Ottaisin ne kaksi rakkainta kainaloon ja kuuntelisin hetken ihan hiljaista kotia. Pukisin takin ja kengät ja hakisin lehden postilaatikosta, jossa lukee kaksi nimeä. Istuisin hiljaa keittiössä kahvi ja lehti seuranani. Lukisin uutisia, joista en muistaisi kohta enää mitään ja katselisin pihamaan kiireisiä oravia.
Hymyilisin, koska sinä päivänä kenenkään ei tarvitsisi lähteä.
Pienenä unelmoin vaaleanpunaisesta barbin autosta ja hamsterista. Vähän isompana omasta kodista ja työpaikasta. Nyt sitä kaikkein isoimmalta ja tärkeimmältä tuntuvaa unelmaa ei saa rahalla kaupasta, eikä äitille itkemällä. Ei oikeastaan mitenkään muuten kuin odottamalla. Sitä, jossa molemmat sanoisi samaa taloa kodikseen ja saisin jakaa jokasunnuntaisten heippojen sijasta ihan tavallisen arjen.
Toiset on epämukavuusalueellaan tavatessaan uusia ihmisiä tai tehdessä jotain ensimmäistä kertaa. Minä vihaan odottamista. Olen ihan naurettavan kärsimätön ja surkea ohjista irtipäästäjä. Vaikka kuulin aika viisaan lauseen matkanteosta:
"Personally, I love feeling in over my head. It reminds me that I’m still running toward the light and not away from it."
Siispä annan Onnibussin viedä minut taas maailman mutkaisinta tietä perille ja totean, että matka Helsingistä Raumalle on yllättävän pitkä.
(Ja kaunis.)
I feel you. Totisesti. Just tänään ajattelin miten samankaltaisina meidän elämät taas rullailee. En minäkään haluaisi herätä sunnuntaiaamuna ensimmäisenä mielessä ajatus siitä että "tänään pitää lähteä". Vaikka on vielä koko päivä aikaa.
VastaaPoistaMutta se aika kyllä kuluu. Ja onhan se vaan niin että senkin ajan voi käyttää ihan mihin vaan hyvään tai kivaan. Uuden oppimiseen, köllöttelyyn, jumppaamiseen, taiteiluun tai uusista ihanista hetkistä haaveiluun ja suuren tulevaisen suunnitteluun. Kun sieltä se rullaa kumminkin.
Näin se on! Suuren tulevaisen suunnittelu on kyllä hienoa, rupeenkin tekemään sitä heti nyt!
PoistaVoi kamala kun muistelee miten ikävää se eri kaupungeissa asuminen oikein oli. Just se, että lauantaina alkoi jo ahdistamaan sunnuntai kun sitten piti taas jommankumman lähteä. Se oli niin hanuraattorista, mutta varmaan silti jollain tavalla aika tärkeetä aikaa suhteen kannalta, sitä oppii arvostamaan toisen läsnäoloa ihan erityisellä tavalla kun joutuu olemaan vähän erossa.
VastaaPoistaTotta, ja kyllä se vaan on niin että kaikki mikä saa arvostamaan jotain entistä enemmän, ei voi olla kovinkaan pahasta. Mutta on tä hanuraattorista myös. Siinä oot just niin oikeassa.
Poista