keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Niitä aikoja

Olen kehittänyt jonkun pakonomaisen tarpeen tallentaa muistiin kaiken tähän vauvanodotukseen liittyvän. Koska minulla on pieni aavistus, että ihan kohta aika moni asia tulee olemaan kovin erilaista. Voi sitten kelailla tänne ja tunnistaa, että tuo oli se hetki kun ajattelin vielä noin. Siksi lätkäisen tämän päivän aatokset tähän näin, ilman sen suurempaa sensurointia tai mieltäylentäviä kuvia.

(Eikun olikin yksi kuva. Väittää olevansa viime pääsiäiseltä. )

Mutta niin...noh, nyt on näin ja huomenna taas jollain lailla. 

On aikoja, kun on maailman kivointa odottaa vauva. Silloin kun vauva pyörii päättömästi ympyrää tai nyrkkeilee hentoisin nyrkein automatkalla kylkeen. Tai kun viikkaan viidettä kertaa samoja pieniä sukkia ja tilaan äitiyspakkauksen. Mietin miten paljon tykkään Eliaksesta ja lasken, että jos lastaan rakastaa ihan vaan edes kymmenkertaisestisiihen verrattuna niin saatan ehkä räjähtää. Tai silloin, kun katson neuvolassa esimerkillisesti käyrällä nousevaa Pallen kokoa ja tajuan miten tuo esimerkillinen tyyppi elää minussa. Ja ihan vaan minusta. Miten naisihmisen keho voi olla niin käsittämättömän viisas, ettei edes google osaa kertoa sitä kaikkea.



Sitten on myös niitä toisia aikoja, joista en kertoisi instagramissa tai kahvipöydässä. Niitä mistä raskausjutuissa kerrotaan vaan, että ”raskausaika on suurien myllerrysten aikaa”.

Ne on niitä, kun pääsee töistä kotiin jokainen luu ja nivel istumisesta solmussa ja potkii kiukkuisena märät tuulihousut mytyksi eteisen lattialle. Eikä saa saakeli housujakaan pois ilman, että sattuu ja ahdistaa. Kun teini-ikäisen angstilla valuvat kyyneleet poskella kiroaa, miten kaikki muut voi tehdä kaikkea. Juoda punaviiniä kun huvittaa tai hikoilla jumpassa kun vituttaa. Miten päälle mahtumattomaan mekkoon tai ahdistaviin äitiyshousuihin tiivistyy hetkeksi ihan koko maailman vääryys.

Niitä hetkiä, kun samalla avarakatseisuudella kiukkuaa, miten kukaan maailmassa ei voi tietää kuinka perseestä tämä välillä on, eikä ketään ihan varmasti edes kiinnosta. Kun muka ihan koko muu maailma menee eteenpäin kaikkiin niihin miljooniin suuntiin, joihin en nyt itse pääse mukaan. Kun jumpassa huomaan, etten enää jaksa tai pysty suunnilleen muuhun kuin vesipullo kädessä notkumiseen.

Ne on niitä hetkiä, kun ei edes haluaisi sanoa mitään ääneen, koska tajuaa miten hölmöltä ja lapselliselta se kaikki jonkun toisen korvaan kuulostaisi. Mutta totta se on, etten edes teininä ole kokenut olevani näin kiukkuinen ja yksin kuin nyt ohimenevinä päivinä ja hetkinä olen. Ilman yhtään mitään syytä.

Lohdullisinta on kuitenkin se, että uskoisin näiden kuuluvan tähän kuvioon. Ja uskoisin myös, että vuoden päästä sanoisin tämän päivän itselleni, että on ihan ookoo olla vielä kesken. Koska ihan valmista ja täydellistä äitiä minustakaan ei taida koskaan tulla. 

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti