tiistai 16. kesäkuuta 2015

Viikko 40, eli ihan melkein viimeinen

Jännää. Tiedättekö sen HIMYMin slap betin? Missä Marshall saa lyödä Barneyta millon tahansa vapaavalintaisina hetkinä viisi kertaa. Barney sitten vainoharhasena odottaa aina millon lyönti lähtee kohti naamaa.

Täällä on vähän samat fiilikset.


Koska mitään ei tapahdu, vaikka synnytyksen kai pitäisi voida alkaa ihan koska vaan. Voiko tästä loputtomasta odotuksesta reklamoida johonkin? Tunnit ja päivät kulutan lähinnä vainoharhaisesti kuulostelemalla erilaisia tuntemuksia. Joita ei siis ole. On vaan aina uusi aamu vasemman ja oikean kyljen välillä seilatun yön jälkeen. On odoteltu, kävelty  metsäpolut puhki ja kateltu Netflixiä. (Vaikka uusi OITNB tuotantokausi onkin ollut ihan pettymys. Höh.)

En ihan vielä ole käsittänyt, että vaikkei siltä tunnu, tämä lapsi syntyy kyllä ennemmin tai myöhemmin. Sitä on näin normaaleissa fiiliksissä kovin vaikea käsittää.

Jännittää synnytys omasta ja meidän kaikkien puolesta. Jännittää miten kovasti Elias pahastuu uudesta perheenjäsenestä. Sillä on perjantaina viisivuotissynttärit ja ollaan luvattu järjestää oikeat synttärijuhlat. Munakokkelia, kalaa ja rapsutuksia on jo luvattu sankarille, joten on edes yksi hyvä syy olla odottamatta synnytystä perjantaiksi.


Kalenterin mukaan tällä viikolla on juhannuskin, mutta me ei sattuneesta syystä lähdetä kovin kauas. Käydään ehkä saunomassa ja grillaamassa äitillä, muuten vietetään varmaankin varsin urbaani juhannus. Saunotaan omassa pikkusaunassa ja lillutetaan varpaita korkeintaan parvekkeelle kannetussa ämpärissä. Makkaran voisin syödä, ja J:ltä toivon ehkä lettuja ja jätskiä.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Viikko 39

Viikon päästä on laskettu aika. Raskausskeneen perehtymättömille tiedoksi, että se ei tarkoita ettäkö meille syntyisi viikon päästä vauva. Ehei, vaan sitä että vauva voi syntyä ensi yönä tai vaikka kolmen viikon päästä. Koska hän nyt sitten kokeekaan ajan olevan kypsä.

Minun osalta alkaa olla tämä odotus aika nähty jo. Katsoin äsken kalenterista, että siihen ihan tosissaan on vielä yli kolme viikkoa kun Palle alkaisi olla niin yliaikainen että se pakotettaisiin ulos. Jollekin kolme viikkoa tuntuu pienellä hujaukselle, mutta 40 viikkoa raskaana olleelle se tuntuu aika saakelin pitkältä ajalta.

Tiedän että pitäisi nyt nauttia kahdestaanolosta ja kunnon unista ja rauhassa kahvinjuomisesta ja blaa blaa blaa. Mutta kuulkaas, johan sitä on tässä 40 viikkoa syöty niitä viimeisiä kahdenkeskisiä aterioita ja saunottu viimeisiä rauhallisia löylyjä. Nyt ei enää oikein meinaisi jaksaa.

Palle ei tunnu mahtuvan enää mahaan, eikä maha mahdu minuun. Vaikka kyseessä pitäisi olla aika pienikokoinen vauvaihminen, alkaa toisen ihmisen mukanakantaminen jo vähän tuntua. Alkaa tuntua myöskin se, etten aikoihin enää ole ollut muuta kuin raskaana. Minä ja maha, maha ja minä.


Vuosi sitten mietin millaistakohan on olla raskaana. Miten synnytystä voi ajatella ilman että oksentaa? Miltä tuntuu kun toinen potkii mahassa? Miltä tuntuu kasvattaa itsessään uusi ihminen? Millaista on odottaa jotain näin kauan?

Nyt tiedän. Nyt mietin sen sijaan miltä tuntuu saattaa ulos minusta tämä pieni ihminen. Mietin, miltä tuntuu pelätä toisen ja oman hengen puolesta tai miltä tuntuu tietää, että parin tunnin päästä perheessämme on jo uusi ihminen. Mietin millaista on herätä ensimmäiseen aamuun äitinä ja paijata uneen oman lapsen vauvantuoksuista päätä.

