torstai 9. heinäkuuta 2015

Synnytyskertomus, osa 1

Koska viihdytin itseäni viimeiset raskausviikot pitkälti toisten synnytyskertomusten lukemisella, kannan korteni kekoon interwebin loputtoman  raskaus- ja vauvamateriaalin kartuttamiseksi.

Kahdessa erässä, sillä vaikka itse toimenpide oli melko lyhyt, ehdin jo odottaa sitä ainakin viikon verran. Jälkeenpäin näitä lukiessa ehkä huomaan, että jotain tosiaan oli tapahtumassa jo hyvän aikaa ennen synnytystä viikolla 40+6. Kaiken kaikkiaan olotila oli kuitenkin pelottavankin normaali ihan synnytystä edeltävään aamuun asti.

---

39+4: Perusmaanantai. Nukutaan naurettavan pitkään, ei tehdä mitään erityistä. Pesen pyykkiä, kävelen hullun lailla ja siivoan. Illalla pienet epäsäännölliset supistukset pitävät toivoa yllä siitä, että jotain tapahtuu joskus.

39+5: Vihdoinkin jotain. Nukutaan jälleen kerran vähän liian myöhään, syödään aamupala, siivoan lisää ja lähdetään kävellen Ikeaan. Supistuksia on koko reissun ajan ja ne alkaa olla jo ihan tuntuvia. Ei erityisen kipeitä kuitenkaan. Jalat myös puutuvat jännästi ja epäilen Ikeassa ihmisten tuijotuksen johtuvan siitä, että seison huomaamattani lapsivesilätäkössä. Supistukset jatkuvat iltapäivään asti, kunnes… ei mitään. Palle potkii ja möyrii varsin tyytyväisen oloisena. Höh, ei sitten.

Käyn nukkumaan ja mietin, että sänky menee kyllä piloille jos vedet joskus sattuisivat menemään yöllä.

Herään viideltä vessaan ja epämääräiset supistukset tuntuvat jatkuvan. En saa unta ja selailen kännykällä mm. työsähköpostia (ööö, miksi?!) kuuteen asti. Nukahdan ja herään taas kuolaisena pikkupossuna joskus yhdeksän jälkeen. Ei sitten.

39+6: Neuvolapäivä. Taas. Eihän minun pitänyt enää tulla tänne, neuvolantätikin toivotteli jo viimeksi hyvää synnytystä. Palle ei ole enää juurikaan kasvanut ja omakin paino on tippunut viime viikosta, mikä on kai aika normaalia näin loppuaikoina. Vauva on kuulemma kovin jo lähtökuopissaan, mutta mitään ei tunnu tapahtuvan. Neuvolan painoarvio: ei kovin iso vauva, ehkä kolmikiloinen.


40+0: Laskettu aika. Ei mitään mainittavaa. Paitsi että ihmiset alkaa kysellä. Ja minä kaivautua yhä syvemmälle ei-se-synny-ikinä -kuoppaani. Vedän sälekaihtimet kiinni, avaan synnytyssuklaan ja hautaudun peittokasan alle lukemaan kirjoja. Päätän, etten nouse ennen synnytystä. (Jos tietäisin miten paljon tulen hengailemaan samaisessa bunkkerissa synnytyksen jälkeen, saattaisin tehdä jotain muuta…)

40+1: Juhannusaatto. Saunotaan ja lenkkeillään. Ei supistuksia, ei mitään.

40+2: Sama meininki jatkuu. Kohlailen ympäriinsä siinä toivossa, että aktiivisuus jotenkin edistäisi hommia. Mutta ei. Ainoat mainittavat supistukset tulevat aina öisin, harvoin kuitenkaan niin kipeänä ettäkö heräisin niihin.

40+3: Ei merkittävää edistystä, muuta kuin että jo laskeutunut Palle laskeutuu vieläkin kerrosta alemmas. Se tietää melkoisen veemäisiä tuntemuksia pelipaikoilla. Olen alkanut valvoa aamuyöni ja laskeskelen sen olevan hyvä merkki...

