Rahalla saa

Jännä juttu miten rahasta tuntuu aina olevan pulaa. (Paitsi tällä Suomenlinnan leidillä, keneltä oli jäänyt aamupalashampanjat kesken eräänä kesäisenä tiistaiaamuna).

Nyt kun on kaikenlaisia rahareikiä tulossa tälle ja ensi vuodelle, olen alkanut ensimmäistä kertaa elämässäni ihan oikeasti säästämään. Aika kauan siinä kestikin. 

Säästöprojektini on kestänyt vasta kaksi viikkoa, mutta nyt jo ihmettelen miten en muka ole tehnyt tätä aiemmin. Saan kuitenkin palkan tilille joka ikinen kuukausi, joten säästämisen pitäisi kai onnistua aika helposti karsimalla ostoksista kaikki ylimääräinen. Niin kuin vaikka vaatteet, neljän euron latet ja turhanpäiväiset lehtitilaukset. Koitan käydä kaupassa korkeintaan pari kertaa viikossa (Lidlissä tietty) ja tehdä ruuat itse. Jätän lähtemättä baariin niille yksille tai kaksille ja kannan töihin eväät lounaaksi.

Kaiken kaikkiaan koitan siis olla käyttämättä rahaa mihinkään ylimääräiseen tai välttämättömään. 

Silti olen tänä vuonna löytänyt kaksi maailman viisainta tapaa käyttää rahaa, erityisesti silloin kun sitä ei ole… Okei, jos rahaa ei ole niin sitä ei ole, mutta jos johonkin laittaisin ne neljän euron karkkipusseista säästyneet rahat niin näihin.

Kävin pari viikkoa sitten melkein sadan euron kosmetologilla, enkä ole ikinä ollut pankkikorttia höylätessäni yhtä onnellinen. 

Vietin kaksi tuntia ihanan, ihanan Joliespan Jennin kanssa ja voi herranjestas miten hienoa se oli. Siinä lämpimässä pedissä kynttilänvalossa maatessani alkoi melkein itkettää. Se, että sain olla juuri siinä maailman parhaassa paikassa ja vähän myös se, ettei minulla ole vielä ihan tarpeeksi rahaa että voisin maksaa kaikki äitit, siskot ja anopitkin sinne. Koska ihan kaikkien ihanien ihmisten pitäisi saada kokea miltä tuntuu, kun kaikki on edes yhden hetken hykerryttävän täydellistä. 

Tosin opin myös, että ”ihon mekaaninen puhdistus” sattuu yhtä paljon kuin hampaan poraaminen ja kahden tunnin paikallaan makaaminen on yllättävän rankkaa tottumattomalle selälle. Silti siinä pehmeiden käsien alla maatessani olin enemmän oikeassa paikassa kuin pitkään, pitkään aikaan.

Olen aina vähän luullut, että psykologilla käynti on hullujen ihmisten hommaa. Sellaisten, jotka ei nouse kahteen vuoteen sängystä suihkuun tai kuulevat ääniä öisin. Että jollekin pitäisi mennä puhumaan asioista vasta sitten kun mikään muu ei enää auta. Mutta ei todellakaan. Silloin kun kaikki tuntuu ihan vaan vähän tahmealta, mikään ei erityisemmin huvita ja yksinään ei oikein enää jaksaa etsiskellä sitä toista puolta asioista, sata euroa fiksusta juttuseurasta voi olla elämän tärkein sijoitus. Toki tuntuu hiukan hassulta maksaa ihmiselle puhumisesta niin hurjasti, mutta toisaalta, hyvä psykologi osaa hommansa vähintäänkin sen arvoisesti. Minä nousin ainakin ylös psykologi-tädin pehmoiselta sohvalta tuhat kertaa kevyempänä tyttönä, vaikka puhuttiin ihan vaan tavallisista jutuista.

On monta asiaa mistä haluaisin muistaa olla enemmän kiitollinen, ja yksi niistä on hyvä työpaikka. Koska olen tosiaan tällainen etuoikeutettu onnellinen kermapeppu, minulle tuollainen palvelu kuuluu tarvittaessa työterveydenhuoltoon. Siltikin minulla on oikeus ja velvollisuus kertoa, että hemmettiläinen kun oli fiksu sijoitus siltä, joka sen ikinä maksaakaan. 

Välillä on itse vaikea muistaa, että on ihan ok jos väsyttää tai ei huvita. On ihan tavallista olla hiukan hukassa ja vähän epävarma, nimittäin erittäin todennäköisesti kaikki ympärillä olevat tyypitkin välillä on. Ja huomattavasti halvemmalla pääsee kun tarttuu härkää sarvista ennen kuin se on uponnut päälakea myöten ojaan.

Jokin aika sitten opin, että valitettavasti en voi tuhannella tai kymmenellä tuhannella eurolla ostaa onnea, eikä elämäni ole yhtään huonompaa tai parempaa vain sen takia että minulla on tai ei ole rahaa. Se voi olla huonompaa tai parempaa monenkin asian takia, mutta ei juuri koskaan pelkästään rahan takia. 

Ja silti - vaikken rahalla saisikaan onnea, voin välillä ostaa jotain mikä edesauttaa asiaa kummasti.