Vielä en tiedä, mutta aika pian kyllä.

Sitä ennen varmaan odotetaan, odotetaan ja odotetaan vähän lisää. Ja katsotaan Netflix tyhjäksi.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Semmoinen loma

Neuvolan synnytysvalmennuksessa annettiin seuraavanlaisia ohjeita loppuraskauteen:

Pakkaa sairaalakassi

Käy puolison kanssa elokuvissa ja nauti yhdessäolosta

Nuku päiväunia.

Joo, nyt ollaan kaikkien mittareiden mukaan todellakin loppuraskaudessa, mutta ihan kaikkea noista ei olla tehty. Sen sijaan olen…

muuttanut yhteensä noin viisi päivää sisältäen kolmet kamojen roudaukset paikkoihin A, B ja C.

lukenut vähän niin kuin huvikseni yhdet kappaleet pääsykoemateriaaleja ja istunut helvetilliset neljä tuntia elämäni ekoissa pääsykokeissa.


repinyt maailman veemäisintä tapettia seinistä, sijoittanut Pallen ruokarahat rautakauppaan ja syönyt vähän ehkä liikaa muutto- ja remppamäkkiä.

hamstrannut kuukauden pyykit kolmeen pyykkikoriin ja sataan pyykkinyssäkkään, jotta uudenkarhean pesukoneen saapuessa on sitten jotain mitä pyykätä. 

pakannut sairaalakassiin yhden suklaapatukan ja kolme laturia. Kuullut neuvolassa ettei Palle ole jättiläisvauva ja päättänyt synnytyksen olevan varmaan niin lyhyt ja hulvaton toimenpide, etten ehkä tarvitse muuta pakattavaa. 

nukkunut kuin pikkuinen possu ja kiittänyt hyvässä asennossa olevaa Pallea siitä, ettei yölläkään tarvitse heräillä vessaan.


askarrellut uudelle ihmiselle yhden sängyn tapaisen ja sellaisen hoitopöydäksi kutsuttavan, jolle uskoisin Pallen olevan kiva levitellä pissaa ja puklujaan.

miettinyt joka ilta, että huomenna on pakko ruveta lepäilemään ihan vaan seuraavana päivänä kirotakseni tuhannennen kerran olevani jo ihan liian raskaana näihin hommiin. 

tullut siitäkin huolimatta siihen lopputulokseen, että mieluummin remppaan, muutan, siivoan, kokkaan, kävelen tai jynssään keittiön kaappeja kuin istun alas, neulon tumppuja ja odotan. 



perjantai 22. toukokuuta 2015

Pallon matkassa

Vaikka joku saattaisi sanoa, että täällä blogin puolella raskauskuulumiset on ehkä olleet hiukan negatiivisväritteisiä niin kyllähän mulla ja mahalla on mennyt myös ihan hyvin.

Suurimmat kolotukset on ahdistaneet varmaan sitä varsinaista kipua enemmän ihan sen takia, että ennen raskautta olen aina ollut melkoisen terve ja kivuton. Ajoittaiset selkäkivut ovat ennen aina menneet ohi tunneissa tai päivissä ja vatsakivutkin yleensä ruokavaliota johonkin suuntaan tuunaamalla.

Siksi on ollut pikkuisen ahdistavaa olla melkein joka päivä jostain kohtaa krempallaan. Eikä ainakaan vähiten sen vuoksi, ettei tuota rehellistä vitutusta ole päässyt purkamaan kunnolla liikuntaan. Siis siihen räkä poskella suoritettuun verenmakuiseen hikoiluun, ei mihinkään muka-reippaaseen kävelyyn tai salilla notkumiseen.



Raskausajan liikunta on varsinkin näin raskauden lähestyessä loppuaan ollut kovin erilaista kuin minun normaalit jumppailut. Olen tosin ollut varsin onnellisessa asemassa siinä, että olen ylipäätään pystynyt liikkumaan koko raskauden ajan. Jos sitä alkuajan kammotustalvea ei lasketa. Tai no, olisin minä silloinkin pystynyt liikkuumaan. Ei vaan yksinkertaisesti huvittanut. Jälkeenpäin ajatellen olisi ehkä kannattanut huvittaa, niin alkutalvi olisi saattanut olla vähän vähemmän kamala ja musta. Äkkiä ne kammotusolotkin on kuitenkin unohtuneet ja siitäkin ajasta selvittiin.