40+4: Kotona aika hiljaista, koska molemmat tietää aika tarkkaan mitä toinen ajattelee. Jokojokojokojoko kuuluu molempien päissä ja puhelinlankoja pitkin muidenkin suusta. Ehkä se ei vaan synny, mietin iltapuhteikseni. Olo ei ole enää kovinkaan hyvä ja epätoivo alkaa ihan oikeasti iskeä. En enää heräile yölläkään, eli se niistäkin merkeistä. Omakätinen painoarvioni Pallesta: noin 10 kg ja kaksi metriä.


40+5: Herään kuuden maissa melko säännöllisiin ja tuntuviin supistuksiin. Koitan kuitenkin nukkua ja luen kirjaa. Kahdeksan maissa nousen eliaksen kanssa ulos ja löntystelen pikkulenkin tuntemuksista huolimatta. Aamupalalla sanon J:lle että jos ei tämä nyt ole sitä niin ei sitten mikään.

Suunnitelmissa olisi kaverin moikkaus keskustassa iltapäivästä. Koitan touhuta normaalisti, mutta kolmen aikaan totean ettei minusta ole enää kaupungille lähtijäksi. Kellottelen välillä 10-15 minuutin välein tulevia supistuksia, mutta koska ne ei ole kipeitä, en vielä ajattele niistä sen enempää.

Viiden aikaan tulee ekat oikeasti kipeät supistukset ja totean että on ehkä pakko saada nukuttua. Muistan kertoneeni synnärillä säännöllisten ja kipeiden supistusten alkaneen yhdeksältä, mutta jälkeenpäin ajatellen ne taisivat alkaa jo paljon aiemmin.

Huonosti nukutun yön jälkeen motivaatiotaso synnytykseen on luokkaa "en osaa, en pysty, en jaksa". Saan nukuttua melkein kaksi tuntia välillä supistuksiin heräillen ja totean, että saakeli pakkohan tähän on kai pystyä.


Illan mittaan supistukset tihenevät hitaasti mutta varmasti ja myös kipeytyvät samaa tahtia. Huomaan jokaisen supistuksen kohdalla vaipuvani taas epätoivon syövereihin. Helvetti kun sattuu. Katsotaan telkkaria ja käydään vielä saunassakin. Elias ei uskalla laskea minua silmistään ja on vähän hämmentynyt ympäri huushollia kävelevästä pallohahmosta. Supistusten aikana en kykene olemaan paikallaan, vaan kävely ja haahuilu ovat ainoat kotonaselviytymiskeinoni. En millään haluaisi lähteä kohti sairaalaa, sillä pelkään että minut istutetaan piuhoihin kiinni johonkin nurkkaan mistä en saa nousta enkä liikkua...

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Sata vaippaa, tuhat imetystä ja miljoona tuntia tuijotusta

Kahteen viikkoon on mahtunut melkoisen paljon. Yhden pienen ihmisen tähän astinen elämä noin niinkuin alkajaisiksi.

Kahden viikon takainen ensimmäinen aamu äitinä TYKSin seiskakerroksessa tuntuu hurjan kaukaiselta. Sitä edeltävät muistikuvat on hyvin hyvin hataria, lähinnä muistan kun tuore isä ja kätilö kärräsivät minut kuninkaallisessa sängyssäni heräämöstä osastolle aikaisin keskiviikkoaamuna.

Sairaalassaolo ei ollut kovinkaan mukavaa ja vasta nyt kotiin tultua elämä on alkanut pikkuhiljaa asettua uomiinsa. Katkonaisten öiden ja kolmen tunnin päikkäreiden aiheuttama pöhnä on vähän vienyt veroja minkäänlaisen hattaraisen vauvakuplan muodostumiselta, mutta yö yöltä homma alkaa käydä tutummaksi. Maitoa ei enää imettäessä ole sängyssä metrin kokoisen lätäkön verran ja pystyn jo könyämään itseni ja vauvan suht ketterästi sängystä ylös. Melko hyvin tiedän milloin tarvitaan maitoa, milloin uutta vaippaa ja milloin isoa röyhtäystä. Paitsi yöllä, kun on pimeää eikä väsynyt äiti näe muutenkin puolisokeilla silmillään joka suuntaan vehtaavan pöllönpoikasen naamaa.

Ollaan myös selvitty aika kunnialla yhdestä parin päivän Kotkan reissusta, useammasta kauppakäynnistä ja neuvola- ja lääkärireissuista. Vauva on saanut osakseen ansaitsemansa määrän paijauksia ja turvallisissa syleissä nukkumista ja hurjasti ihania paketteja.


