lauseeksi tuli kuudelta aamulla maailman onnellisimman isän suusta kuultu "Palle on täällä" hänen osoittaessa voitonriemuisena paitansa sisään. Olin juuri herännyt hätäsektion jälkeiseltä uniretkeltä ja olinensimmäisen hereilläsekunnin aikana ehtinyt ajatella olenkohan A. hengissä ja B. äiti. Olin ja olen, tuolle isänsä paidan kätköistä kurkistaneelle ihmiselle. Hän on tyttö ja hänellä on kaikki hyvin. Siltä tuntuu se onni, kun millään muulla ei ole väliä.

Neljän päivän tuntemisella sanoisin  hänellä olevan isänsä kärsivällisyys ja äitinsä iso ruokahalu. Huonoimpinakin hetkinä minua on jaksaneet naurattaa tämän pienen pöllönpoikasen uni-ilmeet ja epäilevät silmät. Vielä hän ei öisin malta nukkua, niin kun ei mahassakaan, mutta onhan meillä tässä aikaa harjoitella. Toistaiseksi hormonihöyryt ovat pitäneet onneksi huolta siitä, että tunnin yöunet on oikeastaan ihan ookoo.

Tänään päästään varmaankin jo sairaalasta kotiin ja saadaan vihdoin kaikki neljä tyyppiä saman katon alle. Mahassa on suuren suuri reikä, mikä tekee olosta vähän vähemmän hyvän mutta se on onneksi kaikessa kurjuudessaankin ihan pientä. Kun yöllä pistin kuulokkeet päähän sairaalanaapurin ulinaa lieventämään ja Paula Vesalan Miten ja miksi pärähti soimaan, oli kaikesta huolimatta kovin onnellinen olo.

Kun kanssas lähden tiedät sen, taakseni kääntyisi en koskaan. Pois surut pyyhin menneisyyden kun huominen sinä oot.

Ei haitannut epäinhimillinen määrä unitunteja, parikymmentä tikkiä mahassa ja levällään olevat sisäelimet. Ei edes verhon takana viidettä tuntia voihkiva äiti ja itkevä vauva tai tieto siitä, että J viiletti samoihin aikoihin varpajaisissa todennäköisesti kylmä kalja kädessään.

Miten onni löysitkin juuri meille, mietin ja katsoin kyyneleisin silmin minua tapittaviin pieniin silmiin. Kaikki on hyvin juurikin näin.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Odottavan aika on pitkä ja kiukkuinen


Ei liene tarpeellista kertoa, että alan olemaan aika valmis tämän raskauden kanssa. Mutta kerronpa silti. 

Oon ennen omaa raskautta vähän ihmetellyt miten ne viimeiset raskausviikot ja -päivät muka voi olla niin kamalia. Jos sitä nyt on jo yhdeksän kuukautta kärvistellyt niin ei kai se nyt niin paha voi olla. Kyllähän se lapsi sieltä tulee ennemmin tai myöhemmin, ja eikö olekin vaan kiva viikkailla pikkuisia vaatteita ja fiilistellä tulevaa. Ei ole.

Ihan hirveetähän tämä on. Vaikkei fyysisesti enää olekaan niin paha olla, koko touhu alkaa kyrsiä silti aika urakalla. Tämän on pakko olla joku hormonijuttu, koska yleensä kuitenkin kykenen keinolla tai toisella ajattelemaan kivoja juttuja ja pysymään edes jotenkuten iloisin mielin, vaikka olisikin vähän hankalaa. Nyt en. Vaikkei edes ole kovin hankalaa, pitkästyttävää vaan. 

Nyt ei vaan auta itku markkinoilla, Palle syntyy kun syntyy enkä voi tehdä sen edistämiseksi kai oikein mitään. Voin odotella, kääntää kylkeä ja pestä vessan kaakelit ehkä vielä kerran. Tai pyöräyttää neljännentoista koneellisen pyykkiä, leipoa lisää keksejä ja raahata jo itsekin kävelyyn kyllästynyttä Eliasta ympäri pururataa vielä kymmenen kierrosta. 

Kyllä hän sieltä joskus vielä syntyy.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Maailma matkaa radallaan

Välillä unohdan, että muiden elämä rullaa tälläkin hetkellä ihan omilla tavallisilla raiteillaan minun elämän pysähtyneisyydestä huolimatta. Naapurit lähtee aamuisin töihin tai leikkipaikalle. Pihalta ja seinien takaa kuuluu joka päivä lasten ja erilaisten remonttikoneiden ääniä ihan kuin mitään suurta ei olisi tapahtumassa.

Meidän kodissa kuuluu vaan kellon tikitys ja hesarin sivujen kääntyminen. Koiran tassujen rapina ja minun jalkojen tepastelu levottomana huoneesta toiseen. Iltaisin huokaistaan hammaspesulla, että onpahan taas yksi päivä vähemmän odotettavana.


Joidenkin elämässä näyttää tapahtuvan vallan suuria. Pari päivää sitten lähdettiin karkottamaan supersynkkää ja sateista keliä lenkkipolulle, jossa löytäjäänsä odotti ihana viesti. Toivottavasti etsinnän kohde on löytynyt.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Viikko 40, eli ihan melkein viimeinen

Jännää. Tiedättekö sen HIMYMin slap betin? Missä Marshall saa lyödä Barneyta millon tahansa vapaavalintaisina hetkinä viisi kertaa. Barney sitten vainoharhasena odottaa aina millon lyönti lähtee kohti naamaa.

Täällä on vähän samat fiilikset.


Koska mitään ei tapahdu, vaikka synnytyksen kai pitäisi voida alkaa ihan koska vaan. Voiko tästä loputtomasta odotuksesta reklamoida johonkin? Tunnit ja päivät kulutan lähinnä vainoharhaisesti kuulostelemalla erilaisia tuntemuksia. Joita ei siis ole. On vaan aina uusi aamu vasemman ja oikean kyljen välillä seilatun yön jälkeen. On odoteltu, kävelty  metsäpolut puhki ja kateltu Netflixiä. (Vaikka uusi OITNB tuotantokausi onkin ollut ihan pettymys. Höh.)

En ihan vielä ole käsittänyt, että vaikkei siltä tunnu, tämä lapsi syntyy kyllä ennemmin tai myöhemmin. Sitä on näin normaaleissa fiiliksissä kovin vaikea käsittää.

Jännittää synnytys omasta ja meidän kaikkien puolesta. Jännittää miten kovasti Elias pahastuu uudesta perheenjäsenestä. Sillä on perjantaina viisivuotissynttärit ja ollaan luvattu järjestää oikeat synttärijuhlat. Munakokkelia, kalaa ja rapsutuksia on jo luvattu sankarille, joten on edes yksi hyvä syy olla odottamatta synnytystä perjantaiksi.


Kalenterin mukaan tällä viikolla on juhannuskin, mutta me ei sattuneesta syystä lähdetä kovin kauas. Käydään ehkä saunomassa ja grillaamassa äitillä, muuten vietetään varmaankin varsin urbaani juhannus. Saunotaan omassa pikkusaunassa ja lillutetaan varpaita korkeintaan parvekkeelle kannetussa ämpärissä. Makkaran voisin syödä, ja J:ltä toivon ehkä lettuja ja jätskiä.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Viikko 39

Viikon päästä on laskettu aika. Raskausskeneen perehtymättömille tiedoksi, että se ei tarkoita ettäkö meille syntyisi viikon päästä vauva. Ehei, vaan sitä että vauva voi syntyä ensi yönä tai vaikka kolmen viikon päästä. Koska hän nyt sitten kokeekaan ajan olevan kypsä.

Minun osalta alkaa olla tämä odotus aika nähty jo. Katsoin äsken kalenterista, että siihen ihan tosissaan on vielä yli kolme viikkoa kun Palle alkaisi olla niin yliaikainen että se pakotettaisiin ulos. Jollekin kolme viikkoa tuntuu pienellä hujaukselle, mutta 40 viikkoa raskaana olleelle se tuntuu aika saakelin pitkältä ajalta.

Tiedän että pitäisi nyt nauttia kahdestaanolosta ja kunnon unista ja rauhassa kahvinjuomisesta ja blaa blaa blaa. Mutta kuulkaas, johan sitä on tässä 40 viikkoa syöty niitä viimeisiä kahdenkeskisiä aterioita ja saunottu viimeisiä rauhallisia löylyjä. Nyt ei enää oikein meinaisi jaksaa.

Palle ei tunnu mahtuvan enää mahaan, eikä maha mahdu minuun. Vaikka kyseessä pitäisi olla aika pienikokoinen vauvaihminen, alkaa toisen ihmisen mukanakantaminen jo vähän tuntua. Alkaa tuntua myöskin se, etten aikoihin enää ole ollut muuta kuin raskaana. Minä ja maha, maha ja minä.