Toisen kolmanneksen liikuin vielä suht entiseen malliin, mitä nyt ne mieluisimmat bodycombatit ja superhyperspinningit jäivät pois aika ilkeiltä tuntuvista supistuksista johtuen. Kävin kuitenkin vielä melko säännöllisestikin bodypumpissa, -stepissä ja –balancessa. Ihan vaivihkaa salillakäynti ja ihan peruskävelylenkit alkoivat kuitenkin korvata jumpissa heilumista yhä useammin. Hikiliikuntakerrat alkoivat vähentyä tasaisesti sitä mukaa mitä lähemmäs toinen kolmannes lähestyi loppuaan. Oikeasti juoksemassa taisin käydä viimeisen kerran tammi-helmikuussa siinä 20 raskausviikon tienoilla ja sen jälkeen olen ottanut juoksuaskeleita lähinnä ihan fiilistelymielessä silloin tällöin.

Ennen raskautta luulin, että raskaus ja viimeistään vauva vievät liikkumis- ja oikeastaan koko elämiskyvyn ihan kokonaan. Olin varma, että turpoaisin muodottomaksi palloksi, enkä voisi nousta sohvalta viimeiseen kolmeen kuukauteen. Mutta tässä sitä vaan ollaan hyvän matkaa viimeisellä kolmanneksella ja ihan hengissä. Osansa suht siedettävään oloon on varmasti hyvällä tuurilla, mutta väittäisin että myös pienellä viitsimisellä. Elias pakottaa ylös ja ulos ihan samalla lailla kuin ennenkin, eikä muukaan kotiväki nyt kovin paljoa sääliä valituksilleni ole osoittanut. Yritetty kyllä on…

Vaikka sitä pään tyhjentävää ekstaattista hikiräkäliikuntaa on ihan jumalaton ikävä, niin sanoisin että tämä löllöttelyliikunnaksi kutsumani heiluminen on pitänyt minut suht täysissä sielun ja ruumiin voimisissa lokakuusta asti. Joka kerta on liikkumisen jälkeen sattunut ja ahdistanut hiukan vähemmän kuin sinne lähtiessä. No okei, se yksi ”no ei se nyt niin paha voi olla” intervalli-spinning oli ihan rehellisesti liikaa. Ja ehkä myös saatoin joskus ihan vähän itkeä tirauttaa, etten "ihan oikeasti pääse noin saakelin kovaa" J:n vetäessä iltalenkillä superpowerwalkiaan kymmenen metriä taapertavaa mamma-askeltani edellä. Jotenkin tosi naurettavan lapsellisesti olen muutenkin ollut muille kovin kateellinen siitä, että joku voi tehdä burpeita tai sata vatsalihasliikettä. Tilani on kuitenkin varsin ohimenevä ja ihan itse aiheutettukin. 

Aika kivaa on ollut huomata, että kyllä se pallokin vielä mukana kulkee kun vähän jaksaa raahata. Vaikka kaipaan kunnon hikoilua niin kovasti, että melkein välillä itkettää nähdä hikinen J ja sen vatsalihasakrobatiat salilla, olen myös pikkuisen ylpeä siitä miten hyvin olen pärjäillyt mammakävelyineni ja pallomahoineni. Ja samalla ihan saakelin kiitollinen siitä, että kroppani on jaksanut juuri nyt kun siltä on jotain pyydetty. Toivottavasti jaksaa vielä jatkossakin. Olisi kai joku synnytyskin tässä hoidettavana. 

torstai 21. toukokuuta 2015

Mökiltä moi

 Jaahas, sehän on jo melkein kesä. Äitiysloma on ihan virallistenkin kirjojen ja kansien mukaan alkanut ja minä senkun kasvan. Ja Palle myös. Se kasvaa niin kovasti, ettei sen möyryily ole aina enää ihan vaan kivaa ja söpöä, vaan välillä vähän hemmetin kipeää. Mutta muutoin fiilis on juurikin se, mitä vähän pelkäsinkin. Eli en usko, että tämä vauva on kovinkaan ajoissa syntymässä. Kaikki tuntemukset on oikeastaan koko raskauden olleet aina pari viikkoa kaiken maailman raskaus viikko viikolta -juttuja jäljessä, joten vähän epäilen jonkun laskeneen pari viikkoa vikaan. 