Viikonloppuna lähtivät roskiin viimeisetkin syntymäpäiväkukat ja mietin, että tästä se kai vasta alkaa. J:n kanssa pohdittiin miten on pärjätty. Hyvin ekakertalaisiksi, sanottiin molemmat. Ekasta viikosta J taisi antaa itselleen yhdeksän isäpistettä, minä vaatimattomasti kymmenen äitipistettä. Elias on pikku hiljaa löytänyt paikkansa kasvaneessa laumassa, kaikki saavat ainakin pari tuntia yössä unta ja vauvalla on usein kuiva vaippa, maha täynnä ja tuttu sylipaikka. Ei kai sitä nyt kympin suoritukseen juuri muuta voi vielä vaatia?

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Palle on täällä

Yhtäkkiä keskiviikkona aamuyöstä meistä tuli äiti ja isä pienen pienelle vaaleatukkaiselle prinsessalle. Koitan kirjoittaa itse synnytyksestä ja sitä edeltäneistä fiiliksistä enemmän vielä myöhemmin, mutta sanottakoon että eihän se nyt mennyt ihan kauneimpien suunnitelmien mukaan. Lopputulos on silti maailman paras.

Elämäni kauneimmaksi lauseeksi tuli kuudelta aamulla maailman onnellisimman isän suusta kuultu "Palle on täällä" hänen osoittaessa voitonriemuisena paitansa sisään. Olin juuri herännyt hätäsektion jälkeiseltä uniretkeltä ja olinensimmäisen hereilläsekunnin aikana ehtinyt ajatella olenkohan A. hengissä ja B. äiti. Olin ja olen, tuolle isänsä paidan kätköistä kurkistaneelle ihmiselle. Hän on tyttö ja hänellä on kaikki hyvin. Siltä tuntuu se onni, kun millään muulla ei ole väliä.

Neljän päivän tuntemisella sanoisin  hänellä olevan isänsä kärsivällisyys ja äitinsä iso ruokahalu. Huonoimpinakin hetkinä minua on jaksaneet naurattaa tämän pienen pöllönpoikasen uni-ilmeet ja epäilevät silmät. Vielä hän ei öisin malta nukkua, niin kun ei mahassakaan, mutta onhan meillä tässä aikaa harjoitella. Toistaiseksi hormonihöyryt ovat pitäneet onneksi huolta siitä, että tunnin yöunet on oikeastaan ihan ookoo.

Tänään päästään varmaankin jo sairaalasta kotiin ja saadaan vihdoin kaikki neljä tyyppiä saman katon alle. Mahassa on suuren suuri reikä, mikä tekee olosta vähän vähemmän hyvän mutta se on onneksi kaikessa kurjuudessaankin ihan pientä. Kun yöllä pistin kuulokkeet päähän sairaalanaapurin ulinaa lieventämään ja Paula Vesalan Miten ja miksi pärähti soimaan, oli kaikesta huolimatta kovin onnellinen olo.

Kun kanssas lähden tiedät sen, taakseni kääntyisi en koskaan. Pois surut pyyhin menneisyyden kun huominen sinä oot.

Ei haitannut epäinhimillinen määrä unitunteja, parikymmentä tikkiä mahassa ja levällään olevat sisäelimet. Ei edes verhon takana viidettä tuntia voihkiva äiti ja itkevä vauva tai tieto siitä, että J viiletti samoihin aikoihin varpajaisissa todennäköisesti kylmä kalja kädessään.

Miten onni löysitkin juuri meille, mietin ja katsoin kyyneleisin silmin minua tapittaviin pieniin silmiin. Kaikki on hyvin juurikin näin.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Odottavan aika on pitkä ja kiukkuinen


Ei liene tarpeellista kertoa, että alan olemaan aika valmis tämän raskauden kanssa. Mutta kerronpa silti. 

Oon ennen omaa raskautta vähän ihmetellyt miten ne viimeiset raskausviikot ja -päivät muka voi olla niin kamalia. Jos sitä nyt on jo yhdeksän kuukautta kärvistellyt niin ei kai se nyt niin paha voi olla. Kyllähän se lapsi sieltä tulee ennemmin tai myöhemmin, ja eikö olekin vaan kiva viikkailla pikkuisia vaatteita ja fiilistellä tulevaa. Ei ole.

Ihan hirveetähän tämä on. Vaikkei fyysisesti enää olekaan niin paha olla, koko touhu alkaa kyrsiä silti aika urakalla. Tämän on pakko olla joku hormonijuttu, koska yleensä kuitenkin kykenen keinolla tai toisella ajattelemaan kivoja juttuja ja pysymään edes jotenkuten iloisin mielin, vaikka olisikin vähän hankalaa. Nyt en. Vaikkei edes ole kovin hankalaa, pitkästyttävää vaan. 

Nyt ei vaan auta itku markkinoilla, Palle syntyy kun syntyy enkä voi tehdä sen edistämiseksi kai oikein mitään. Voin odotella, kääntää kylkeä ja pestä vessan kaakelit ehkä vielä kerran. Tai pyöräyttää neljännentoista koneellisen pyykkiä, leipoa lisää keksejä ja raahata jo itsekin kävelyyn kyllästynyttä Eliasta ympäri pururataa vielä kymmenen kierrosta. 

Kyllä hän sieltä joskus vielä syntyy.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Maailma matkaa radallaan

Välillä unohdan, että muiden elämä rullaa tälläkin hetkellä ihan omilla tavallisilla raiteillaan minun elämän pysähtyneisyydestä huolimatta. Naapurit lähtee aamuisin töihin tai leikkipaikalle. Pihalta ja seinien takaa kuuluu joka päivä lasten ja erilaisten remonttikoneiden ääniä ihan kuin mitään suurta ei olisi tapahtumassa.

Meidän kodissa kuuluu vaan kellon tikitys ja hesarin sivujen kääntyminen. Koiran tassujen rapina ja minun jalkojen tepastelu levottomana huoneesta toiseen. Iltaisin huokaistaan hammaspesulla, että onpahan taas yksi päivä vähemmän odotettavana.


Joidenkin elämässä näyttää tapahtuvan vallan suuria. Pari päivää sitten lähdettiin karkottamaan supersynkkää ja sateista keliä lenkkipolulle, jossa löytäjäänsä odotti ihana viesti. Toivottavasti etsinnän kohde on löytynyt.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Viikko 40, eli ihan melkein viimeinen

Jännää. Tiedättekö sen HIMYMin slap betin? Missä Marshall saa lyödä Barneyta millon tahansa vapaavalintaisina hetkinä viisi kertaa. Barney sitten vainoharhasena odottaa aina millon lyönti lähtee kohti naamaa.

Täällä on vähän samat fiilikset.


Koska mitään ei tapahdu, vaikka synnytyksen kai pitäisi voida alkaa ihan koska vaan. Voiko tästä loputtomasta odotuksesta reklamoida johonkin? Tunnit ja päivät kulutan lähinnä vainoharhaisesti kuulostelemalla erilaisia tuntemuksia. Joita ei siis ole. On vaan aina uusi aamu vasemman ja oikean kyljen välillä seilatun yön jälkeen. On odoteltu, kävelty  metsäpolut puhki ja kateltu Netflixiä. (Vaikka uusi OITNB tuotantokausi onkin ollut ihan pettymys. Höh.)

En ihan vielä ole käsittänyt, että vaikkei siltä tunnu, tämä lapsi syntyy kyllä ennemmin tai myöhemmin. Sitä on näin normaaleissa fiiliksissä kovin vaikea käsittää.

Jännittää synnytys omasta ja meidän kaikkien puolesta. Jännittää miten kovasti Elias pahastuu uudesta perheenjäsenestä. Sillä on perjantaina viisivuotissynttärit ja ollaan luvattu järjestää oikeat synttärijuhlat. Munakokkelia, kalaa ja rapsutuksia on jo luvattu sankarille, joten on edes yksi hyvä syy olla odottamatta synnytystä perjantaiksi.