Vuosi sitten mietin millaistakohan on olla raskaana. Miten synnytystä voi ajatella ilman että oksentaa? Miltä tuntuu kun toinen potkii mahassa? Miltä tuntuu kasvattaa itsessään uusi ihminen? Millaista on odottaa jotain näin kauan?

Nyt tiedän. Nyt mietin sen sijaan miltä tuntuu saattaa ulos minusta tämä pieni ihminen. Mietin, miltä tuntuu pelätä toisen ja oman hengen puolesta tai miltä tuntuu tietää, että parin tunnin päästä perheessämme on jo uusi ihminen. Mietin millaista on herätä ensimmäiseen aamuun äitinä ja paijata uneen oman lapsen vauvantuoksuista päätä.

Vielä en tiedä, mutta aika pian kyllä.

Sitä ennen varmaan odotetaan, odotetaan ja odotetaan vähän lisää. Ja katsotaan Netflix tyhjäksi.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Semmoinen loma

Neuvolan synnytysvalmennuksessa annettiin seuraavanlaisia ohjeita loppuraskauteen:

Pakkaa sairaalakassi

Käy puolison kanssa elokuvissa ja nauti yhdessäolosta

Nuku päiväunia.

Joo, nyt ollaan kaikkien mittareiden mukaan todellakin loppuraskaudessa, mutta ihan kaikkea noista ei olla tehty. Sen sijaan olen…

muuttanut yhteensä noin viisi päivää sisältäen kolmet kamojen roudaukset paikkoihin A, B ja C.

lukenut vähän niin kuin huvikseni yhdet kappaleet pääsykoemateriaaleja ja istunut helvetilliset neljä tuntia elämäni ekoissa pääsykokeissa.


repinyt maailman veemäisintä tapettia seinistä, sijoittanut Pallen ruokarahat rautakauppaan ja syönyt vähän ehkä liikaa muutto- ja remppamäkkiä.

hamstrannut kuukauden pyykit kolmeen pyykkikoriin ja sataan pyykkinyssäkkään, jotta uudenkarhean pesukoneen saapuessa on sitten jotain mitä pyykätä. 

pakannut sairaalakassiin yhden suklaapatukan ja kolme laturia. Kuullut neuvolassa ettei Palle ole jättiläisvauva ja päättänyt synnytyksen olevan varmaan niin lyhyt ja hulvaton toimenpide, etten ehkä tarvitse muuta pakattavaa. 

nukkunut kuin pikkuinen possu ja kiittänyt hyvässä asennossa olevaa Pallea siitä, ettei yölläkään tarvitse heräillä vessaan.


askarrellut uudelle ihmiselle yhden sängyn tapaisen ja sellaisen hoitopöydäksi kutsuttavan, jolle uskoisin Pallen olevan kiva levitellä pissaa ja puklujaan.

miettinyt joka ilta, että huomenna on pakko ruveta lepäilemään ihan vaan seuraavana päivänä kirotakseni tuhannennen kerran olevani jo ihan liian raskaana näihin hommiin. 

tullut siitäkin huolimatta siihen lopputulokseen, että mieluummin remppaan, muutan, siivoan, kokkaan, kävelen tai jynssään keittiön kaappeja kuin istun alas, neulon tumppuja ja odotan. 



perjantai 22. toukokuuta 2015

Pallon matkassa

Vaikka joku saattaisi sanoa, että täällä blogin puolella raskauskuulumiset on ehkä olleet hiukan negatiivisväritteisiä niin kyllähän mulla ja mahalla on mennyt myös ihan hyvin.

Suurimmat kolotukset on ahdistaneet varmaan sitä varsinaista kipua enemmän ihan sen takia, että ennen raskautta olen aina ollut melkoisen terve ja kivuton. Ajoittaiset selkäkivut ovat ennen aina menneet ohi tunneissa tai päivissä ja vatsakivutkin yleensä ruokavaliota johonkin suuntaan tuunaamalla.

Siksi on ollut pikkuisen ahdistavaa olla melkein joka päivä jostain kohtaa krempallaan. Eikä ainakaan vähiten sen vuoksi, ettei tuota rehellistä vitutusta ole päässyt purkamaan kunnolla liikuntaan. Siis siihen räkä poskella suoritettuun verenmakuiseen hikoiluun, ei mihinkään muka-reippaaseen kävelyyn tai salilla notkumiseen.



Raskausajan liikunta on varsinkin näin raskauden lähestyessä loppuaan ollut kovin erilaista kuin minun normaalit jumppailut. Olen tosin ollut varsin onnellisessa asemassa siinä, että olen ylipäätään pystynyt liikkumaan koko raskauden ajan. Jos sitä alkuajan kammotustalvea ei lasketa. Tai no, olisin minä silloinkin pystynyt liikkuumaan. Ei vaan yksinkertaisesti huvittanut. Jälkeenpäin ajatellen olisi ehkä kannattanut huvittaa, niin alkutalvi olisi saattanut olla vähän vähemmän kamala ja musta. Äkkiä ne kammotusolotkin on kuitenkin unohtuneet ja siitäkin ajasta selvittiin.

Toisen kolmanneksen liikuin vielä suht entiseen malliin, mitä nyt ne mieluisimmat bodycombatit ja superhyperspinningit jäivät pois aika ilkeiltä tuntuvista supistuksista johtuen. Kävin kuitenkin vielä melko säännöllisestikin bodypumpissa, -stepissä ja –balancessa. Ihan vaivihkaa salillakäynti ja ihan peruskävelylenkit alkoivat kuitenkin korvata jumpissa heilumista yhä useammin. Hikiliikuntakerrat alkoivat vähentyä tasaisesti sitä mukaa mitä lähemmäs toinen kolmannes lähestyi loppuaan. Oikeasti juoksemassa taisin käydä viimeisen kerran tammi-helmikuussa siinä 20 raskausviikon tienoilla ja sen jälkeen olen ottanut juoksuaskeleita lähinnä ihan fiilistelymielessä silloin tällöin.

Ennen raskautta luulin, että raskaus ja viimeistään vauva vievät liikkumis- ja oikeastaan koko elämiskyvyn ihan kokonaan. Olin varma, että turpoaisin muodottomaksi palloksi, enkä voisi nousta sohvalta viimeiseen kolmeen kuukauteen. Mutta tässä sitä vaan ollaan hyvän matkaa viimeisellä kolmanneksella ja ihan hengissä. Osansa suht siedettävään oloon on varmasti hyvällä tuurilla, mutta väittäisin että myös pienellä viitsimisellä. Elias pakottaa ylös ja ulos ihan samalla lailla kuin ennenkin, eikä muukaan kotiväki nyt kovin paljoa sääliä valituksilleni ole osoittanut. Yritetty kyllä on…

Vaikka sitä pään tyhjentävää ekstaattista hikiräkäliikuntaa on ihan jumalaton ikävä, niin sanoisin että tämä löllöttelyliikunnaksi kutsumani heiluminen on pitänyt minut suht täysissä sielun ja ruumiin voimisissa lokakuusta asti. Joka kerta on liikkumisen jälkeen sattunut ja ahdistanut hiukan vähemmän kuin sinne lähtiessä. No okei, se yksi ”no ei se nyt niin paha voi olla” intervalli-spinning oli ihan rehellisesti liikaa. Ja ehkä myös saatoin joskus ihan vähän itkeä tirauttaa, etten "ihan oikeasti pääse noin saakelin kovaa" J:n vetäessä iltalenkillä superpowerwalkiaan kymmenen metriä taapertavaa mamma-askeltani edellä. Jotenkin tosi naurettavan lapsellisesti olen muutenkin ollut muille kovin kateellinen siitä, että joku voi tehdä burpeita tai sata vatsalihasliikettä. Tilani on kuitenkin varsin ohimenevä ja ihan itse aiheutettukin. 

Aika kivaa on ollut huomata, että kyllä se pallokin vielä mukana kulkee kun vähän jaksaa raahata. Vaikka kaipaan kunnon hikoilua niin kovasti, että melkein välillä itkettää nähdä hikinen J ja sen vatsalihasakrobatiat salilla, olen myös pikkuisen ylpeä siitä miten hyvin olen pärjäillyt mammakävelyineni ja pallomahoineni. Ja samalla ihan saakelin kiitollinen siitä, että kroppani on jaksanut juuri nyt kun siltä on jotain pyydetty. Toivottavasti jaksaa vielä jatkossakin. Olisi kai joku synnytyskin tässä hoidettavana. 

torstai 21. toukokuuta 2015

Mökiltä moi

 Jaahas, sehän on jo melkein kesä. Äitiysloma on ihan virallistenkin kirjojen ja kansien mukaan alkanut ja minä senkun kasvan. Ja Palle myös. Se kasvaa niin kovasti, ettei sen möyryily ole aina enää ihan vaan kivaa ja söpöä, vaan välillä vähän hemmetin kipeää. Mutta muutoin fiilis on juurikin se, mitä vähän pelkäsinkin. Eli en usko, että tämä vauva on kovinkaan ajoissa syntymässä. Kaikki tuntemukset on oikeastaan koko raskauden olleet aina pari viikkoa kaiken maailman raskaus viikko viikolta -juttuja jäljessä, joten vähän epäilen jonkun laskeneen pari viikkoa vikaan. 