Koitan kuitenkin olla ihan kovin paljoa odottamatta, sillä näissä hommissa odottavan aika todellakin voi käydä aika pitkäksi. Niin tai näin, varma olen siitä etten enää kuuden viikon päästä ole raskaana. Tänään tuossa mökkihommien tohinoissa pistin silmät kiinni ja koitin kaikin voimin miettiä miltä tuntuu, kun ei ole raskaana. Millaista olisi kun ei sattuisi ihan pikkuisen koko ajan johonkin ja voisi liikkua nukkuessaan. Voisi juosta hikisen lenkin ja juoda kylmän kaljan. Sekin voisi olla ihan kivaa.


Näillä mennään kuitenkin toistaiseksi. Lähdettiin mökille karkuun tylsäksi käyvää odottelua ja täällähän tätä hommaa riittää. Ihan niin kovasti, että välillä saatan melkein unohtaa olevani jo melko kovasti raskaana.

Niin taitaa tosin unohtaa moni muukin. J ehdotti tänään iltapäivälenkin piristykseksi pientä vuorikiipeilyä. Kumisaappaissa. Jota kuinkin pystysuoraa kallionseinää. Öö… ei. Muistutin, että mahassani koittaa kovasti kasvaa oikea ihmisenalku, joka ei ehkä arvostaisi kuperkeikkakyytiä alas vuoren rinnettä tai syntymistä mökkisaunan lauteille. "Hmph, vähän seikkailumieltä", sanoi tuleva isä ja lampsi kumisaappaissa tylsää mökkitietä eteenpäin.

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Kiitos Helsinki 2011-2015


Kun mietin millaisten mutkien kautta tähän on tultu, oli hassua löytää itseni yksi ilta lenkiltä Hietalahden rannasta niin haikein mielin. Kuuntelin kun lokit kirkuivat ja pari myöhäistä turistia huuteli Sibelius-monumentin putkiin. Aurinko laski vaaleanpunaisena jonnekin sumuisen Rajasaaren taakse ja Elias jahtasi lempihanhiaan. Mietin, miten olo oli vähän kuin loman viimeisenä iltana. Samaan aikaan onnellinen ja niin haikea, että ihan vähän sattui. Regatta sulki oviaan ja mietin niitä kaikkia kertoja, kun sen 1,5 euron nuotimakkarat ovat pelastaneet laukkaavan mieleni. Ja Eliaksen hädän siitä, että kahvilanpöydät hyökkää taas päälle.

Muistelin niitä miljoonia kertoja, kun jatkuva ratikoiden ja metrojen kolina on kuristanut kurkkua. Kun olen nieleskellyt kyyneleitä aamuruuhkassa miettien, että haluaisin vain johonkin missä on hiljaista. Johonkin, missä ei tarvitsisi olla jatkuvasti kylässä ja jonkun tiellä. Miten olen koittanut miettiä, mistä miljoonan ihmisen kiire syntyy ja miten kellään on aikaa tai rahaa tehdä tänne kotinsa.

Kävellessäni taas kerran ohi Lasten- ja Naistenklinikoiden, hymähdin miten hassua on että juuri kun naapurissa olevalle synnytyssairaalalle olisi tarvetta, lähden karkuun.



Viimeiset kaksi vuotta olen melkein joka ikinen päivä koittanut löytää edes yhden hyväksyttävän syyn lähteä pakoon tätä hässäkkää. Töitä, kovia ääniä ja toisten kaupungissa elämistä. Kaikista eniten yksin heräämistä ja yksin pään tyynyyn painamista. Ikinä en missään ole ollut niin yksin kuin täällä. En edes silloin kun olin ihan oikeasti yksin tasan toisella puolella maapallo.

Välillä yksinolo on ollut ihanaa, mutta usein täällä kaveripiknikkien ja kaverin kanssa juostujen iltalenkkien keskellä yksinolo tekee myös ihan äärettömän kipeää. Se kun asuu isossa kaupungissa ihmisten keskellä kuitenkin ilman ketään kelle soittaa perjantaikaljalle tai maanantailenkille. Näin isoon paikkaan on ollut helppo hukkua ja jatkuva ihmisten vilinä ja äänet on toisaalta pitäneet minut yksinäisinä iltoina myös järjissäni.