Kalenterin mukaan tällä viikolla on juhannuskin, mutta me ei sattuneesta syystä lähdetä kovin kauas. Käydään ehkä saunomassa ja grillaamassa äitillä, muuten vietetään varmaankin varsin urbaani juhannus. Saunotaan omassa pikkusaunassa ja lillutetaan varpaita korkeintaan parvekkeelle kannetussa ämpärissä. Makkaran voisin syödä, ja J:ltä toivon ehkä lettuja ja jätskiä.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Viikko 39

Viikon päästä on laskettu aika. Raskausskeneen perehtymättömille tiedoksi, että se ei tarkoita ettäkö meille syntyisi viikon päästä vauva. Ehei, vaan sitä että vauva voi syntyä ensi yönä tai vaikka kolmen viikon päästä. Koska hän nyt sitten kokeekaan ajan olevan kypsä.

Minun osalta alkaa olla tämä odotus aika nähty jo. Katsoin äsken kalenterista, että siihen ihan tosissaan on vielä yli kolme viikkoa kun Palle alkaisi olla niin yliaikainen että se pakotettaisiin ulos. Jollekin kolme viikkoa tuntuu pienellä hujaukselle, mutta 40 viikkoa raskaana olleelle se tuntuu aika saakelin pitkältä ajalta.

Tiedän että pitäisi nyt nauttia kahdestaanolosta ja kunnon unista ja rauhassa kahvinjuomisesta ja blaa blaa blaa. Mutta kuulkaas, johan sitä on tässä 40 viikkoa syöty niitä viimeisiä kahdenkeskisiä aterioita ja saunottu viimeisiä rauhallisia löylyjä. Nyt ei enää oikein meinaisi jaksaa.

Palle ei tunnu mahtuvan enää mahaan, eikä maha mahdu minuun. Vaikka kyseessä pitäisi olla aika pienikokoinen vauvaihminen, alkaa toisen ihmisen mukanakantaminen jo vähän tuntua. Alkaa tuntua myöskin se, etten aikoihin enää ole ollut muuta kuin raskaana. Minä ja maha, maha ja minä.


Vuosi sitten mietin millaistakohan on olla raskaana. Miten synnytystä voi ajatella ilman että oksentaa? Miltä tuntuu kun toinen potkii mahassa? Miltä tuntuu kasvattaa itsessään uusi ihminen? Millaista on odottaa jotain näin kauan?

Nyt tiedän. Nyt mietin sen sijaan miltä tuntuu saattaa ulos minusta tämä pieni ihminen. Mietin, miltä tuntuu pelätä toisen ja oman hengen puolesta tai miltä tuntuu tietää, että parin tunnin päästä perheessämme on jo uusi ihminen. Mietin millaista on herätä ensimmäiseen aamuun äitinä ja paijata uneen oman lapsen vauvantuoksuista päätä.

Vielä en tiedä, mutta aika pian kyllä.

Sitä ennen varmaan odotetaan, odotetaan ja odotetaan vähän lisää. Ja katsotaan Netflix tyhjäksi.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Semmoinen loma

Neuvolan synnytysvalmennuksessa annettiin seuraavanlaisia ohjeita loppuraskauteen:

Pakkaa sairaalakassi

Käy puolison kanssa elokuvissa ja nauti yhdessäolosta

Nuku päiväunia.

Joo, nyt ollaan kaikkien mittareiden mukaan todellakin loppuraskaudessa, mutta ihan kaikkea noista ei olla tehty. Sen sijaan olen…

muuttanut yhteensä noin viisi päivää sisältäen kolmet kamojen roudaukset paikkoihin A, B ja C.

lukenut vähän niin kuin huvikseni yhdet kappaleet pääsykoemateriaaleja ja istunut helvetilliset neljä tuntia elämäni ekoissa pääsykokeissa.


repinyt maailman veemäisintä tapettia seinistä, sijoittanut Pallen ruokarahat rautakauppaan ja syönyt vähän ehkä liikaa muutto- ja remppamäkkiä.

hamstrannut kuukauden pyykit kolmeen pyykkikoriin ja sataan pyykkinyssäkkään, jotta uudenkarhean pesukoneen saapuessa on sitten jotain mitä pyykätä. 

pakannut sairaalakassiin yhden suklaapatukan ja kolme laturia. Kuullut neuvolassa ettei Palle ole jättiläisvauva ja päättänyt synnytyksen olevan varmaan niin lyhyt ja hulvaton toimenpide, etten ehkä tarvitse muuta pakattavaa. 