Koitan kuitenkin olla ihan kovin paljoa odottamatta, sillä näissä hommissa odottavan aika todellakin voi käydä aika pitkäksi. Niin tai näin, varma olen siitä etten enää kuuden viikon päästä ole raskaana. Tänään tuossa mökkihommien tohinoissa pistin silmät kiinni ja koitin kaikin voimin miettiä miltä tuntuu, kun ei ole raskaana. Millaista olisi kun ei sattuisi ihan pikkuisen koko ajan johonkin ja voisi liikkua nukkuessaan. Voisi juosta hikisen lenkin ja juoda kylmän kaljan. Sekin voisi olla ihan kivaa.


Näillä mennään kuitenkin toistaiseksi. Lähdettiin mökille karkuun tylsäksi käyvää odottelua ja täällähän tätä hommaa riittää. Ihan niin kovasti, että välillä saatan melkein unohtaa olevani jo melko kovasti raskaana.

Niin taitaa tosin unohtaa moni muukin. J ehdotti tänään iltapäivälenkin piristykseksi pientä vuorikiipeilyä. Kumisaappaissa. Jota kuinkin pystysuoraa kallionseinää. Öö… ei. Muistutin, että mahassani koittaa kovasti kasvaa oikea ihmisenalku, joka ei ehkä arvostaisi kuperkeikkakyytiä alas vuoren rinnettä tai syntymistä mökkisaunan lauteille. "Hmph, vähän seikkailumieltä", sanoi tuleva isä ja lampsi kumisaappaissa tylsää mökkitietä eteenpäin.

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Kiitos Helsinki 2011-2015


Kun mietin millaisten mutkien kautta tähän on tultu, oli hassua löytää itseni yksi ilta lenkiltä Hietalahden rannasta niin haikein mielin. Kuuntelin kun lokit kirkuivat ja pari myöhäistä turistia huuteli Sibelius-monumentin putkiin. Aurinko laski vaaleanpunaisena jonnekin sumuisen Rajasaaren taakse ja Elias jahtasi lempihanhiaan. Mietin, miten olo oli vähän kuin loman viimeisenä iltana. Samaan aikaan onnellinen ja niin haikea, että ihan vähän sattui. Regatta sulki oviaan ja mietin niitä kaikkia kertoja, kun sen 1,5 euron nuotimakkarat ovat pelastaneet laukkaavan mieleni. Ja Eliaksen hädän siitä, että kahvilanpöydät hyökkää taas päälle.

Muistelin niitä miljoonia kertoja, kun jatkuva ratikoiden ja metrojen kolina on kuristanut kurkkua. Kun olen nieleskellyt kyyneleitä aamuruuhkassa miettien, että haluaisin vain johonkin missä on hiljaista. Johonkin, missä ei tarvitsisi olla jatkuvasti kylässä ja jonkun tiellä. Miten olen koittanut miettiä, mistä miljoonan ihmisen kiire syntyy ja miten kellään on aikaa tai rahaa tehdä tänne kotinsa.

Kävellessäni taas kerran ohi Lasten- ja Naistenklinikoiden, hymähdin miten hassua on että juuri kun naapurissa olevalle synnytyssairaalalle olisi tarvetta, lähden karkuun.



Viimeiset kaksi vuotta olen melkein joka ikinen päivä koittanut löytää edes yhden hyväksyttävän syyn lähteä pakoon tätä hässäkkää. Töitä, kovia ääniä ja toisten kaupungissa elämistä. Kaikista eniten yksin heräämistä ja yksin pään tyynyyn painamista. Ikinä en missään ole ollut niin yksin kuin täällä. En edes silloin kun olin ihan oikeasti yksin tasan toisella puolella maapallo.

Välillä yksinolo on ollut ihanaa, mutta usein täällä kaveripiknikkien ja kaverin kanssa juostujen iltalenkkien keskellä yksinolo tekee myös ihan äärettömän kipeää. Se kun asuu isossa kaupungissa ihmisten keskellä kuitenkin ilman ketään kelle soittaa perjantaikaljalle tai maanantailenkille. Näin isoon paikkaan on ollut helppo hukkua ja jatkuva ihmisten vilinä ja äänet on toisaalta pitäneet minut yksinäisinä iltoina myös järjissäni.



Kiitos Töölönlahti, Stadionin torni ja Manskun ratikoiden kolina. Pahvilaatikot odottaa eteisessä ja nyt sanon ne kauan odotetut heipat. Oli hauskaa, pimeää, väsyttävää ja nauruntäyteistäkin. Sydänystäviä meistä ei tullut, mutta joku pieni palanen minua tänne silti jää. Jätän sen hyvillä mielin samoin kun jätän yksinäiset, hiljaiset illat ja hiljaa heräilevät aamut. Pidä hyvänä, nähdään taas.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Out of office

Tänään klikkailin sähköpostin poissaoloviestin vastaamaan puolestani kokonaiseksi vuodeksi ja sanoin kiitos ja hei töihin jääville tyypeille. Sain melko lailla ansaitun äitiyslomalahjan ja kasan donitseja.

Kunpa vaan osaisin kertoa, miten isolta tämä tavallinen keskiviikkopäivä tuntuu.

Saattaisin kertoa itkuntäyteisistä sunnuntaista, kuristavista maanantaista ja kahvinhakureissun syvistä huokauksista. Siitä tuhannennesta ”kyllä tämä tästä” –mantrasta ja kello kolmeentoista jumittuneista viisareista. Kertoisin sinulle myös työhön uponneesta keskittymisestä, maailman viisaimmista työkavereista ja ankkurin lailla seilaavan purteni turvanneista esimiehistä. Yhteisen perjantainodotuksen nauruista ja jaetuista maanantaikahveista.

Kertoisin miten melkein vasta valmistujaiskaakaon juoneesta hiukan epävarmasta tytöstä on harmaista maanantaista ja itkupotkuraivareista huolimatta kasvanut aika reipas aikuinen. Kaikkitietävänä 25-vuotiaana koin suurta tuskaa siitä, ettei elämä ja työt olleett aina lainkaan kivaa. En ymmärtänyt miksi piti tehdä hölmön tuntuisia juttuja, jotta kerran viikossa tulisi perjantai ja kerran kuussa palkkapäivä. Halusin enemmän, hauskempaa, rennommin ja isommin.

Työelämä tuntui tosi pitkään siltä kuin olisi tunkenut neliönmuotoista palikkaa pyöreään reikään. Väkisin hampaat irvessä kirosin, miten en vaan sovi sinne enkä halua tehdä tällaisia töitä. Keskitin kaiken energiani ympäröivän maailmani kiroamiseen ja no, vittuuntumiseen. Poljin jalkaa pikkulapsen tavoin ja päätin, ettei mistään tulee täällä yhtään mitään.


Paitsi että tuli. Nyt vähän enemmän harmaan sävyjä näkevänä ja kaksi vuotta vanhempana olen oikeastaan aika saakelin kiitollinen jokaisesta päätä seinään hakaten vietetystä päivästä. Ilman ikuiselta tuntuvaa maanantaita en olisi ikinä tavannut töissä maailman viisaimpia tyyppejä ja oppinut jotain aika tärkeää töistä ja yhdessä elämisestä. Jos ei välillä olo olisi ollut surkea, ei olisi tullut niitä kiitolliseksi vetäviä lounastreffejä ja monia viisaita korvapareja. En olisi koskaan saanut nähdä sitä kokonaista maailmaa, jota en edes tiennyt olevan, enkä varmastikaan olisi saanut seinille hyppivää sieluani rauhoittumaan. 

Siinä jalkaa maahan polkiessa kuulin aika monesta suusta, että kaikki vielä järjestyy ja niillä hankalimmillakin ihmisillä ja hommilla on tarkoituksensa. Silloin se "kyllä se siitä" -vakuuttelu ihan vaan vitutti, nyt joudun myöntämään että se olikin ihan totta.

Siksi pistän koneen tänään kiinni kovin rauhallisin mielin. Haikeana siitä, miten hienoja juttuja ja ihmisiä tänne jää ja ylpeänä siitä, että saan lähteä vauvanodotukseen yhtä aikaa jo olleesta kiitollisena ja pirun jännittyneenä tulevasta. Vaikka työpaikka ja tietokone minua täällä odottavat, tiedän jo nyt sanoa varmaksi ettei tänne enää yhtenäkään maanantaina tepastele tämä ihan sama tyyppi. Ja niin on kuulkaa juuri hyvä.