Kiitos Töölönlahti, Stadionin torni ja Manskun ratikoiden kolina. Pahvilaatikot odottaa eteisessä ja nyt sanon ne kauan odotetut heipat. Oli hauskaa, pimeää, väsyttävää ja nauruntäyteistäkin. Sydänystäviä meistä ei tullut, mutta joku pieni palanen minua tänne silti jää. Jätän sen hyvillä mielin samoin kun jätän yksinäiset, hiljaiset illat ja hiljaa heräilevät aamut. Pidä hyvänä, nähdään taas.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Out of office

Tänään klikkailin sähköpostin poissaoloviestin vastaamaan puolestani kokonaiseksi vuodeksi ja sanoin kiitos ja hei töihin jääville tyypeille. Sain melko lailla ansaitun äitiyslomalahjan ja kasan donitseja.

Kunpa vaan osaisin kertoa, miten isolta tämä tavallinen keskiviikkopäivä tuntuu.

Saattaisin kertoa itkuntäyteisistä sunnuntaista, kuristavista maanantaista ja kahvinhakureissun syvistä huokauksista. Siitä tuhannennesta ”kyllä tämä tästä” –mantrasta ja kello kolmeentoista jumittuneista viisareista. Kertoisin sinulle myös työhön uponneesta keskittymisestä, maailman viisaimmista työkavereista ja ankkurin lailla seilaavan purteni turvanneista esimiehistä. Yhteisen perjantainodotuksen nauruista ja jaetuista maanantaikahveista.

Kertoisin miten melkein vasta valmistujaiskaakaon juoneesta hiukan epävarmasta tytöstä on harmaista maanantaista ja itkupotkuraivareista huolimatta kasvanut aika reipas aikuinen. Kaikkitietävänä 25-vuotiaana koin suurta tuskaa siitä, ettei elämä ja työt olleett aina lainkaan kivaa. En ymmärtänyt miksi piti tehdä hölmön tuntuisia juttuja, jotta kerran viikossa tulisi perjantai ja kerran kuussa palkkapäivä. Halusin enemmän, hauskempaa, rennommin ja isommin.

Työelämä tuntui tosi pitkään siltä kuin olisi tunkenut neliönmuotoista palikkaa pyöreään reikään. Väkisin hampaat irvessä kirosin, miten en vaan sovi sinne enkä halua tehdä tällaisia töitä. Keskitin kaiken energiani ympäröivän maailmani kiroamiseen ja no, vittuuntumiseen. Poljin jalkaa pikkulapsen tavoin ja päätin, ettei mistään tulee täällä yhtään mitään.


Paitsi että tuli. Nyt vähän enemmän harmaan sävyjä näkevänä ja kaksi vuotta vanhempana olen oikeastaan aika saakelin kiitollinen jokaisesta päätä seinään hakaten vietetystä päivästä. Ilman ikuiselta tuntuvaa maanantaita en olisi ikinä tavannut töissä maailman viisaimpia tyyppejä ja oppinut jotain aika tärkeää töistä ja yhdessä elämisestä. Jos ei välillä olo olisi ollut surkea, ei olisi tullut niitä kiitolliseksi vetäviä lounastreffejä ja monia viisaita korvapareja. En olisi koskaan saanut nähdä sitä kokonaista maailmaa, jota en edes tiennyt olevan, enkä varmastikaan olisi saanut seinille hyppivää sieluani rauhoittumaan. 

Siinä jalkaa maahan polkiessa kuulin aika monesta suusta, että kaikki vielä järjestyy ja niillä hankalimmillakin ihmisillä ja hommilla on tarkoituksensa. Silloin se "kyllä se siitä" -vakuuttelu ihan vaan vitutti, nyt joudun myöntämään että se olikin ihan totta.

Siksi pistän koneen tänään kiinni kovin rauhallisin mielin. Haikeana siitä, miten hienoja juttuja ja ihmisiä tänne jää ja ylpeänä siitä, että saan lähteä vauvanodotukseen yhtä aikaa jo olleesta kiitollisena ja pirun jännittyneenä tulevasta. Vaikka työpaikka ja tietokone minua täällä odottavat, tiedän jo nyt sanoa varmaksi ettei tänne enää yhtenäkään maanantaina tepastele tämä ihan sama tyyppi. Ja niin on kuulkaa juuri hyvä.