nukkunut kuin pikkuinen possu ja kiittänyt hyvässä asennossa olevaa Pallea siitä, ettei yölläkään tarvitse heräillä vessaan.


askarrellut uudelle ihmiselle yhden sängyn tapaisen ja sellaisen hoitopöydäksi kutsuttavan, jolle uskoisin Pallen olevan kiva levitellä pissaa ja puklujaan.

miettinyt joka ilta, että huomenna on pakko ruveta lepäilemään ihan vaan seuraavana päivänä kirotakseni tuhannennen kerran olevani jo ihan liian raskaana näihin hommiin. 

tullut siitäkin huolimatta siihen lopputulokseen, että mieluummin remppaan, muutan, siivoan, kokkaan, kävelen tai jynssään keittiön kaappeja kuin istun alas, neulon tumppuja ja odotan. 



perjantai 22. toukokuuta 2015

Pallon matkassa

Vaikka joku saattaisi sanoa, että täällä blogin puolella raskauskuulumiset on ehkä olleet hiukan negatiivisväritteisiä niin kyllähän mulla ja mahalla on mennyt myös ihan hyvin.

Suurimmat kolotukset on ahdistaneet varmaan sitä varsinaista kipua enemmän ihan sen takia, että ennen raskautta olen aina ollut melkoisen terve ja kivuton. Ajoittaiset selkäkivut ovat ennen aina menneet ohi tunneissa tai päivissä ja vatsakivutkin yleensä ruokavaliota johonkin suuntaan tuunaamalla.

Siksi on ollut pikkuisen ahdistavaa olla melkein joka päivä jostain kohtaa krempallaan. Eikä ainakaan vähiten sen vuoksi, ettei tuota rehellistä vitutusta ole päässyt purkamaan kunnolla liikuntaan. Siis siihen räkä poskella suoritettuun verenmakuiseen hikoiluun, ei mihinkään muka-reippaaseen kävelyyn tai salilla notkumiseen.



Raskausajan liikunta on varsinkin näin raskauden lähestyessä loppuaan ollut kovin erilaista kuin minun normaalit jumppailut. Olen tosin ollut varsin onnellisessa asemassa siinä, että olen ylipäätään pystynyt liikkumaan koko raskauden ajan. Jos sitä alkuajan kammotustalvea ei lasketa. Tai no, olisin minä silloinkin pystynyt liikkuumaan. Ei vaan yksinkertaisesti huvittanut. Jälkeenpäin ajatellen olisi ehkä kannattanut huvittaa, niin alkutalvi olisi saattanut olla vähän vähemmän kamala ja musta. Äkkiä ne kammotusolotkin on kuitenkin unohtuneet ja siitäkin ajasta selvittiin.

Toisen kolmanneksen liikuin vielä suht entiseen malliin, mitä nyt ne mieluisimmat bodycombatit ja superhyperspinningit jäivät pois aika ilkeiltä tuntuvista supistuksista johtuen. Kävin kuitenkin vielä melko säännöllisestikin bodypumpissa, -stepissä ja –balancessa. Ihan vaivihkaa salillakäynti ja ihan peruskävelylenkit alkoivat kuitenkin korvata jumpissa heilumista yhä useammin. Hikiliikuntakerrat alkoivat vähentyä tasaisesti sitä mukaa mitä lähemmäs toinen kolmannes lähestyi loppuaan. Oikeasti juoksemassa taisin käydä viimeisen kerran tammi-helmikuussa siinä 20 raskausviikon tienoilla ja sen jälkeen olen ottanut juoksuaskeleita lähinnä ihan fiilistelymielessä silloin tällöin.

Ennen raskautta luulin, että raskaus ja viimeistään vauva vievät liikkumis- ja oikeastaan koko elämiskyvyn ihan kokonaan. Olin varma, että turpoaisin muodottomaksi palloksi, enkä voisi nousta sohvalta viimeiseen kolmeen kuukauteen. Mutta tässä sitä vaan ollaan hyvän matkaa viimeisellä kolmanneksella ja ihan hengissä. Osansa suht siedettävään oloon on varmasti hyvällä tuurilla, mutta väittäisin että myös pienellä viitsimisellä. Elias pakottaa ylös ja ulos ihan samalla lailla kuin ennenkin, eikä muukaan kotiväki nyt kovin paljoa sääliä valituksilleni ole osoittanut. Yritetty kyllä on…

