torstai 25. syyskuuta 2014

There'll be days like these

Iltaa hyvät kanssataapertajat. 

Niin se syksy sitten tuli, melkoisella rytinällä. Ikäväkseni joudun toteamaan, että se ei ole ollut kovinkaan lempeä. 

Iski päin naamaa yhtäkkiä ja yllättäen, aika ilkeästikin. Ja tuossa se vaan nyt on ja möllöttää. Toi pentele vielä mukanaan hevosenkokoisen, mutta muuten melko epämääräisen surunkin. Sellaisen mikä tulee, kun on samaan aikaan ikävä toista ja toisaalle, ja epämääräisellä tavalla uupunut. En edes osaa sanoa mihin. Oikeastaan olen varmaan vaan uupunut tähän murehtimiseen ja surkuisaan oloon.

Jos en tietäisi paremmin, saattaisin olla huolissani.

Olisin peloissani siitä, että ahdistaa, itkettää ja surettaa. Ihmettelisin miksi olen surullinen, kun pitäisi olla iloinen. Silloin kun oikein pelkään ja hämmennyn, muistan että tämä on vain elämää. Normaalia, ihmisenkokoista elämää ja ennen kaikkea väliaikaista. Kaikki, ne surkeimmatkin fiilikset, menee ohi kun niiden antaa tulla ja mennä. Niin kuin kesän jälkeen tulee syksy, ja aamun jälkeen ilta – itkun jälkeen tulee aina uusi, parempi hetki. Niin minä uskon.


Juostiin siskon kanssa tuossa kesän lopuksi puolimaraton. Kaksikymmentäyksi kilometriä askelia ja sisään- ja uloshengityksiä. Ehkä kolmen viikon tarpeiksi ajatuksia. Isoja, pieniä, lyhyitä ja ohimeneviä.

Silloin sen taas muistin. Kun kilometrejä on jäljellä seitsemän ja takareisi kramppaa, ei voi tehdä muuta kuin hengittää. Katsoa ylös kengänkärjistä, hengittää sisään ja hengittää ulos. Luottaa siihen, että jokainen keuhkollinen ilmaa vie lähemmäs sitä uutta, parempaa kilometriä.

Kahdenkymmenen yhden kilometrin aikana kiroilin vain yhden kerran, mutta vähintään kerran jokaista kilometriä kohden sanoin hiljaa mielessäni: ”Aina, ihan aina, tulee uusi ja parempi hetki”. Ja aina se tuli. Tuli banaanipysähdys, energiageeli, uusi kymmenluku kilometreissä ja alamäki. Tuli maalisuora, isonsiskon käsi omassani ja kolme viimeistä loikkaa yli maaliviivan.

En haluaisi ajatella, että mikään hetki tai tilanne olisi toistaan huonompi tai parempi. Ihan itsehän minä maailmani rakennan. Mindfulnessiksi sitä viisaat miehet kutsuvat.

Between stimulus and response there is a space. In that space is our power to choose our response. In our response lies our growth and our freedom. (Viktor Frankl)

Ah, kun on hieno lause. 98%:sti rakennan tämän pienen elämäni, mieleni ja hymyni tuon ajatuksen varaan. Voi Viktor, miten viisaasti sanoitkaan…


Mutta sitten on ne kaksi prosenttia. Ne hetket, kun kaikki ei ole hyvin. Kun kyynel valuu poskelle ja surettaa, joskus aika isostikin. Niinä hetkinä en koita väkisin hymyillä ja kääntää surua iloksi, vaan lysähdän sängylle sadevaatteet päällä ja räkä poskella - ja annan olla. Paska hetki, mutta olkoon siinä sitten kun kerran oli tullakseen. Hetken se voi siinä möllöttää, kunhan ei asumaan jää.

Sellaista elämä on.

4 kommenttia :

  1. Niin kovasti haluan kiittää siitä miten siivitit minut läpi noiden raastavien kilometrien. En oikeasti tiedä miten olisin pystyny siihen ilman sun tukea ja tsemppausta. Ja siinä, että saa itse pidettyä ajatukset koossa ja vielä tsempattua muita, siinä jos jossain on voimaa!
    Ja myöskin aika kannustavan inhimillistä huomata että on ihan ok joskus romahtaa, itkeä ja tuntea se surkeistakin surkein olo. Koska sen jälkeen yleensä kaikki tuntuu monen himpun verran paremmalle.

    VastaaPoista
  2. Kaikki on hyvin Reetta! Jos ei juuri nyt, niin kohta. Katso peiliin ja hymyile, hymyile vähän enemmän, ehkä jo naurattaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kohtakin on ihan hyvä! Meille hätähousuille ei niin hyvä kuin nyt, mutta ok sekin :)

      Poista