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Toinen jalka kesässä

Voi perkule, kun tekee tiukkaa nämä säälittävät muutamat viikot ennen alkavaa äitiyslomaa. Vähän niin kuin pari päivää ennen kesälomaa ei jaksa keskittyä mihinkään. Vasta viime päivinä on hiipinyt alitajuntaan, että tässä on kyse kuitenkin aika paljon isommista jutuista. Ei varmaan tarvi edes aloittaa siitä, miten istumatyö on ihan kelle tahansa perseestä, mutta raskaanaolevalle ihan yhtä helvettiä. Mikä taas ei yhtään edesauta keskittymistä viimeisiin työnakkeihin. Joka aamu silmät avattuani ensimmäinen suht selkeä ajatus on ollut 12 päivää, 11 päivää, 10... Ja joka-aamuinen huomenta-viesti J:lle on näköjään aika usein pikkuisen väsynyt naama hissin peilissä.


Älkää nyt naurako, mutta tajusin vasta eilen että meidän kolmihenkisen perheen elämä alkaa vedellä viimeisiään. Mitä todennäköisimmin meitä on pian neljä ja minun ja J:n kahdenkeskinen aika on ikuisiksi ajoiksi ohi. Tai ainakin 20 vuodeksi. Ja joo joo, totta kai sitä kahdenkeskistä aikaa on tulevaisuudessakin, mutta ei ihan tällaisena kuitenkaan. Ei näin arkisena, helppona ja tavallisena. Perus-Reetta kävi eilen kriiseilemään, että mitä jos me vihataankin sitä elämää? Tai jos ei tykätäkään Pallesta? Jos ei tykätäkään enää toisistamme kun elämä muuttuu? Apua, kaikki muuttuu ja loppuu ja elämä tällaisena on auttamatta ihan kohta eletty. Apua, sinne meni krapula-aamut, päiväleffat ja hitaat sunnuntaiaamut. Tylsät lauantait ja hiljaiset automatkat. Miten tässä näin kävi?!

Mutta tuo nyt on tuollaista asiaan kuuluvaa välipanikointia. Oikeasti odotan jo hurjasti alkavaa uutta elämää. Muuttoa, vappujuhlia ja lämpenevää kesää. Sitä, että hyvällä tuurilla on hetki aikaa hengähtää ja ihan vaan fiilistellä auringonpaistetta ja ulkoilmaa Eliaksen kanssa ennen varsinaista tapahtumaa. Heitellä frisbeetä ja juoda tölkkicokista. Aamuisin pyöräilen kuitenkin töihin yhä yhtä koomassa kuin aina aiemminkin. Löntystän kahvikoneelle ja kuuntelen aamuradiota ihan muina toimistorottina, enkä ihan käsitä että tämä oli ihan kohta tässä. Ihan tosi kohta. Hui että. Huijaisin jos sanoisin ettei jännitä.

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Pullea pääsiäinen

Hui hui, enää 17 työpäivää. Eikun yksihän menikin jo, eli 16.

Ehdin pääsiäislomalla raskautua toden teolla ja aika monta kertaa olen tainnut sanoa, ettei tämä ole enää kovin kivaa. Sattuu jatkuvasti ihmeellisiin paikkoihin ja tuntuu vaan nyt jo yksinkertaisesti sille, ettei minä ja vauva enää oikein mahduta tähän yhteiseen kotiimme. En siis toki mitenkään usko, että pääsiäisen suklaasikailulla ja muulla ruuan ahtamisella olisi mitään tekemistä tämän olon kanssa. Öhhh… Varsin outoa on myös se, miten olen ollut raskaana jo reippaasti yli 200 päivää, mutta vauva painaa vasta kolmasosan siitä, minkä kokoinen sen olisi aika hyvä olla syntyessään. Huh huh, niitä mittoja odotellessa…

Kovasti taas muuttui Pallen kotiin saapuminen todemmaksi, kun saatiin J:n siskolta iso kasa ihania pikku pikku vaatteita. Nyt kun äitiyspakkauskin näytti olevan jo postin kyydissä, aletaan olemaan aika hyvin varustautuneita noin niinkuin vaatemielessä. Mistään muusta ei sitten tarvitsekaan sanoa mitään...


Se päivän valivalituksista, pääsiäinen oli nimittäin oikeasti oikein kiva. Takatalven keleistä johtuen ei päästykään lähtemään mökille, mutta tehtiin kaikkea muuta mukavaa. Torstaina käytiin häälahjakortilla varsin onnistuneilla treffeillä Murussa ja perjantaina katsomassa vesisateessa Via Crucista. Ihan loppuun asti ei tämä möhömaha sitä jaksanut katsella, mutta olihan se silti hieno. Lauantaina ajeltiinkin kohti Kotkaa ja anoppilaa. 