Vaikka sitä pään tyhjentävää ekstaattista hikiräkäliikuntaa on ihan jumalaton ikävä, niin sanoisin että tämä löllöttelyliikunnaksi kutsumani heiluminen on pitänyt minut suht täysissä sielun ja ruumiin voimisissa lokakuusta asti. Joka kerta on liikkumisen jälkeen sattunut ja ahdistanut hiukan vähemmän kuin sinne lähtiessä. No okei, se yksi ”no ei se nyt niin paha voi olla” intervalli-spinning oli ihan rehellisesti liikaa. Ja ehkä myös saatoin joskus ihan vähän itkeä tirauttaa, etten "ihan oikeasti pääse noin saakelin kovaa" J:n vetäessä iltalenkillä superpowerwalkiaan kymmenen metriä taapertavaa mamma-askeltani edellä. Jotenkin tosi naurettavan lapsellisesti olen muutenkin ollut muille kovin kateellinen siitä, että joku voi tehdä burpeita tai sata vatsalihasliikettä. Tilani on kuitenkin varsin ohimenevä ja ihan itse aiheutettukin. 

Aika kivaa on ollut huomata, että kyllä se pallokin vielä mukana kulkee kun vähän jaksaa raahata. Vaikka kaipaan kunnon hikoilua niin kovasti, että melkein välillä itkettää nähdä hikinen J ja sen vatsalihasakrobatiat salilla, olen myös pikkuisen ylpeä siitä miten hyvin olen pärjäillyt mammakävelyineni ja pallomahoineni. Ja samalla ihan saakelin kiitollinen siitä, että kroppani on jaksanut juuri nyt kun siltä on jotain pyydetty. Toivottavasti jaksaa vielä jatkossakin. Olisi kai joku synnytyskin tässä hoidettavana. 

torstai 21. toukokuuta 2015

Mökiltä moi

 Jaahas, sehän on jo melkein kesä. Äitiysloma on ihan virallistenkin kirjojen ja kansien mukaan alkanut ja minä senkun kasvan. Ja Palle myös. Se kasvaa niin kovasti, ettei sen möyryily ole aina enää ihan vaan kivaa ja söpöä, vaan välillä vähän hemmetin kipeää. Mutta muutoin fiilis on juurikin se, mitä vähän pelkäsinkin. Eli en usko, että tämä vauva on kovinkaan ajoissa syntymässä. Kaikki tuntemukset on oikeastaan koko raskauden olleet aina pari viikkoa kaiken maailman raskaus viikko viikolta -juttuja jäljessä, joten vähän epäilen jonkun laskeneen pari viikkoa vikaan. 

Koitan kuitenkin olla ihan kovin paljoa odottamatta, sillä näissä hommissa odottavan aika todellakin voi käydä aika pitkäksi. Niin tai näin, varma olen siitä etten enää kuuden viikon päästä ole raskaana. Tänään tuossa mökkihommien tohinoissa pistin silmät kiinni ja koitin kaikin voimin miettiä miltä tuntuu, kun ei ole raskaana. Millaista olisi kun ei sattuisi ihan pikkuisen koko ajan johonkin ja voisi liikkua nukkuessaan. Voisi juosta hikisen lenkin ja juoda kylmän kaljan. Sekin voisi olla ihan kivaa.


Näillä mennään kuitenkin toistaiseksi. Lähdettiin mökille karkuun tylsäksi käyvää odottelua ja täällähän tätä hommaa riittää. Ihan niin kovasti, että välillä saatan melkein unohtaa olevani jo melko kovasti raskaana.

Niin taitaa tosin unohtaa moni muukin. J ehdotti tänään iltapäivälenkin piristykseksi pientä vuorikiipeilyä. Kumisaappaissa. Jota kuinkin pystysuoraa kallionseinää. Öö… ei. Muistutin, että mahassani koittaa kovasti kasvaa oikea ihmisenalku, joka ei ehkä arvostaisi kuperkeikkakyytiä alas vuoren rinnettä tai syntymistä mökkisaunan lauteille. "Hmph, vähän seikkailumieltä", sanoi tuleva isä ja lampsi kumisaappaissa tylsää mökkitietä eteenpäin.