tiistai 7. lokakuuta 2014

Just another day

On tankattu macaa, kookosöljyä ja ties vaikka mitä, mutta silti se syysflunssa löysi minunkin peittoni alle. Joten täällä sitä majaillaan peittokasa ja kissavideot seurana.

Pitkästä aikaa unohduin selailemaan vanhaa blogia ja voi miten tuli ikävä sitä aikaa, kun oli kaikki aika maailmassa pohtia ja kirjoitella juttuja.



Se oli nimittäin sitä aikaa, kun aloin ensimmäisen kerran kipuilemaan uravalintani ja töiden kanssa ja äitin kauhistukseksi päädyinkin sanomaan ihanalle työpaikalle heipat ja hyppäämään tyhjän päälle. Silloin se tuntui ajoittain ihan hirveälle, mutta jälkeenpäin huomaan, että se on ollut yksi nuoruusvuosieni merkittävimpiä juttuja. On jotenkin hurjan hauskaa, että pala taivaltani aikuiseksi on tuolla kirjoissa ja kansissa ja sieltä voin joskus katsoa miten minusta tuli minä. Rakkaita muistoja.


Olen koittanut aina olla itselle ja muille sellaisen oman kokoisen ja rohkean elämän puolestapuhuja. Ihailen omaa polkuaan reippaasi tallustavia ihmisiä ja erityisesti tykkään siitä, että kenenkään muun polku ei voi kuitenkaan olla omani. Kirjoittelin joskus rohkeasta serkustani ja täällä blogissa muista reippaista ja rakkaista.

Omaa elämäänsä katselee kuitenkin niin läheltä, että siihen kasvaa usein liian kiinni tehdäkseen kovinkaan usein mitään suurta ja hurjaa. Ja ehkä hyvä niin. Mutta juuri siksi minusta on kullan arvoista, että ne rohkeisiin loikkiin johtaneet ajatukset on jossain tallessa. Tänään muistaisin ne nimittäin ihan erilaisina. Ja kun aika on vienyt nuo muistot hiukan omaa nenää kauemmas, osaa nähdä monet tapahtumankulut ihan erilaisina.



Ne vääryydeltä tuntuneet itketyt itkut ja pienet sattumukset onkin juuri ne, millä oli kaikista eniten merkitystä. Se yksi ilta, yksi puhelu tai yksi työpaikka saattaa olla tällä elämänmittaisella pidemmällä matkalla juuri se puuttuva palanen.


Monesti olen miettinyt, että on ihan höpöhöpöhommaa kirjoitella nykyaikana blogia. Melkein yhtä monesti olen myös kiitollinen siitä, että niin paljon on täällä tallessa.

(Tuo ensimmäinen kuva on muuten ihan tasan vuoden takaa silloisilta kotikonnuilta. Sielläkin oli aika kivaa).

2 kommenttia :

  1. Hei täällä on harrastettu just samaa, siis koluttu vanhoja blogitekstejä läpi. Monen monta kertaa on käynyt mielessä blogin sulkeminen, mutta sitten sitä muistaa kuinka sitä kuitenkin kirjoittaa loppujen lopuksi itselleen ja kuinka ihanaa (ja joskus vähän nolottavaakin) niitä juttuja on jälkikäteen lukea. Ei tässä nykyarjessa jaksa mitään päiväkirjoja kirjotella, blogi on kiva tapa saada muistoja talteen lukijoiden ja kommenttien innoittamana. Ja tulee muuten otettua melkosen paljon enemmän kuvia silloin kun blogi-into on päällä.

    Tää on kyllä varmaan aika sekava kommentti, hytkyttelen nukkuvaa vauvaa tässä samalla. :D Mutta siis ihanaa on myös lukea uudelleen noita otteita siun kirjoituksista, jotka oon kaikki tietysti joskus aikoinaan jo kertaalleen lukenut ja paljon unohtanutkin. Haluan myös hypätä ison tai vähän pienemmän hypyn heti kun olosuhteet antaa myöten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Hypätään Iitu yhdessä, ostetaan semmonen piitkä hyppynaru mihin mahtuu monta hyppimään keskelle ja hypellään.

      Totta puhuen mietin tässä just, että hemmettiläinen kun se onkin vaan niin paljon helpompaa valittaa ja nurista kuin uskaltaa tehdä jotain ratkaisuja elämässään. Ei niin kivaa, mutta helppoa kyllä.

      Poista