Kivan pääsiäislomailun kruunasi Kotkassa sunnuntaina kevätretkeilyt porukalla ja vielä maanantaina vähän keväthommia pihalla. Illalla kotiin könysi liiallisista suklaamunista vähän sekaisin oleva unelias porukka.

Tänään alkanut arki onkin sitten ollut juurikin sitä itseään. Töitä, tiskausta, pyykkiä, jumppaa ja nakkikeittoa. Aika perussettiä siis vielä ainakin sen 16 päivää.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Niitä aikoja

Olen kehittänyt jonkun pakonomaisen tarpeen tallentaa muistiin kaiken tähän vauvanodotukseen liittyvän. Koska minulla on pieni aavistus, että ihan kohta aika moni asia tulee olemaan kovin erilaista. Voi sitten kelailla tänne ja tunnistaa, että tuo oli se hetki kun ajattelin vielä noin. Siksi lätkäisen tämän päivän aatokset tähän näin, ilman sen suurempaa sensurointia tai mieltäylentäviä kuvia.

(Eikun olikin yksi kuva. Väittää olevansa viime pääsiäiseltä. )

Mutta niin...noh, nyt on näin ja huomenna taas jollain lailla. 

On aikoja, kun on maailman kivointa odottaa vauva. Silloin kun vauva pyörii päättömästi ympyrää tai nyrkkeilee hentoisin nyrkein automatkalla kylkeen. Tai kun viikkaan viidettä kertaa samoja pieniä sukkia ja tilaan äitiyspakkauksen. Mietin miten paljon tykkään Eliaksesta ja lasken, että jos lastaan rakastaa ihan vaan edes kymmenkertaisestisiihen verrattuna niin saatan ehkä räjähtää. Tai silloin, kun katson neuvolassa esimerkillisesti käyrällä nousevaa Pallen kokoa ja tajuan miten tuo esimerkillinen tyyppi elää minussa. Ja ihan vaan minusta. Miten naisihmisen keho voi olla niin käsittämättömän viisas, ettei edes google osaa kertoa sitä kaikkea.



Sitten on myös niitä toisia aikoja, joista en kertoisi instagramissa tai kahvipöydässä. Niitä mistä raskausjutuissa kerrotaan vaan, että ”raskausaika on suurien myllerrysten aikaa”.

Ne on niitä, kun pääsee töistä kotiin jokainen luu ja nivel istumisesta solmussa ja potkii kiukkuisena märät tuulihousut mytyksi eteisen lattialle. Eikä saa saakeli housujakaan pois ilman, että sattuu ja ahdistaa. Kun teini-ikäisen angstilla valuvat kyyneleet poskella kiroaa, miten kaikki muut voi tehdä kaikkea. Juoda punaviiniä kun huvittaa tai hikoilla jumpassa kun vituttaa. Miten päälle mahtumattomaan mekkoon tai ahdistaviin äitiyshousuihin tiivistyy hetkeksi ihan koko maailman vääryys.

Niitä hetkiä, kun samalla avarakatseisuudella kiukkuaa, miten kukaan maailmassa ei voi tietää kuinka perseestä tämä välillä on, eikä ketään ihan varmasti edes kiinnosta. Kun muka ihan koko muu maailma menee eteenpäin kaikkiin niihin miljooniin suuntiin, joihin en nyt itse pääse mukaan. Kun jumpassa huomaan, etten enää jaksa tai pysty suunnilleen muuhun kuin vesipullo kädessä notkumiseen.

Ne on niitä hetkiä, kun ei edes haluaisi sanoa mitään ääneen, koska tajuaa miten hölmöltä ja lapselliselta se kaikki jonkun toisen korvaan kuulostaisi. Mutta totta se on, etten edes teininä ole kokenut olevani näin kiukkuinen ja yksin kuin nyt ohimenevinä päivinä ja hetkinä olen. Ilman yhtään mitään syytä.

Lohdullisinta on kuitenkin se, että uskoisin näiden kuuluvan tähän kuvioon. Ja uskoisin myös, että vuoden päästä sanoisin tämän päivän itselleni, että on ihan ookoo olla vielä kesken. Koska ihan valmista ja täydellistä äitiä minustakaan ei taida koskaan tulla.